sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tikli

Donna Tartt: Tikli
(The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
WSOY, 2014

Jaahans. Mistähän suunnasta tätä pikkulintua lähtisi kutittelemaan? On niin paljon mitä haluaisin sanoa, ja niin vähän siitä on järkevää, mutta haluan silti jakaa pieniä huomioita lukukokemuksesta. Aloitetaanpa vaikka nyt jostain vain.

Kirjailija

Jostain syystä lukiessani kuvittelin Donna Tarttin näyttämään Anna Wintourilta, varmaankin koska Tarttilla on näkemissäni viimeaikaisissa kuvissa samantyyppinen millin tuhannesosan tarkkuudella leikattu polkkatukka kuin Wintourilla. Sitten lukiessa tätä älyttömän kevyesti, rennosti ja sulavasti valuvaa tarinaa tuntui kauhean ristiriitaiselta, että niin ryhdikäs ja kampauksessaan täsmällinen ihminen olisi kirjoittanut tämän. En tiedä miksi. Yleensä pyrin olemaan ajattelematta kirjailijaa juurikaan. Oikeastaan minua oksettaa ajatus, että kukaan ajattelisi esimerkiksi minua lukiessaan kirjaani, koska eihän sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minun kanssani, niin kuin ei tämäkään tarina kerro Donna Tarttista muuta kuin että hän on hiton taitava kirjoittaja. Ei se liity mitenkään hänen kampaukseensa. Niin että tyhmää edes ajatella sitä! Hyi minua!

E-kirja

Tikli oli paras ostos e-kirjana. Suosittelen kaikille formaattia. Lainasin Tiklin kirjana, mutta se oli ihan liian iso, en saanut sitä mahtumaan laukkuun, ja olisin tarvinnut palvelijan pitelemään sitä minulle iltaisin kun luen sängyssä. Ja minä luen iltaisin nukahtaakseni, joten olisi ollut tosi ärsyttävää, että siinä töröttää joku vieras äijä peruukki päässä ja lievetakki kahisten (koska olisin tietenkin lainannut palvelijani Aurinkokuninkaan hovista, en kai minä tänne mitään lökäpöksyä huoli) huokailemassa, että eikö täällä ikinä pääse kotiin, ja olisin joutunut teeskentelemään nukahtamista että se ihmisparka pääsee joskus työvuorosta himaan, enkä olisi saanut koko yönä unta. Sitä paitsi minulla ei ole varaa palvelijaan. Jos olisi, en varmaankaan käyttäisi häntä kirjojen pitelyyn, vaan ehkä enemmänkin siivoukseen. Tai mistä sen tietää. Mutta ei tuhlata sen ajatteluun enempää aikaa, koska ei tarvitse, sillä e-kirja ratkaisi asian. Ihan loistava iltaluettava, ei tarvitse edes lukuvaloa, sen kuin lukea posottaa.

Tarina

Tikli kertoo Theo Deckeristä, joka on kirjan alussa koululainen. Theon äiti kuolee taidemuseon räjähdyksessä, jossa Theokin on mukana, ja epähuomiossa varastaa kuuluisan maalauksen, Fabritiuksen Tiklin. Äidin kuoleman jälkeen Theon elämä lähtee poukkoilemaan sinne sun tänne, mutta Tikli pysyy mukana tavalla tai toisella. Tarina on valtavan pitkä ja rönsyilevä, mutta samalla sujuva ja helppolukuinen. Tarinassa on aukkoja ja epäloogisuuksia, mutta koska se on niin mainio muuten, ei niiden kannata antaa häiritä. Tämä on semmoinen kirja, että jos sitä ryhtyy lukemaan kriittisesti, ei varmaankaan tykkää. Jos antaa itsensä lähteä Tarttin kyytiin, on aika mehevää menoa tiedossa. Tosin kirjaa olisi helposti voinut lyhentää pari sataa sivua tarinan ainakaan kärsimättä, varsinkin lopussa kun Theo reflektoi kuumeisena hotellissa jotakuinkin kaksituhatta sivua, olisi ehkä voinut vähän näyttää saksia kässärille. Mutta ei se mitään. Ihan kiva sitäkin oli lukea.

