lauantai 29. marraskuuta 2014

Yhtä matkaa

David Nicholls: Yhtä matkaa
(Us, 2014)
Suom. Inka Parpola
Otava 2014

Luin pari kuukautta sitten edellisen Nicholls-suomennoksen, Varamiehen, josta en liiemmin perustanut. Sitten kommenteissa Pekka ystävällisesti vinkkasi, että uusi kirja on paitsi ilmestynyt myös kohta saatavissa suomeksi, ja minä sitten heti ryntäsin kirjaston varausjonoon. Odotin varaustani varauksellisesti, koska tähän mennessä kaksi kolmesta lukemastani Nichollsista ovat olleet pettymyksiä. Tosin on myönnettävä, että hänen tuotantonsa on ollut nousujohteinen, koska se yksi joka ei ollut pettymys, Sinä päivänä, on ihan hullun hyvä. Olen myös kuullut useammalta taholta, että tämä Yhtä matkaa jatkaisi nousua.

Yhtä matkaa kertoo viisikymppisestä Douglasista, jonka vaimo herättää hänet keskellä yötä ja kertoo haluavansa erota, mahdollisesti, ehkä. Onko niin reilua tehdä? Että herättää toisen yöllä ja kertoo jotain noin epämääräistä mutta silti toisen elämän romahduttavaa? Minusta ei.

Douglas on biokemisti ja uskoo vakaasti tieteeseen. Hänen muu perheensä, vaimonsa Connie ja 17-vuotias poikansa Albie, ovat taiteilijoita. Connien läväytettyä mahdolliset eroaikeensa seinälle perhe päättää kuitenkin toteuttaa kauan haaveilemansa Grand Tourin, kiertomatkan Euroopan taidekohteisiin. Todella hauska reissu tulossa. Albie vihaa isäänsä, Connie suunnittelee jättävänsä hänet, miten lähtökohdat voisivat olla otollisemmat kivalle kesäreissulle.

En minä tätä kirjaa mitenkään vihannut, mutta huomaan, että tässä ärsyttivät samat asiat kuin niissä kahdessa Nichollsin kirjassa joista en pitänyt. Douglas on ärsyttävän reppana. Ei voi ehkä käyttää sanaa saamaton ihmisestä, joka on menestynyt elämässään hyvin tekemällä paljon töitä, mutta ihmissuhteissaan hän on aikamoinen torspo. Samoin oli Varamiehessä ja esikoisteoksessa Kaikki peliin. Alan epäillä, että Sinä päivänän Dexterkin on tämmöinen, minä en vain huomannut sitä silloin. Se olisi ihan kamalaa. On rasittavaa lukea miehestä, joka temmeltää vastoinkäymisestä toiseen oppimatta niistä juurikaan. Tai ehkä hän oppii jotain, lopulta. Nyt kun mietin, niin Dexterhän oli juuri sellainen urpo. Voi saasta.

Sanottuani tämän haluaisin kuitenkin todeta, että Yhtä matkaa on myös erittäin taitavasti kirjoitettu kertomus perheestä, isyydestä, virheistä joita tekee kun haluaa vain parasta perheelleen, rakkaimmilleen. Kirja on myös taattua Nichollsia siinä mielessä, että se on yhtä aikaa hyvin traaginen ja kyllästetty pikkuhassuttelulla, joka tekee kirjan surullisuudesta siedettävän. Että jos on valmis hyväksymään Douglasin ärsyttävyyden, on tässä kelpo romaani. Minä puolestani toivon, etten ihan lähiaikoina törmää uuteen Nichollsiin, koska olen juuri nyt korviani myöten täynnä näitä vössyköitä päähenkilöitä.

