torstai 30. lokakuuta 2014

Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's 'Learned'

Lena Dunham: Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's 'Learned'
Random House Audio, 2014
Lukija: Lena Dunham


Minä tykkään Girls-sarjasta kuin hullu puurosta. Se on suorastaan nerokas, nykytelkkarin parasta antia. Ja Girlsin on luonut Lena Dunham, joka myös näyttelee pääosaa sarjassa. Näin ollen minusta Lena Dunhamkin on nerokas. Siksi en tietenkään voinut olla vastaamatta myönteisesti tämän äänikirjan kutsuun, kun se minua Audiblessa viekoitteli.

Muuten tuo sanonta, tykätä kuin hullu puurosta. Se on kyllä ihan pöljä. En usko, että hullut tykkäävät puurosta yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Puuro on ihan kivaa, mutta kyllä siitä pitävät lähinnä kuituintoilijat. Luulen, että minä ainakin panostaisin suklaaseen, jos mielenterveyteni järkkyisi, en puuroon. Ja onko väärin sanoa hullu? Varmaan on. Pitäisikö tuo sanonta muuttaa, että tykätä kuin mielenterveydeltään järkkynyt suklaasta? Olisiko se parempi?

Kirjassa Dunham kertoo, mitä hän on oppinut elämässä, että mahdollisesti joku muu voisi oppia hänen opetuksistaan. Hän on tällä hetkellä 28-vuotias, joten on ihan hyvä, että kirjan otsikossa 'learned' on lainausmerkeissä. Kyllä on jokseenkin vaikea ottaa vastaan elämänopetuksia ihmiseltä, joka on minua, no, useita vuosia nuorempi, mutta sitten toisaalta, kuten Dunham kirjassaan sanoo:
"I'm already predicting my future shame at thinking I had anything to offer you with this book, but also my future glory in having stopped you from trying an expensive juice cleanse or having the kind of sexual encounter where you keep your sneakers on."
Ei kai siinä mitään vikaa ole, että jakaa kokemuksiaan. Sitä paitsi Dunham on hyvin kiinnostava tyyppi, jolla on paljon sanottavaa monista asioista. Kirjassa oli ehkä hintsusti liikaa haparoivia seksikuvauksia, kuvauksia useista nuorista miehistä, jotka kesken seksin heivaavat kondomin tyynyn alle tai huonekasviin, kuvauksia epävarmoista nuorista ihmisistä, jotka eivät koskaan pääse seksiin asti, mutta jos semmoinen ei haittaa, on kirjassa siinä lomassa paljon muutakin. Se kertoo newyorkilaisesta tytöstä, joka kasvaa taiteilijaperheessä moniin suuntiin haparoiden ja jotenkin tyypilliseen newyorkilaiseen tapaan terapeuteille rupatellen.

En tiedä mitä varsinaista annettavaa tällä kirjalla on, mutta oli se silti kiinnostava ja hauska. Tätä voinee suositella Dunham-faneille, kuten itse olen, mutta en tiedä miten paljon tästä saa irti jos ei ole kiinnostunut hänestä ihmisenä, tai hänen kasvustaan siksi hienoksi taiteilijaksi joka nyt on.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Boyhood

Richard Linklater, 2014

Kuva täältä
Päätin alkuviikosta, että tänään menen leffaan, kun on Finnkinon halvennuspäivä. Varasin lipun yhtä aikaa alkaviin Boyhoodiin ja Gone Girliin, ja päätin, että valitsen vasta juuri ennen varauksen vanhenemista kumpaan menen. Kylläpä olen onnellinen, että valitsin Boyhoodin!

Boyhoodin erityisyys on se, että sitä tehtiin kaksitoista vuotta ja pääosan esittäjät vanhenevat oikeasti sen minkä vanhenevat. Pääosan esittäjä Ellar Coltrane on alussa kuusi ja lopussa kahdeksantoista vuotta. Aika mieletön kaari.

Pidin kovasti siitä, että elokuvassa ei ole oikeastaan juonta. Se kertoo Masonin lapsuudesta ja perheestä. Vanhemmat ovat saaneet lapset, Masonin ja Samanthan, nuorina ja eronneet jo ennen kuin elokuva alkaa. Äiti (Patricia Arquette) on yksinhuoltaja, isä (Ethan Hawke) on ollut puolitoista vuotta Alaskassa etsimässä itseään. Elokuva kertoo paitsi Masonin kasvusta, myös äidin sinnikkäästä työstä perheensä eteen ja isän viikonloppuisäilystä ja kasvusta. Ihmisiä tulee ja menee, kaupungit ja koulut vaihtuvat, mutta perhe pysyy.