Boris

Minusta kirjassa parasta oli Theon paras ystävä Boris. Boris on ihana! Ihastumiseni Borisiin on varmaan isolta osin kääntäjän ansiota, sillä Borisin repliikit on käännetty jotenkin mahtavasti. Kauhean luontevaa. Boriksen äidinkieli ei ole englanti, ja se ilmenee ihastuttavan hienoisesti Borisin jutuissa. Borisin kanssa Theo tutustuu päihteisiin hyvin nuorella iällä, pojat vetävät yhdessä ihan kaikkea mitä irti saavat, viinaa, huumeita, lääkkeitä, liimaa. Borisin kautta Theon kurjuus paljastuu. Jotenkin vasta Borisin kertoman kautta tajusin, kuinka itsetuhoinen ja hullu Theo on. Theo on minäkertoja, eikä kovin luotettava. Hänen kertomansa on normaalia hänelle. Hän esittää olevansa valtavista ongelmistaan huolimatta tilanteen herra, vaikka mikään ei ole hänen käsissään, ja hän punoo itsensä yhä syvemmälle verkkoon.

Huumeet

Kirja oli minusta pohjimmiltaan tarina siitä, miten ihmisestä tulee narkomaani. Theon elämä romahtaa hyvin nuorena, eikä hänellä kriittisessä vaiheessa ole kuin Boris johon luottaa, ja koko ajan hän tietää, että Boriskin on epäluotettava. Jotenkin arki on hanskattava ja päihteet ovat ihan luonteva vaihtoehto. Tartt kertoo hienosti, miten älykkäästä lapsesta kasvaa mielipuolinen aikuinen, miten valheiden verkko ja luotettavien aikuisten puute tuhoaa ihmisen.

Annoin aiemmin tänään Tiklille Goodreadsissa kolme tähteä, mutta nyt kun tässä vähän kelailin tätä hommaa, taidan käydä lisäämässä yhden. Kyllähän minä kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä hulluna, vaikka yritinkin olla muka muodikkaasti kriittinen tähdissäni.

Jos mielitte lukea jotain oikeasti kiinnostavaa Tiklistä, Vanity Fairissa oli mielenkiintoinen artikkeli The Goldfinchin vastaanotosta ja kirjallisuuskritiikistä. Tässä se on, ei tarvitse edes itse guuggeloida: It's Tartt - But Is It art?

4 kommenttia:

  1. Tää on ehkä eeppisin ja paras lukemani kirjabloggaus. Itkettää ja naurattaa. Kiitos.

    Minulla on muuten ihan sama mielikuva Tarttista. Se kieltämättä voisi häiritä lukemista, mutta nyt, kun tulen lukemaan Tiklin - kuten minun selvästi tulee pikimmiten tehdä - moinen mielikuva karkoittuu. Tilalle tulee mielikuva Aurinkokuninkaan hovista napatusta happamasta, kirjaa pitelevästä palvelijasta.

    Jostain syystä otaksun, että tulen lukemaan Tiklin hyvin komediallisena romaanina.

    Mua kiinnostaa nyt eritoten tuo Boris - ja toisaalta se, miten (ilmeisen onnistuneesti) Tartt on tavoittanut sen fiiliksen, että kaikki me elämme omaa todellisuuttamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos!

      Toivottavasti pidät Boriksesta. Lueskeltuani nyt muutamia muita bloggauksia, hän ei ilmeisesti miellytä kaikkia. Mutta niinhän kaikki parhaat hahmot.

      Poista
  2. Boris on mainio, niin erilainen kuin Theo! Naurattavat nuo (ja omatkin) mielikuvat kirjailijoista, ei niitä täysin voi välttää, sori vain Siina. Donna Tartt on minusta niin perusnykkiläinen daami ja Kirjailija isolla koolla kuin olla voi. Tai siis millaisia nuo em. mainitut mielikuvissani ovat. Myyttinen hahmo siis kahteen kertaan. Siitä, onko Tikli taidetta, mainitsi HS-kriitikko Jukka Petäjä äskettäin; kuulemma on enemmän lukuromaani hänen mukaansa. (Hän tykkäsi myös Harry Quebertista ja rinnasti näitä, mitä ihmettelin - Harry ei minusta todella ole lähellekään samaa sarjaa). Tykkäsin paljon Tiklistä, lähes lumouduin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minustakaan voi Harry Quebertia tähän verrata muuten kuin että molemmat ovat paksuja ja nopealukuisia. Kyllä on Tartt ihan eri sarjan kirjailija kumminkin.

      Ja kyllähän minä tiedän, ettei mielikuvia voi välttää, mutta haluaisin niin kovasti että voisi. Tai siis, että olisi kiva lukea vain tarinaa, eikä jonkun tietyn näköisen ja oloisen ja taustaisen ihmisen kertomaa tarinaa. Kun en haluaisi sen vaikuttavan. En tiedä. Hankalaa.

      Poista