(Huomasitteko, tuossa kuitenkin rivien välissä kerroin, että aion lukea seuraavankin, tämä on selvästi viha-rakkaus-suhde. Mutta onhan se sillä tavalla, että hyvältä kirjoittajalta sietää paskempiakin temppuja.)

tiistai 25. marraskuuta 2014

Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2007)
Suom. Maija Paavilainen
Bazar, 2014

Tällä kirjalla oli kaikki mahdollisuudet olla täydellinen. Minäkertoja on Flavia de Luce, 11-vuotias älykäs kemisti, joka asuu hullussa Buckshaw'n kartanossa filatelisti-leski-isänsä ja kahden siskonsa kanssa. Kirja alkaa, kun Flavian siskot ovat sitoneet hänet ullakon komeroon nalkkiin. Hetken ajattelin, että tässä on nyt käsissä oikea helmi, semmoinen makaaberi kartanotarina Addamsin perheen tyyliin. Mutta njääh.

Kirja on dekkari. Flavia löytää Buckshaw'n pihapusikosta kuolevan miehen ja alkaa tutkia hommaa. Se on sinänsä ihan kiinnostavaa, ei siinä mitään, kovasti näppäriä johtolankoja kuin Viisikoissa ikään. Ongelma oli, että Flavia, hänen perheensä ja kotinsa esiteltiin alussa niin kiinnostavasti, että olisin ollut tuhat kertaa kiinnostuneempi, jos kirjassa olisi kulutettu huomattavasti enemmän aikaa siskojen muilutukseen. Rikosjuoni oli keskeisen sisällön tiellä. Kaikki joilla on sisko voivat ymmärtää miten mielellään sellaisesta lukee. "Miten myrkytän siskoni A-Ö", varma joululahjahitti, ostaisin heti omalle siskolleni ja tiedän että hän arvostaisi!

Loppua kohti kirja parani kovasti, olin suorastaan peloissani kun luin loppuhuipennusta yksin pimeässä yöllä. Sähkökirjojen etu on se, että niitä voi lukea pimeässä, mikä korostaa pelottavaa kokemusta kovasti. Tosin ei tämä varmaan juuri kenenkään muun mielestä ole pelottava, minä nyt pelkäsin niitä hiton Viisikoitakin.

Ja kirjan nimihän on ihana! Varsinkin suomeksi! Ja kansi on myös hieno!

Vaikka olinkin pettynyt kirjaan, saatan silti lukea sarjan seuraavankin osan, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Ehkäpä siinä on enemmän isää, siskoja ja hullua kartanoa. Näitä on ilmestynyt nyt englanniksi kuusi osaa, kymmeneen Bradley pyrkii tällä hetkellä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta
Like, 2014

En tiedä olenko koskaan kertonutkaan, mutta minulla on vahva historia Apulanta-fanina. Olin myyty jo ennen kuin kuulin yhtään biisiä, kun näin joskus 1990-luvun alussa Suosikissa kirjeenvaihtoilmoituksen, jossa Apulanta-niminen punkbändi etsi faneja. Vieläkin harmittaa etten silloin vastannut, kun nyt kirjasta luin, että Sipe vastasi kaikkiin kirjeisiin henkilökohtaisesti.

No sittemmin kuulin musiikkiakin ja aloin järjestelmällisesti ostaa kaikki bändin levyt ja rakastaa ne puhki. Hiljalleen aloin ymmärtää, että pidän nimenomaan varhais-Apulannasta, mutta silti vuosia ostin kaikki levyt. Tai siis, viitisentoista vuotta ostin, vaikka viimeisimmissä joko minä tai Toni olimme lähteneet eri suuntiin.

Selvitän tässä nyt hieman. Minulle kotimaisessa musiikissa ehdottomasti keskeisintä ovat lyriikat. Sen takia minä Apulantaakin rakastin. Jostain syystä olen saanut ihan kauheasti apua ja voimaa Tonin teksteistä. Ihan alkuun Punk'n'roll-kokoelman Aurinkoon ja Päivästä toiseen -biiseistä, joista ensimmäisestä sai villisti energiaa ja toista kuuntelin repeatilla aina kun oli ryppy rakkaudessa. "Päivästä toiseen tyhjää seinää / päivästä toiseen pimeää / päivästä toiseen sun sydämes peittää jää / päivästä toiseen jään oven taa / päivästä toiseen paleltaa / päivästä toiseen mun toiveet murskataan", koska silleestihän se nuorena meni se rakkaushomma.

