tiistai 21. lokakuuta 2014

Davidista ja erilaisesta Davidista

Sitä ajattelisi, että jos on kerran kirjoittanut romaanin, niin sen kuin vaan tekee saman uudestaan. Nyt tässä vähän yriteltyäni olenkin huomannut, että ei se menekään ihan niin. Tai siis, että kyllä olen edelleen vakuuttunut, että romaania tässä kirjoitetaan, mutta prosessi näyttää hyvin erilaiselta.

Työväline työympäristössä

Ekaa kässäriä kirjoitin vähän niin kuin se tarinan Michelangelo, joka vain napsutteli pois kaiken sen marmorin, joka ei ollut Davidia. En nyt halua toki verrata itseäni renessanssineroon, en nyt sentään niin harhainen ole, mutta työntekotapa oli vastaava. Silloin kirjoittelin kirjoittamisen ilosta röykkiöittäin tekstimassaa, joka ei liittynyt mitenkään mihinkään, varsinkaan mihinkään jota joissain piireissä nimitetään juoneksi, koska silloin olin sitä mieltä, että kun vain kirjoittaa mitä huvittaa niin kyllä se juonikin sieltä jostain pötkähtää. Kuten pötkähtikin, mutta sitten oli aika paljon poisnaputeltavaa ennen kuin sieltä keskeltä löytyi se romaani.

Nyt sitten ajattelin, että voisin kokeilla vähän taloudellisempaa tekniikkaa. Tällä kertaa olen tehnyt suunnitelman, hirveän määrän tekstitiedostoja, joissa lukee ranskalaisilla viivoilla mitä niissä on tarkoitus lukea monisanaisemmin. Tämä on vähän niin kuin olisi patsaan runko, johon lähden vääntämään täytettä, kunnes se näyttää Davidilta.

Huomaan, että tämä uusi tyyli on huomattavasti hitaampi, ei toivoakaan viidestätoista sivusta päivässä, ja myös tylsempi, koska tavallaan tiedän mitä tulee tapahtumaan. Ensimmäisessä kässärissä ei ollut mitään hajua mitä milloinkin tapahtuisi, mikä teki kirjoitustyöstä hyvin jännää. Oikein odotti, että mitähän nyt, minneköhän se nyt joutuukaan, voi voi voi. Nytkin huomaan ihmisten ja tarinan lähtevän sooloilemaan heti kun silmä välttää, eikä siinä mitään, toivotan sooloilut tervetulleiksi. Näin ollen en ole yhtään varma tuleeko tästä kässäristä se tarina jonka suunnittelin, mutta yritänpä nyt ainakin.

Mutta kyllä siitä jotain tulee. Ehkä. Ainakin ihan erilainen kuin ensimmäisestä. Hyvin surullinen tarina.

Tosin niin minä luulin loppuun asti siitä ensimmäisestäkin.

8 kommenttia:

  1. Vitsit, ihanaa. Mä olen niin haaveillut, että joskus vielä pykäisen kirjan, mutta mä tohdin epäillä juurikin omia työskentelytapojani. Se olisi just tuollainen kuin ensimmäisessä kuvailit. Mulla on siis toivoa! Kiitos siitä :D Ja tsemppiä kirjoittamiseen, jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tapahtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivoa on! Toivoa on aina! Ja kiitos tsempeistä.

      Poista
  2. Tsemppiä kirjoittamiseen! Odotan mielenkiinnolla, mitä sieltä tulee. Ja niin ilmeisesti sinäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä jännittää mitä tuosta tulee vai tuleeko mitään. Mutta kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan!

      Poista
  3. Suunnittelu on joskus hyvästä, mutta siitä olen samaa mieltä, että jännityksen se vie pois, kun tietää jo, mitä tulee tapahtumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Kaksiteräinen miekka. Tavallaan kirjoittaminen on helpompaa, mutta toisaalta ei yhtään niin hauskaa. Vähän mietin sitäkin, että heijastuuko se tekstiin. Mutta senpä näkee sitten kun joku sen lukee, itse ei osaa sanoa yhtään mitään.

      Poista
  4. Mä en ole kirjailija, mutta kirjoitin joskus aikoinaan TODELLA paljon, useampiakin ihan oikean kirjan mittaisia tarinoita (joita en kyllä siis koskaan mihinkään lähettänyt).

    MUTTA SIIS, mulla parikin tarinaa sai alkunsa siitä, että tiesin niiden tarinoiden viimesen lauseen ja se sai oikein kihisemään innosta päästä sinne loppuun saakka, että sai rakennettua ja vietyä juonta eteenpäin, koska se loppulause! Sai kyllä sormiin vauhtia :)

    Toisen kerran taas osallistuin semmoseen haasteeseen, jossa oli tarkotus kirjottaa 50 000 sanaa kuukaudessa (sattumoisin marraskuun aikana, tsek NaNoWriMo), tosin tämän kirjotin englanniksi (jenkkikaverit haastoi lähtemään mukaan). Tuossa pointti on aika selvä: ei se laatu vaan määrä. Lopullinen sanojen määrä taisi olla mulla reilu 54k sanaa, eli juurikin sun ensimmäisen kirjan kuvailema massa, josta voi lähteä sitten tonkimaan sitä ydintä. Mutta auttoi siihen, että toimivaa tekstiä tai ei, kirjoitettava oli ja aikaa millekään writers blockille ei ollut. Ihan hyvä harjotus.

    Anyway, paljon tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edellisessä kässärissä mä kirjoitin viimeisen luvun ensin, mutta sitten joskus puolivälissä tajusin, etten mä ikinä tule pääsemään sinne, joten poistin sen ja juttu loppuikin ihan eri tavalla, mikä oli oikein hyvä. Nytkin mulla on viimeiseksi ajattelemani kohtaus suunniteltuna, mutta saapa nähdä minne nuo tyypit joutuvat. Olen vähän semmoinen tuulella käyvä tarinan kuljettaja :)

      Ja NaNoWriMoon tutustuin kans joskus, mutta en ole kokeillut tosissani. Siinä olen samaa mieltä, ettei oikein voi jäädä odottelemaan inspiraatiota, vaan tekstiä pitää tulla. Sitten myöhemmin voi karsia ne huonot pois, mutta odottelemalla ei tule yhtään mitään mistä edes karsia.

      Ja kiitos tsemppauksesta!

      Poista