sunnuntai 19. lokakuuta 2014

The Butler

Lee Daniels, 2013

Oli sellainen mies, nimeltäns Eugene Allen, joka palveli hovimestarina Valkoisessa talossa 34 vuotta. Hän ehti palvella kahdeksaa yhdysvaltain presidenttiä, ennen kuin lähti talosta Reaganin kaudella. Hän nousi julkisuuteen jossain amerikkalaisessa lehdessä ilmestyneessä jutussa, jossa hän ja rouvansa kertoivat olevansa menossa äänestämään Obamaa, mutta sitten rouva kuoli juuri ennen kuin ehti äänestää.

Ei mutta, ajatteli joku neropatti Hollywoodissa, tästähän saa hyvän leffan. On hyvin kiinnostavissa puitteissa työskennellyt musta mies, sen nimi vois olla vaikka Cecil Gaines, no ei sen lapsuus ollut mitenkään spesiaali, mutta keksitään sille joku koskettava tausta, joku kauhea plantaasiarjalainen voi vaikka raiskata sen äidin ja tappaa isän, hyvä, se on koskettavaa, varsinkin jos äitiä esittää Mariah Carey, koska se on niin koskettava kun se laulaakin niitä koskettavia laulujaan ja kaikki heti yhdistää sen niihin. Ei sen vaimokaan ole mitenkään kiinnostava, mutta tehdään siitä tähän leffaan alkoholisti ja muutenkin vähän persoonallisempi, sitä vois näytellä esim Oprah. Ja sitten, koska tietenkin me halutaan oscareita, niin tehdään tästä yhteiskunnallinen elokuva keksimällä sille miehelle pari poikaa, joista toinen voisi olla esim musta pantteri ja mustien oikeuksia ajava radikaali, ja se toinen muuten vaan kohtaloltaan koskettava, hyvin koskettava. Ja sitten se palvelis niitä presidenttejä sitten siellä, samalla kun sen poika taistelis oikeuksien puolesta, vaikkei sillä siis semmoista poikaa ollut, mutta mitä välii, se on tosi koskettavaa.

Laittaessani leffan pyörimään kuvittelin katsovani tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa. Olin aluksi hyvin vaikuttunut, että näin hurja elämä ja perhe on ollut tällä ihmisellä, kylläpä ollaan monin tavoin historiallisten tapahtumien ytimessä oltu. Sitten aloin guuglailla Cecil Gainesin poikaa, ja ilmeni, ettei sellaista poikaa ole koskaan ollutkaan. Ja alkoi ärsyttää. Yhtäkkiä kaikki tuntui kauhean alleviivaavalta ja teennäiseltä ja typerältä. Tuntui, että minua on huijattu. Yleensä pidän enemmän ihan päästä keksityistä jutuista, mutta jos kuvittelen katsovani tositarinaa, silloin haluaisin nähdä tositarinan, enkä jotain ihan mitä sattuu. Olen silleen rajoittunut.

Elokuvan tarkoitus ja tarina on tärkeä, niin kuin kaikki sorretuista kertovat tarinat ovat. Jotenkin se vain on melko huono. Näyttelijät ovat hyviä, mutta joku vain tökkii. Semmoinen amerikkalainen tapa kertoa moraalinen tarina, se se varmaan ärsytti. Ja muutenkin oli kaikkia yksityiskohtia, jotka jopa minä tajusin ihan pöljiksi. Kuten se, kun Nixon tuli keittiöön jututtamaan hovimestareita, ja nämä samalla alustivat jotain pullataikinaa rivissä pöydän ääressä. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että Valkoisessa talossa hovimestarit olisivat leiponeet. Lisäksi oli vähän hassua, että aika pian Kennedyn kuoleman jälkeen Cecil Gainesin musta pantteri -poika vain käppäili Valkoisen talon köökkiin tapaamaan iskäänsä. Että sinnekö vain käveltiin sisään? Enpä usko.

Ehkä tämä voi olla ihan ok elokuva, jos ei kuvittele katsovansa jotain todellisiin tarinoihin pohjaavaa. Enkä nyt kyllä ihan ymmärrä miksi niin loukkaannuin, että tämä olikin lähes tyystin fiktiota. Jotenkin vain. Elokuvakokemukseni oli hyvin subjektiivinen, mutta luulen, ettei tätä kovin moni itseään objektiiviseksikaan väittävä voi sanoa erityisen hyväksi elokuvaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti