lauantai 29. marraskuuta 2014

Yhtä matkaa

David Nicholls: Yhtä matkaa
(Us, 2014)
Suom. Inka Parpola
Otava 2014

Luin pari kuukautta sitten edellisen Nicholls-suomennoksen, Varamiehen, josta en liiemmin perustanut. Sitten kommenteissa Pekka ystävällisesti vinkkasi, että uusi kirja on paitsi ilmestynyt myös kohta saatavissa suomeksi, ja minä sitten heti ryntäsin kirjaston varausjonoon. Odotin varaustani varauksellisesti, koska tähän mennessä kaksi kolmesta lukemastani Nichollsista ovat olleet pettymyksiä. Tosin on myönnettävä, että hänen tuotantonsa on ollut nousujohteinen, koska se yksi joka ei ollut pettymys, Sinä päivänä, on ihan hullun hyvä. Olen myös kuullut useammalta taholta, että tämä Yhtä matkaa jatkaisi nousua.

Yhtä matkaa kertoo viisikymppisestä Douglasista, jonka vaimo herättää hänet keskellä yötä ja kertoo haluavansa erota, mahdollisesti, ehkä. Onko niin reilua tehdä? Että herättää toisen yöllä ja kertoo jotain noin epämääräistä mutta silti toisen elämän romahduttavaa? Minusta ei.

Douglas on biokemisti ja uskoo vakaasti tieteeseen. Hänen muu perheensä, vaimonsa Connie ja 17-vuotias poikansa Albie, ovat taiteilijoita. Connien läväytettyä mahdolliset eroaikeensa seinälle perhe päättää kuitenkin toteuttaa kauan haaveilemansa Grand Tourin, kiertomatkan Euroopan taidekohteisiin. Todella hauska reissu tulossa. Albie vihaa isäänsä, Connie suunnittelee jättävänsä hänet, miten lähtökohdat voisivat olla otollisemmat kivalle kesäreissulle.

En minä tätä kirjaa mitenkään vihannut, mutta huomaan, että tässä ärsyttivät samat asiat kuin niissä kahdessa Nichollsin kirjassa joista en pitänyt. Douglas on ärsyttävän reppana. Ei voi ehkä käyttää sanaa saamaton ihmisestä, joka on menestynyt elämässään hyvin tekemällä paljon töitä, mutta ihmissuhteissaan hän on aikamoinen torspo. Samoin oli Varamiehessä ja esikoisteoksessa Kaikki peliin. Alan epäillä, että Sinä päivänän Dexterkin on tämmöinen, minä en vain huomannut sitä silloin. Se olisi ihan kamalaa. On rasittavaa lukea miehestä, joka temmeltää vastoinkäymisestä toiseen oppimatta niistä juurikaan. Tai ehkä hän oppii jotain, lopulta. Nyt kun mietin, niin Dexterhän oli juuri sellainen urpo. Voi saasta.

Sanottuani tämän haluaisin kuitenkin todeta, että Yhtä matkaa on myös erittäin taitavasti kirjoitettu kertomus perheestä, isyydestä, virheistä joita tekee kun haluaa vain parasta perheelleen, rakkaimmilleen. Kirja on myös taattua Nichollsia siinä mielessä, että se on yhtä aikaa hyvin traaginen ja kyllästetty pikkuhassuttelulla, joka tekee kirjan surullisuudesta siedettävän. Että jos on valmis hyväksymään Douglasin ärsyttävyyden, on tässä kelpo romaani. Minä puolestani toivon, etten ihan lähiaikoina törmää uuteen Nichollsiin, koska olen juuri nyt korviani myöten täynnä näitä vössyköitä päähenkilöitä.

(Huomasitteko, tuossa kuitenkin rivien välissä kerroin, että aion lukea seuraavankin, tämä on selvästi viha-rakkaus-suhde. Mutta onhan se sillä tavalla, että hyvältä kirjoittajalta sietää paskempiakin temppuja.)

4 kommenttia:

  1. Mä luin tämän juuri. Olen tavallaan tykännyt kaikista Nichollseista, tavallaan en. Siis ne ovat helppolukuisia ja viihdyttäviä, oikein kivoja ja meneviä kirjoja. Mutta.

    Päähenkilöt taitavat minuakin ärsyttää. Siis tämä Connie. Mitä ihmettä hän oikein puuhaa? Ja miten Douglas voi kuvitella Connien olevan parasta maailmassa, kun hän on koko avioliittonsa ajan yrittänyt lähinnä kelvata vaimolleen (joka keskittyy pilkkaamaan miestään teini-ikäisen poikansa kanssa).

    Mutta Yhtä matkaassa jotenkin kolahti isän ja pojan välinen vaikea suhde. Se tuntui tosi realistiselta, ja siten hurjan surulliselta. Että isä parhaansa yrittää, mutta epäonnistuu koska ei lopulta _tajua_ poikaansa lainkaan. Minkä poika tulkitsee rakkauden puutteeksi. Mikä ei pidä paikkaansa.

    (Ja kyllä Dexter oli ihan samanlainen, mielestäni.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta joka sana. Connie tosiaankin oli ärsyttävä. Ja isän ja pojan välinen suhde oli realistisen tuntuinen, ja ehkä juuri siksi sitä oli ikävää lukea, koska varmaan useimpien vanhempien pelko on, että käy juuri noin. Että yhtäkkiä välissä on railo, jonka yli ei vain pääse ja yhtäkkiä toista ihmistä ei tajua yhtään ja kaikki menee pieleen. Tai ainakin minun yksi suurimmista peloistani se on.

      Poista
    2. Se on minunkin suurin pelko. Lisäksi olen tässä vanhemmaksi itse tultuani ymmärtänyt, että juuri noin kävi omille vanhemmilleni. Ei se ollut rakkauden tai yrityksen puutetta, jotenkin vain se yhteys katosi ja tuli molemminpuolisia väärinymmärryksiä ja kaltoin kohtelemisen tunteita ja se on ihan kamalaa. Ja jos se tapahtuu niin helposti, niin miksei se voisi tapahtua minullekin? Miten sen voi estää? En tiedä. Mutta yritän.

      Poista
    3. En minäkään tiedä. Mutta yritän minäkin.

      Poista