sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta
Like, 2014

En tiedä olenko koskaan kertonutkaan, mutta minulla on vahva historia Apulanta-fanina. Olin myyty jo ennen kuin kuulin yhtään biisiä, kun näin joskus 1990-luvun alussa Suosikissa kirjeenvaihtoilmoituksen, jossa Apulanta-niminen punkbändi etsi faneja. Vieläkin harmittaa etten silloin vastannut, kun nyt kirjasta luin, että Sipe vastasi kaikkiin kirjeisiin henkilökohtaisesti.

No sittemmin kuulin musiikkiakin ja aloin järjestelmällisesti ostaa kaikki bändin levyt ja rakastaa ne puhki. Hiljalleen aloin ymmärtää, että pidän nimenomaan varhais-Apulannasta, mutta silti vuosia ostin kaikki levyt. Tai siis, viitisentoista vuotta ostin, vaikka viimeisimmissä joko minä tai Toni olimme lähteneet eri suuntiin.

Selvitän tässä nyt hieman. Minulle kotimaisessa musiikissa ehdottomasti keskeisintä ovat lyriikat. Sen takia minä Apulantaakin rakastin. Jostain syystä olen saanut ihan kauheasti apua ja voimaa Tonin teksteistä. Ihan alkuun Punk'n'roll-kokoelman Aurinkoon ja Päivästä toiseen -biiseistä, joista ensimmäisestä sai villisti energiaa ja toista kuuntelin repeatilla aina kun oli ryppy rakkaudessa. "Päivästä toiseen tyhjää seinää / päivästä toiseen pimeää / päivästä toiseen sun sydämes peittää jää / päivästä toiseen jään oven taa / päivästä toiseen paleltaa / päivästä toiseen mun toiveet murskataan", koska silleestihän se nuorena meni se rakkaushomma.

Ihaninta oli, kun olin tosi vahvassa varhais-Apulanta-putkessa yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, kuuntelimme ystäväni K:n kanssa esimerkiksi Silmämunaa, Elliä, SS-kerhoa ja Irroitetaan käsi -hittiä. Tapasin niihin aikoihin yhden ihastuttavan pojan ja kävelimme yliopiston käytävillä liian suurissa pipoissamme. Sanoin: "Ui-jui jännittää", johon poika vastasi: "Mitähän se mahtaa miettiä?", ja minä olin aivan, että tämä on ikuista rakkautta, koska siteerasimme siinä yhdessä Apulannan biisiä Perhosia masussa. No, ei se ollut ikuista, mutta ihan hauskaa kumminkin kaikki se viikon mitä se kesti.

Ja sitten oli se kesä kun äitini kuoli. Loppukesästä oli Ankkarock, jonne lähtöä mietin pitkään, kun ei ollut yhtään sellainen olo, että olisi mahdollista olla siellä muuta kuin haitaksi muiden ilonpidolle. Onneksi lähdin, koska ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin sinä kesänä muuta kuin kuristavaa kauhua kun astelimme Roscoen kanssa alueelle ja Apulanta soitti Aurinkoon. (Sitten loppuillasta PMMP soitti Lautturin ja esitin yhden naisen performanssin nimeltä Niagara, en tajua miten kukaan kestää kuunnella sitä biisiä tukehtumatta itkuun).

No joo. Mutta tämä kirja siis. Apulannassa minusta parasta on ollut Tonin sanaseppoilu, minkä vuoksi tietenkin rakastan hänen sanoituksiaankin, ja kaikenmoinen huumori. On ollut tosi hauskaa seurata miten he jallittavat julkisuutta mennen tullen palatessa. Tämän takia kirjaakin oli hauskaa lukea, nauroin monta kertaa ääneen. Jostain syystä ajattelin ensin, ettei kirja ehkä minua niin kauheasti kiinnosta, kun olen jokseenkin kasvanut ulos faniudestani. Mutta ei. Kerran fani aina fani. Kyllä se niin vain on, ettei ihminen ikinä pääse yli nuoruutensa tärkeimmistä.