Ihaninta oli, kun olin tosi vahvassa varhais-Apulanta-putkessa yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, kuuntelimme ystäväni K:n kanssa esimerkiksi Silmämunaa, Elliä, SS-kerhoa ja Irroitetaan käsi -hittiä. Tapasin niihin aikoihin yhden ihastuttavan pojan ja kävelimme yliopiston käytävillä liian suurissa pipoissamme. Sanoin: "Ui-jui jännittää", johon poika vastasi: "Mitähän se mahtaa miettiä?", ja minä olin aivan, että tämä on ikuista rakkautta, koska siteerasimme siinä yhdessä Apulannan biisiä Perhosia masussa. No, ei se ollut ikuista, mutta ihan hauskaa kumminkin kaikki se viikon mitä se kesti.

Ja sitten oli se kesä kun äitini kuoli. Loppukesästä oli Ankkarock, jonne lähtöä mietin pitkään, kun ei ollut yhtään sellainen olo, että olisi mahdollista olla siellä muuta kuin haitaksi muiden ilonpidolle. Onneksi lähdin, koska ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin sinä kesänä muuta kuin kuristavaa kauhua kun astelimme Roscoen kanssa alueelle ja Apulanta soitti Aurinkoon. (Sitten loppuillasta PMMP soitti Lautturin ja esitin yhden naisen performanssin nimeltä Niagara, en tajua miten kukaan kestää kuunnella sitä biisiä tukehtumatta itkuun).

No joo. Mutta tämä kirja siis. Apulannassa minusta parasta on ollut Tonin sanaseppoilu, minkä vuoksi tietenkin rakastan hänen sanoituksiaankin, ja kaikenmoinen huumori. On ollut tosi hauskaa seurata miten he jallittavat julkisuutta mennen tullen palatessa. Tämän takia kirjaakin oli hauskaa lukea, nauroin monta kertaa ääneen. Jostain syystä ajattelin ensin, ettei kirja ehkä minua niin kauheasti kiinnosta, kun olen jokseenkin kasvanut ulos faniudestani. Mutta ei. Kerran fani aina fani. Kyllä se niin vain on, ettei ihminen ikinä pääse yli nuoruutensa tärkeimmistä.

Kirjana tämä oli oikein sujuvasanainen matka läpi bändin pitkän matkan. Suurin jutuista, varsinkin alussa, oli tuttua, koska jossain vaiheessa seurasin bändiä tosi tarkkaan. Viime vuosien käänteet ovat enimmäkseen menneet ohi, joten tuli sellainen olo kuin olisi nähnyt pitkästä aikaa vanhaa hyvää ystävää. Ihan itku tuli, kun luin selostusta Apulannan 20-vuotisjuhlakeikasta ja Temonen tuli lavalle. Apulannasta on tullut valtava järkäle ja minusta varhaiskeski-ikäinen itähelsinkiläisrouva, jolla on edelleen liian iso pipo. Silti on ihanaa tietää, että Apulanta on edelleen tuolla, ja minä olen täällä, ja voin milloin tahansa kuunnella Irroitetaan käsi ja muistella kaikkea mitä yhdessä koimme. He siellä, minä jossain muualla.
Irroitetaan käsi talonmieheltä
Irroitetaan käsi Esko Aholta
Irroitetaan käsi Heikki Haavistolta (yäk)
Irroitetaan käsi kunnanisiltä

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet
(The Lies of Locke Lamora, book one of the gentleman bastard sequence, 2006)
Suom. Tero Valkonen
WSOY, 2007

Kirja alkaa, kun Camorrin kaupungissa varkaantekijä tuo pienen Locke Lamoran Kahlittu-nimisen papin luo, koska Locke on varkaaksi liiankin kepuli. Kahlittu sattuu kasvattamaan muinaislasikellarissaan reipasta poikajoukkoa, josta kasvaa herrasmiesroistojen retkue.

Puoleen väliin asti olin melko tylsistynyt ja laskeskelin koko ajan jäljellä olevia sivuja. Kirja oli koko ajan hyvä, mutta loistavan alun jälkeen herrasmiesroistojen kikkaileva juoni ei oikein kiinnostanut. Sitten yhtäkkiä kirja lähti ihan hirmuiseen vauhtiin, jonka jäljiltä olen sitä mieltä, että Locke Lamora on ehkäpä parasta fantasiaa ikinä.