Pidin myös siitä, että elokuvassa oltiin hyvin vähäeleisiä ja lämpimiä. Ei tapahtunut mitään erityisen hirvittävää, noin elokuvamittakaavassa, perhe oli melko tavallinen ja lapset normaaleja. Ihmiset keskustelivat keskenään, vaikka olivat miten teinejä ja tunnelukossa. Vanhemmat puhuivat koko ajan lapsilleen kuin ihmisille, eivät kuin joillekin vähä-älyisille kääpiöille. Erityisesti isä on mahtava. Hän ei yritä esittää mitään muuta kuin on, paasaa lapsilleen presidentinvaaleista ja vie sotkuiseen kimppakämppäänsä, mutta on silti siistein ikinä, jopa lopussa kun on viiksekäs keski-ikäinen ukkeli. Kaikki päähenkilöt ovat aivan ihania ja heille toivoo hyvää, mutta ehdoton suosikkini on kuitenkin Masonin sisko, joka on maailman rasittavin kakara.

Jotenkin uskomatonta, että elokuvaa kuvattiin joka vuosi viikko, ja silti se on niin yhtenäinen ja ehjä. Nauroin ja itkin. Olen vieläkin ihan liikuttuneessa tilassa, aloin äsken itkeskellä kun luin lehtijuttuja leffan teosta. Voi voi. Hieno hieno elokuva.

Jalat suorina, ei yllä edes potkimaan edessä istujia.

Kivaa oli myös se, että superpäivänä kaikki penkit maksoivat saman 7 euroa. Myös ne pläskit nahkalaiskanlinnat, joissa on valtava jalkatila. Minähän tietysti varasin sellaisen keskeltä riviä, parhaalta paikalta. Eipä ole vuosiin ollut noin fyysisesti hyvä elokuvakokemus, mikä oli iloksi sikälikin, että elokuva kesti lähes kolme tuntia. En viitsisi niistä tuoleista maksaa ylimääräistä, eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole, mutta vähän ihmettelin miksi lähes koko muu yleisö istui perusjakkaroilla kun samaan hintaan sai luksusta.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessut

Kirjamessut on tältä vuodelta messuttu.

Tämä vuosi oli omalta osaltani sikäli historiallinen, että rikoin periaatteeni, että en ota mitään ilmaista blogin kautta. Sain nimittäin bloggaajana ilmaiset sisäänpääsyt messuille, mistä suuri kiitos.

Olin vähän huono messuilija. Katsoin etukäteen ohjelmaa ja huomasin monta kiinnostavaa keskustelua, joita olisin varmaankin mennyt katsomaan, elleivät ne olisi olleet juuri silloin kun minä en ollut paikalla. En ostanut edes yhtään kirjaa itselleni. Se johtui varmaankin siitä, että pidin ennen lähtöä itselleni ankaran puhuttelun, jonka pääsisältö oli, että kuulepa nyt, sinä Siina siinä, saat ostaa lisää kirjoja heti kun olet lukenut viime vuoden messuilta ostamasi kirjat. En ole lukenut niistä yhtäkään. Se on vähän noloa. Puhe oli ilmeisen uhkaava, koska en tosiaankaan ostanut mitään tänä vuonna. Siis itselleni, Plöängille ostin yhden kirjan.

Perjantaina olin messuilemassa Liinan kanssa. Notkuimme ympäriinsä, näimme tuttuja, kävimme viinimessuilla, hipelöimme kirjoja, söimme haaleaa pizzaa. Illalla kävin vielä Liken kirjamessuklubilla, missä oli paljon kirjaväkeä ja ihan hauskaakin. Ei siitä ole oikeastaan mitään sen kummempaa raportoitavaa, istuin lähinnä ystäväni kanssa nurkassa juoruilemassa omista asioistamme ja katselemassa ympärillä pyöriviä hienoja kirjallisuusihmisiä.

Lauantaina olin messuilla perheen ja ystäväpariskunnan kanssa. Aika kului kolmivuotiaan perässä juostessa, juorutessa ystävien kanssa, hipelöin vähän kirjoja, käväisin viinimessuilla, minä aikana Roscoe oli ostanut Plöängille keltaisen ukulelen. Se on tosi hieno! Olen vakavasti sitä mieltä, että jos jotain piti ostaa, niin ehdottomasti kotimme kaipasi ukulelea. Siitä on jo nyt ollut tosi paljon iloa, ja vaikkei sitä tulisi niin kovasti soiteltuakaan, on se silti sisustuksellisesti hirveän ihastuttava.

