keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet
(The Lies of Locke Lamora, book one of the gentleman bastard sequence, 2006)
Suom. Tero Valkonen
WSOY, 2007

Kirja alkaa, kun Camorrin kaupungissa varkaantekijä tuo pienen Locke Lamoran Kahlittu-nimisen papin luo, koska Locke on varkaaksi liiankin kepuli. Kahlittu sattuu kasvattamaan muinaislasikellarissaan reipasta poikajoukkoa, josta kasvaa herrasmiesroistojen retkue.

Puoleen väliin asti olin melko tylsistynyt ja laskeskelin koko ajan jäljellä olevia sivuja. Kirja oli koko ajan hyvä, mutta loistavan alun jälkeen herrasmiesroistojen kikkaileva juoni ei oikein kiinnostanut. Sitten yhtäkkiä kirja lähti ihan hirmuiseen vauhtiin, jonka jäljiltä olen sitä mieltä, että Locke Lamora on ehkäpä parasta fantasiaa ikinä.

Enpä taida sanoa tarinasta sen enempää, kuin että herrasmiesroistojen juoni katkeaa, kun Camorrissa alkaa tapahtua suurempia asioita. Ja ne asiat on kirjoitettu ihan todella hyvin. Camorr on hullu paikka. Kaupunki on rakennettu tuntemattomien muukalaisten taakseen jättämille muinaislasirakennelmille, monet asiat hoidetaan alkemian keinoin ja noituuttakin löytyy. Elämä on raakaa ja rankkaa, mutta hauskaa, jos sattuu kuulumaan herrasmiesroistoihin. Kaikki maailman yksityiskohdat on ajateltu loppuun asti eläimistöstä asti: hurjat hyppivät hait ja muut syvyyksien kauheudet vaanivat vedessä, rantakivikossa hiipii suolapiruja, valtavia hämähäkkejä, haukatkin ovat tappavan myrkyllisiä.

Ihan kaikkein ilahduttavinta kirjassa oli kuitenkin puheenparsi. Kaikki hahmot kiroilevat luontevan holtittomasti, mikä aina ilahduttaa. Lisäksi Camorrissa ollaan kovin tasa-arvoisia, Lockekaan ei yhtään ujostele laittaa nyrkkiä naisten naamariin, mutta toisaalta kirjan naiset eivät ole millään tavoin miehiä vähäisempiä. Sellaista on aina feministin ilo lukea. Pidin myös siitä georgeärärmartinmaisesta piirteestä, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Se on niin piristävää, kun joku yhtäkkiä köpsähtää ihan yllättäen. Tämä siis kirjallisuudessa. Reaalielämässä en arvosta väkivaltaa tai äkillisiä kuolemia, tämä ihan vain ettei joku nyt pidä minua aivan höpsähtäneenä.

Todella paljon sen sijaan harmittaa, että herrasmiesroistojen suomentaminen on jätetty tähän yhteen osaan. Kirjan hienosta kielestä kiitos kuuluu tietenkin suomentajalle kirjailijan ohella ja olisin mielläni jatkanut Tero Valkosen suomentamaa sarjaa. Ajattelin, että voisin yrittää seuraavaa osaa enkuksi äänikirjana, mutta vähän huolettaa kielen rikkaus ja erikoinen sanasto. Kirosanat varmaan hallitsen, mutta meneeköhän muuten moni kielen hienouksista ohi. Pitää ehkä kuitenkin yrittää. Oli tämä sen verran mieletön seikkailu.

3 kommenttia:

  1. Oon niin iloinen, että tykkäsit! Minustakin tämä oli silloin joskus ihan käsittämättömän hyvä. Pitäisi nyt ehkä lukea uusiksi.

    Yllättävistä kirjallisista kuolemista haluaisin kuitenkin nostaa esille aiemminkin keskustelun aiheena olleen Rupu-enon, joka nähdäkseni olemassaolollaan - tai sen puutteella - todistaa väitteesi kirjallisten hahmojen äkkikuolemien virkistävyydestä vääräksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta. Rupu-enon lähtö ei ollut virkistävä. Ehkä tämä virkistävyys toimii vain vaihtoehtoisissa maailmoissa, realistisessa fiktiossa arvostan enemmän hengissä pysymistä ja väkivallattomuutta.

      Poista
  2. Kirja kuulostaa tutustumisen arvoiselta, mutta on todella ärsyttävää jos sarjan suomentaminen jätetään kesken :(

    VastaaPoista