Enpä taida sanoa tarinasta sen enempää, kuin että herrasmiesroistojen juoni katkeaa, kun Camorrissa alkaa tapahtua suurempia asioita. Ja ne asiat on kirjoitettu ihan todella hyvin. Camorr on hullu paikka. Kaupunki on rakennettu tuntemattomien muukalaisten taakseen jättämille muinaislasirakennelmille, monet asiat hoidetaan alkemian keinoin ja noituuttakin löytyy. Elämä on raakaa ja rankkaa, mutta hauskaa, jos sattuu kuulumaan herrasmiesroistoihin. Kaikki maailman yksityiskohdat on ajateltu loppuun asti eläimistöstä asti: hurjat hyppivät hait ja muut syvyyksien kauheudet vaanivat vedessä, rantakivikossa hiipii suolapiruja, valtavia hämähäkkejä, haukatkin ovat tappavan myrkyllisiä.

Ihan kaikkein ilahduttavinta kirjassa oli kuitenkin puheenparsi. Kaikki hahmot kiroilevat luontevan holtittomasti, mikä aina ilahduttaa. Lisäksi Camorrissa ollaan kovin tasa-arvoisia, Lockekaan ei yhtään ujostele laittaa nyrkkiä naisten naamariin, mutta toisaalta kirjan naiset eivät ole millään tavoin miehiä vähäisempiä. Sellaista on aina feministin ilo lukea. Pidin myös siitä georgeärärmartinmaisesta piirteestä, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Se on niin piristävää, kun joku yhtäkkiä köpsähtää ihan yllättäen. Tämä siis kirjallisuudessa. Reaalielämässä en arvosta väkivaltaa tai äkillisiä kuolemia, tämä ihan vain ettei joku nyt pidä minua aivan höpsähtäneenä.

Todella paljon sen sijaan harmittaa, että herrasmiesroistojen suomentaminen on jätetty tähän yhteen osaan. Kirjan hienosta kielestä kiitos kuuluu tietenkin suomentajalle kirjailijan ohella ja olisin mielläni jatkanut Tero Valkosen suomentamaa sarjaa. Ajattelin, että voisin yrittää seuraavaa osaa enkuksi äänikirjana, mutta vähän huolettaa kielen rikkaus ja erikoinen sanasto. Kirosanat varmaan hallitsen, mutta meneeköhän muuten moni kielen hienouksista ohi. Pitää ehkä kuitenkin yrittää. Oli tämä sen verran mieletön seikkailu.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Junebug

Phil Morrison, 2005

Kuva täältä
Junebug on sellainen pieni, amerikkalainen indie-leffa, joista yleensä tykkään kovasti. Tässä oli taidegalleristinainen, Madeleine, joka lähti jonnekin landelle tapaamaan erikoista taiteilijaa, jonka haluaisi edustettavakseen. Naisen mukaan lähtee hänen uudehko, komea aviomiehensä, George, jonka perhe sattuu asumaan taiteilijan lähellä. Pariskunta päättää mennä moikkaamaan myös Georgen perhettä samalla.

Georgen lapsuudenkodissa asuvat hänen vanhempansa ja lisäksi amisviiksinen jurnottava veli, Johnny, ja tämän paksusti raskaana oleva teinivaimo Ashley. Ashley höpöttää, Johnny murjottaa ja äyskii, äiti Peg katselee nokan varttaan pitkin ja isä Eugene etsii ruuvimeisseliään. Madeleine jatkuvasti koskettelee ja poskisuutelee kaikkia ja vaikuttaa tosi ärsyttävän tekolämpimältä. Georgesta ei saa mitään irti.