Kirjana tämä oli oikein sujuvasanainen matka läpi bändin pitkän matkan. Suurin jutuista, varsinkin alussa, oli tuttua, koska jossain vaiheessa seurasin bändiä tosi tarkkaan. Viime vuosien käänteet ovat enimmäkseen menneet ohi, joten tuli sellainen olo kuin olisi nähnyt pitkästä aikaa vanhaa hyvää ystävää. Ihan itku tuli, kun luin selostusta Apulannan 20-vuotisjuhlakeikasta ja Temonen tuli lavalle. Apulannasta on tullut valtava järkäle ja minusta varhaiskeski-ikäinen itähelsinkiläisrouva, jolla on edelleen liian iso pipo. Silti on ihanaa tietää, että Apulanta on edelleen tuolla, ja minä olen täällä, ja voin milloin tahansa kuunnella Irroitetaan käsi ja muistella kaikkea mitä yhdessä koimme. He siellä, minä jossain muualla.
Irroitetaan käsi talonmieheltä
Irroitetaan käsi Esko Aholta
Irroitetaan käsi Heikki Haavistolta (yäk)
Irroitetaan käsi kunnanisiltä

5 kommenttia:

  1. Mulla on juuri sama kirja kesken :) Ja hyvin pitkälti samanlainen historia bändin ja fanittamisen kanssa.
    Muistan kun oltiin Senaatintorilla jossain Radio Mafian keikalla (kesäkumi tms.) ja Apulanta oli juuri breikannut Mitä kuuluu-biisillä ja soitti sen. Se oli yksi mun ekoista keikkakokemuksista ja avasi jotain siitä millaista siellä yleisön seassa on kun ne kaikki muutkin siinä sun ympärillä tykkää ihan hillittömästi.
    Muistan muutaman vuoden takaa erään Kivenlahtirockin, jossa kuljin kolme päivää sydän murtuneena juuri päättyneen parisuhteen takia ja kun Apulanta soitti Aurinkoon-biisin niin tiesin että tästä vielä selvitään. Musta on nyt tullut vähän kehäraakki mutta tuossa meni 20 vuotta niin että yhtäkään kesää ei jäänyt välistä ettäkö en jollain festarilla olisi käynyt. Ja jos en ihan laskuissani mennyt sekaisin niin n. 15 kesää niistä oli sellaisia kun tuli nähtyä Apulanta jollakin festarilla. Ei ole toista kotimaista bändiä johon mulla olisi muodostunut yhtä pitkä suhde.

    Itse kirja taas... olen lukenut noita musahistoriikkejä aika paljon ja yleensä niistä on aina ne ekat 100-200 sivua sellaista blaablaa-jargonia. Kun käydään läpi ties mitä mummon taustoja ja isoisän pussihousujen vaikutusta pukeutumiseen. Apulannan kirja taas oli alusta lähtien musta tosi viihdyttävää lukemista. Ei yhtään tylsää. Ja tykkään tarinan kerrontatavasta. Tilanteet pystyy kuvittelemaan helposti mielessään, osan niistä jopa muistaa ja koska bändiä sekä bändin oheisporukkaa on haastateltu niin laajalti, pääsee monissa kohdissa vallan ääneen röhähtelemään naurusta. Tykkään! Kirjaston kirja on mutta tuon voisi ehkä jopa itselleenkin hankkia. Kuvitus on myös ollut tosi viihdyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun luin muita bloggauksia kirjasta huomasin, että aika monella ikätoverilla on tosi voimakkaita kokemuksia Apulannasta. Vaikeahan sitä olisi ollut ohittaakaan, onhan se ollut niin iso niin kauan.

      Ja totta, kuvitus on ihan mahtava! Kirja on tosi hienon näköinen kaikkinensa, rahalle vastinetta. Tosin itse kyllä lainasin kirjastosta, olin ennen lukemista sen verran skeptinen. Se ensimmäinen historiikki, Maalin alta, multa löytyy kyllä hyllystä :)

      Poista
  2. Hih, viestiä sinulle blogissani, vaikken tiedä, tykkäätkö tällaisista :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietenniinkiin tykkään! Kuinka voisin olla tykkäämättä! Kiitos!

      Poista
  3. Minäkin huomasin kirjaa lukiessani, että kerran fani, aina fani <3 Minullakin Apis-fanius oli vahvimmillaan vanhemman tuotannon aikaan, mutta siitä huolimatta aina kun radiossa kuuluu (tuorettakin) Apulantaa lähes jähmetyn ja kasvoille nousee epämääräisen hömelö hymy :)

    Tämä kirja oli oivallinen teos, jota tulee varmasti vähintään selailtua jos ei jopa luettua kannesta kanteen uudelleen.

    VastaaPoista