Lauantaina osallistuin Elisa Kirjan tilaisuuteen, jossa maistelin useita erilaisia cocktail-paloja ja kuuntelin kiinnostavia juttuja e-kirjoista. Sain vastauksen esimerkiksi minua askarruttaneeseen pähkinään, että miksi ihmeessä Elisa Kirjasta kirjoja verkkopankin kautta ostaessaan ne pitää maksaa yksitellen. Tai itse asiassa en saanut vastausta, en edelleenkään tiedä miksi, mutta sain tietää, että voin maksaa myös pankkikortilla, jolloin systeemi jatkossa muistaa korttini tiedot, eikä minun tarvitse joka kerta hakea vaivalloisesti pankkitunnuksiani. Tämä oli varsin helpottava tieto. Olen oikeasti äimäillyt tuota verkkopankkiasiaa aika paljon. Halutessaan ne kirjat voi siis maksaa myös kuukausittaisella laskulla, mutta minä en halua sellaista, koska meinaan unohtaa maksaa kaikki laskuni, ja sitä paitsi sillä tavalla ostaminen olisi minulle varmaan liian helppoa, varsinkin kun en muista maksaa niitä laskujani, jolloin saattaisi jonkin aikaa tuntua, että nämähän ovat suorastaan ilmaisia, kunnes olisinkin kusessa. Niin että maksan mieluiten siksi heti. Nih.

Mitenkähän tämän yhteenvetäisisi? Oli hienot messut, jotenkin avarampaa kuin aiemmin. Oli tosi hauskaa nähdä tuttuja, kavereita ja ystäviä, oli mukavaa hengittää innostunutta kirjailmaa, oli lämminhenkistä ja iloista. Ensi vuonna voisin petrata sen verran, että katson oikeasti muutaman niitä todella kiinnostavia esityksiäkin. Ihan tyhmää että missasin kaikki.


En ottanut oikein kuviakaan muusta kuin skumppalaseista. Niitä kuvia otinkin sitten ihan reippaasti. Sekin oli vähän tyhmää, mutta jotenkin kovin tyypillistä minulle. Laitan tähän loppuun yhden semmoisen kuvan, jossa on myös Pohjoinen kulttuurilehti Kaltio. Sain lehden sen ihanalta päätoimittajalta. Olin muinoin Kaltiossa työharjoittelussa. Nyt kun tästä on näköjään tullut tämmöinen korruptoitunut blogi, tai ainakin tämä yksi postaus on täynnä kaikkea lahjusta, haluaisinkin nyt lopuksi hyvin painokkaasti kehottaa kaikkia ihmisiä tutustumaan Kaltioon, koska se on ihan älyttömän hyvä lehti sekä sisäisesti että ulkoisesti. Jos jotain pitää mainostaa, haluan ehdottomasti mainostaa Kaltiota.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Siina perehtyy chick litiin, osa 2

Jennifer Crusie: Bet Me
Brilliance Audio, 2008
Lukija: Deanna Hurst

Jutellessani Liinan kanssa chick-lit-projektistani, hän kertoi, ettei ole juurikaan genreen perehtynyt, mutta että on lukenut yhden kirjan, joka oli ehkä ihan ok. Minä olin, että jaaha, vai että mahdollisesti ihan ok sellaisen ihmisen mielestä, joka lukee lähinnä ihan erilaista kirjallisuutta, vai niin, sehän voi sitten olla ihan hyvä, tai sitten se voi olla olematta, koska jos ei ole kauheastikaan lukenut tiettyä genreä, voi erehtyä pitämään genressään keskinkertaistakin teosta ihan hyvänä. Tosin moinen erehdys olisi Liinalta epätodennäköinen, hän on kuitenkin yksi parhaista lukijoista, joita tiedän. Lukijanakin voi nimittäin olla hyvä tai huono, uskokaa vain. Ja siksi minä heti ostin Liinan mahdollisesti ihan hyvänä pitämän kirjan Audiblesta.

Aluksi olin vähän, että mitäs ihmettä. Bet Me kertoo Minerva Dobbsista, jonka poikaystävä David on jättänyt, koska hän ei suostunut sänkyyn. Minerva on isokokoinen ja muodokas, mistä hänen äitinsä jaksaa jatkuvasti natkuttaa, varsinkin kun sisko Diana ei koskaan syö hiilareita ja on menossa naimisiinkin. Min ei meinaa mahtua morsiusneidon kolttuun eikä hänellä ole edes deittiä häihin. Ei tässä mitään, tämähän on ihan kiinnostavaa ja Min on erittäin hyvä päähenkilö. Mutta kirjan juoni perustuu sellaiseen tapaukseen, että Min on ystävineen baarissa ja kuulee, kun ex-David lyö vetoa Calvin Morrisey -nimisen miehen kanssa, että Cal saa Minin vällyjen väliin kuukaudessa. Minusta tämä oli aika ikävä pääjuoni. Kun en oikein tykkää vedonlyönnistä, ja kaikki henkilöt kuulostivat siinä baaritilanteessa aika juonittelevilta ja inhottavilta, jopa ihana Min.