Semmoinen elokuva se oli. Ei mitään vikaa, mutta enpä siitä kokonaisuutena sen enempää irti saanut kuin Georgesta. Tosin George oli hyvin komea, ja olihan tämä leffakin ihan kiva, mutta ei oikein komean Georgenkaan takia jaksaisi katsoa tylsää elokuvaa. En oikein ymmärtänyt mitä tämä elokuva halusi sanoa, mikä ei yleensä ole ongelma, koska en odota, että taide haluaisi aina sanoa jotain, mutta nyt jäi olo, että jotain yritti sanoa tämä elokuva, mutta en saanut siitä kiinni. Tai ehkä se ei yrittänyt sanoa mitään, minä vain luulin. No joo. Kylläpä on taas laadukas elokuva-arvio tässä näin. Ihmettelen oikeastaan etteivät jo soittele Episodista, että voisinko alkaa avustamaan isolla rahalla. Voi hyvän tähden.

PS: Episodi, jos luet tätä, niin voisin harkita. Mutta rahan on oltava huomattava.
PPS: Myös muut laadukkaita elokuvajuttuja julkaisevat voivat lähestyä.
PPPS: Oikeastaan voin kirjoittaa ihan mistä tahansa muustakin, jos maksetaan paljon, eikä odoteta mainittavaa sisältöä. Sellainen on erikoisalaani. Asiasta eksyminen ja asiattomuus ylipäätään. Mikäpä lehti ei haluaisi esimerkiksi kolumnistia, jonka jutuissa ei ole päätä ei häntää? Niin, mikäpä ei! En minäkään keksi yhtään joka ei!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Les Enfants terribles - Kauhukakarat

Jean Cocteau: Les Enfants terribles - Kauhukakarat
(Les Enfants Terribles, 1929)
Suom. Sirkka Suomi
Gaudeamus, 1985

Lainasin kuvan Kirjasammosta
Nappasin tämän monta kuukautta sitten kirjaston palautushyllystä, ajatuksenani, että tämän on oltava ihan mahtava kirja. Sitten se jäi pyörimään hyllyyn ja uusin lainan kerran toisensa jälkeen. Eilen oli yhtäkkiä sellainen olo, että nyt tarvitaan jotain pientä ja mahtavaa, ja siinähän se seisoi ja häntäänsä heilutti.

Ja kylläpä se olikin hyvä!

Les Enfants terribles kertoo Paulista ja Elisabethista, sisaruksista, lapsista, jotka eivät aikuistu vaan jatkavat outoja leikkejään Huoneessaan, joka vaihtaa välillä taloa, mutta on silti aina Huone. He ovat itsekkäitä, sairaalloisia, kauniita, kiehtovia ja kummallisia.

Ei tarinasta oikeastaan enempää kannata kertoakaan. Paitsi sen verran haluan ehdottomasti mainita, että älkää helvetissä edes selatko kirjan esipuhetta! Tiedättekö, kun vanhoissa klassikoissa on usein joku viisaan ihmisen kirjoittama analyysi ja esittely kirjan alussa. NIITÄ EI SAA IKINÄ LUKEA. Arvatkaa kuka lukee ne aina? MINÄ!!! Kuinka tyhmä voi ihminen olla. Sitä ihan mielissään aloittaa lukemaan, että ahaa, vai niin, onpas mielenkiintoista, "ja sitten kirjan puolivälissä koko tarina muuttuu ja Paul ja Elisabeth päättävät jättää hullutuksensa ja lähtevät Maineen viljelemään omenoita, jonka jälkeen kirja käsittelee siiderin puristamisen tekniikkaa, mikä tekee tästä kirjasta erityisen ihmeellisen ja avantgarden merkkiteoksen", voi paskan paska, miksi luin, miksi!

En ihan oikeasti ymmärrä, miksi ne spoilerit on pitänyt entivanhaisina aikoina asetella kirjan alkuun, kun suurimman nautinnon niistä saisi lopussa. Nyt luin jutun uudestaan lopuksi, ja se olikin vallan kiinnostavaa, kun en enää spoilautunut Paulin ja Elisabethin suunnanvaihdosta. Jännä oli esimerkiksi se, että Cocteau kirjoitti kirjan saatuaan idean oopiumivieroituksessa. Oopiumeissa saa hirveän hienoja ideoita, näin luin, mutta ei pysty toteuttamaan niitä. Tämän kirjan Cocteau kirjoitti nopeasti siinä vaiheessa, kun oopiumi vaikutti vielä ajatuksiin, muttei enää kynään. Kiinnostavaa! Ja myös se oli kiinnostavaa, että Paul ja Elisabeth perustuivat oikeisiin sisaruksiin, Jean ja Jeanne Bourgointiin, joita olenkin sitten tässä guuggeloinut.

Että tässäpä hieno pieni klassikko. Kunhan tajuaa jättää alkulurituksen lukematta! Cocteau vaikuttaa jänskältä tyypiltä muutenkin, taidan tutustua lisääkin hänen tuotantoonsa.

PS: Eivät Paul ja Elisabeth oikeasti lähde viljelemään omenoita.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Rutosti hevosia

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
(Eles eram muitos cavalos, 2001)
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Into, 2014

Innostuin kirjasta nähtyäni siitä arvostelun Hesarissa, josta en oikeastaan muista muuta kuin sen, että kirjalla on todella hieno nimi. Rutosti hevosia. En äkkiä keksi, miten kirjan nimi voisi olla parempi. Englanninnos on There Were Many Horses, mikä ei ole hetikään yhtä hieno, joten kiitos nimestä kuulunee kääntäjälle. Kiitos! Varasin kirjan kirjastosta, totesin ohueksi ja näin ollen päätin lukea.

Rutosti hevosia kertoo toukokuun yhdeksännestä vuonna 2000 São Paulossa, Brasiliassa. Se on kokoelma tekstinpätkiä, erimuotoisia, erilaisia, eri näkökulmia kaupunkiin ja ihmisiin. Minusta tämä on lyhytproosakokoelma, mutta takakannessa sitä nimitetään romaaniksi, joten oli mikä oli.

Oikeastaan päällimmäisenä kirjasta tulee sellainen olo, että olen hirveän onnellinen, että asun Helsingissä enkä São Paulossa. Kirjan mukaan siellä ei mene kenelläkään hyvin ja kaikki on ihan kauheaa, riippumatta onko yksinhuoltaja favelassa vai miljonääri bordellissa. Kaikki ovat onnettomia tai vähintäänkin tuottavat onnettomuutta muille. Tämä oli vähän niin kuin semmoinen antimatkailumainos. Kiitos, en halua enää tulla Brasiliaan. Nyt joku voisi kirjoittaa kaikista muistakin kaukokohteista vastaavan ja voisimme yhteistuumin pysyä onnellisina kodeissamme.

Edellisellä kappaleella en tarkoita, että kirja olisi millään muotoa huono, koska ei se ole, vaan oikein hyvä. Sen sisäinen käsitys elämästä vain on niin vastakkainen minun käsitykseeni, että lukeminen oli aika hankalaa. Kirja oli hyvä, mutta minä en pitänyt siitä. Voiko sen näin muotoilla kohteliaasti? Jos on kiinnostunut elämän ankeammista puolista, sellaisesta että voi tulla niskalaukaus milloin vain, rotat järsivät vauvaa, huoria raiskataan ja sitten kaikki kuolevat, niin sitten tässäpä oiva kirja juuri sinulle. Oli kai siellä jotain kevyttäkin välissä, mutta enimmäkseen aika surkea oli São Paulo toukokuussa 2000.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Wetlands - Kosteikkoja

David Wnend, 2014

Luin Kosteikkoja kirjana joku aika sitten luettuani arvioita tästä elokuvasta. Kirjassa oli jonkinlainen omituinen abjektio-viehätys, että jostain itselleni mystisestä syystä pidin siitä, vaikka se ällöttikin. Tietenkin halusin katsoa leffankin.

Leffa kertoo siis nuoresta Helenistä, joka on kiinnostunut kaikenmoisista eritteistä, eikä juuri hygieniasta perusta. Sitten hän haavoittaa pyllyään ja joutuu sairaalaan. Siellä hän käy läpi vanhempiensa avioliittoa, lapsuuttaan, ystävyyksiään ja juubailee komean sairaanhoitajajäbän kanssa.

Vähän ärsytti, että kirjassa Helen oli leikkauksen jälkeen todella tuskissaan, mutta leffassa liikkuminen tuntuu olevan ihan helppoa. Se oli vähän epäuskottavaa. Tästä nillittäessäni Roscoe totesi, ettei elokuvan olemukseen oikein sovi staattisuus. Se lienee totta. Mutta ehkä sitten ei tarvitsisi tehdä elokuvia rektuminsa repineestä. Oikeastaan minulle olisi riittänyt, jos Helen olisi näyttänyt edes vähän tuskaiselta skeitatessaan pitkin sairaalan käytäviä, en minä sen kummempaa tuskaa olisi vaatinut. Pientä irvistystä vain.


Elokuva on aika uskollinen kirjalle ja jos Helenin tarina kiinnostaa, suosittelisin tekstiformaattia. Tämä eritteinen tarina oli ainakin minusta paremmin hallittavissa vähemmän graafisena. Lisävinkiksi voin antaa, että jos kärsit vähänkin eriteällötyksestä, ei kannata kauheasti hamuta syötävää tämän elokuvan ajaksi. Ei ollut erityisen mukava iltapalakokemus. Selvästi tässä on kuitenkin eroja, koska Roscoe söi vieressä ihan tyytyväisenä. “Minulla on korkea ällötyskynnys”, hän totesi iloisena. No, minulla mitä ilmeisimmin ei ole.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Muikenin kuin vaari

Tuskin kukaan on huomannut, mutta tämä blogi on ollut vähän aikaa hiljaa. Ei siihen sinänsä ole ollut mitään varsinaista syytä, ei vain ole ollut mitään sanottavaa eikä ole huvittanut lätistä tyhmiä. Ja sitten on ollut paljon pienempiä syitä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa, tai sitten eivät, kuka tietää, mutta kerronpa niistä nyt tässä.

Tässä yksi versio perheemme perinteisestä isänpäiväkuvasta.

Huomaan, että blogin kirjoittaminen lisää blogin kirjoittamista. Heti kun postaa jotain, kynnys postata lisää madaltuu. Sitten taas kun ei postaa, tulee sellainen olo jo parissa päivässä, että miksi postaisin kun eihän mulla ole oikeastaan mitään sanottavaa ja lisäksi olen nolo idiootti, oikeastaan olisi hyvä poistaa ne kaikki aiemmatkin postaukset. Sitten luen muutaman postauksen blogin alkuhämäristä, sellaisia jotka olen unohtanut kirjoittaneeni, ja huomaan, että olen ehkä sittenkin joskus ihan hauska, enkä enää inhoa itseäni ihan niin paljon, että räjäyttäisin koko blogin.

Siinä käy se sama juttu kuin valokuvien kanssa. Että pari vuotta vanhoista kuvista huomaa, että olinpas tuolloin ihan kivannäköinen ja hoikka, harmi että nykyisin olen tämmöinen suohirviö. Kuten kuvittelin olevani silloin pari vuotta sittenkin. Eikä tämän tiedostaminen auta yhtään tajuamaan, että saatan mahdollisesti olla nytkin jonkun vähemmän minun itseni mielestä ihan kivannäköinen. En tietenkään ole, onhan minulla peili.

Ja sitten tässä on ollut semmoista, että Roscoe oli työreissussa, ja minä olen sillä aikaa lukenut ja nukkunut hyvin, ja kirjoittanut bloggauksenkin mutta ajastanut sen, siis kirjasta en unesta. Ja sisko on ollut kylässä ja olen yrittänyt ihan vakavissani naputtaa kässäriä, josta olen muuten juuri nyt aika innoissani, ja käynyt hääpäivätreffeillä komean aviopuolisoni kanssa, kaikenmoista semmoista humputusta, jotka vievät aikaa ja aivokapasiteettia.

Olikohan mulla muuta? Ei kai. Halusin oikeastaan vain tiedottaa, että elossa ollaan ja en ole hylkäämässä blogiani. Haluaisin, että se olisi eteerisempi ja jäsennellympi, kuten haluaisin itsekin olla, mutta koska en ole, jatkan valitsemallani linjalla. Olen sentään hauskahko ja notkea, kuten bloginikin, toisinaan ainakin.