Minulle jäi vähän epäselväksi, kuka löi vetoa mistäkin. Ilmeisesti David on sitä mieltä, että löi 10 000 dollaria vetoa siitä, että Cal saa Minin sänkyyn kuukaudessa. Min luulee, että he löivät tuon vedon kymmenestä dollarista. Cal on sitä mieltä, ettei lyönyt Davidin kanssa mitään vetoa, paitsi ehkä kymmenestä dollarista, että Min lähtee hänen kanssaan illalliselle. Kuten lähteekin, koska Min haluaa ärsyttää Davidia.

Kauheasti kaikkea epäselvyyttä ja selkkausta kirjassa on, kun David ja Calin entinen tyttöystävä (joka kirjoittaa ihmissuhdekirjaa, jonka loppuhuipennuksen pitäisi olla hänen ja Calin häät) sekoittavat soppaa, ja lisäksi mukana sählää joukko ystäviä ja sukulaisia.

Kirjan paras anti oli Minin ja Calin suhde. Heidän ihastumisensa ja suhteen eteneminen hankaluuksista huolimatta on kuvattu kauniisti. On todella mieltäylentävää, miten Cal arvostaa Minin ulkoista olemusta, vaikka koko maailma toitottaa, että Min on liian iso eikä tule koskaan saamaan kunnon miestä ellei kiduta itseään mahdottomilla dieeteillä, jotka eivät edes toimi. Koska naisen tehtävähän maailmassa on viekoitella itselleen hyvä mies, ja sen jälkeen... öö, no en ole ihan varma mitä sen jälkeen chick-lit-maailmassa kuuluu tehdä, koska kirjat yleensä loppuvat siihen kun se hyvä mies on saatu jallitettua. No kumminkin, Cal arvostaa myös Minin sisäistä olemusta, se vielä huomautettakoon. Niin että jos unohdan amerikkalaisuuden ja vähän höhlän vedonlyöntijuonen, tämä oli kaikkinensa ihan sellainen uskoa ihmiseen luova rakkaustarina. Kevyt ja höttöinen, mutta hyvän puolella.

Audiblessa kirjan kansikuva näkyy sillä tavalla vähän vinosti ja epäselvästi, ja ihmettelin puoliväliin asti, että minkä ihmeen takia tämän kirjan kannessa on lentäviä terveyssiteitä. Sitten guuglasin kannen, ja tajusin, että siinähän on tuommoiset ihmekorkkarit. Ehkä ne sopivat paremmin. Mutta kyllä mielelläni lukisin sellaisenkin kirjan, jonka kannessa lentävät terveyssiteet. Se voisi olla hyvin kiintoisa kirja. Tai kamala. En tiedä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
(Life After Life, 2013)
Schildts & Söderströms, 2014
Suom. Kaisa Kattelus

 

Kirjaston eräpäivä, mikä ihana hoputin. Huomasin viime viikolla, että minulla on kuusi päivää aikaa lukea Kate Atkinsonin Elämä elämältä, ennen kuin se pitää palauttaa kirjastoon. Laskin omassa pikku päässäni, että pitää lukea sata sivua päivässä, kyllähän minä nyt sen verran.

Elämä elämältä kertoo Ursula Toddista, joka vuonna 1910 kuolee syntyessään. Sitten hän syntyy uudestaan, eikä kuole. Kirja on jatkuvaa luuppia Ursulan syntymästä kuolemaan, aina uudestaan. Hiljalleen Ursulalle alkaa kehittyä hienoisia muistikuvia, kuinka kuolema vältetään. Tämä on oikeastaan vain lavastetta suuremmalle tarinalle siitä, miten pienet valinnat, sattumat, yksityiskohdat voivat vaikuttaa ihmiseen, perheeseen, maailmanhistoriaan. Se on hyvin kiinnostavaa.

Se on kiinnostavaa, mutta erinomaisen tästä kirjasta tekee Atkinsonin tapa kirjoittaa. Hän on niin älyttömän taitava, että aivan unohdan hengittää ihailusta. Atkinson kuvaa Toddin perhettä ihan mahtavasti, he ovat kaikki niin ihania ja kamalia yhtä aikaa. Varsinkin äiti Sylvie oli kovasti mieleeni, niin ihastuttava ja vihastuttava samanaikaisesti.

Kirjan ainoa vika on minusta aika lailla sama kuin Liinan mielestä, että toista maailmansotaa ei kyllä enää kovin paljon jaksaisi. Siinä olen vähän eri mieltä kuin Liina, että jaksaisin kyllä lukea Hitleristä ja Eva Braunista vaikka kuinka, mutta sodan kurjuutta, raunioita Lontoossa ja Berliinissä, pommituksia, räjähdyksiä, kuolleita lapsia, nälkää ja kurjuutta, sitä en oikein olisi jaksanut millään. Tai ehkä sitä oli vain kirjassa liikaa. Hienosti oli kirjoitettu, mutta olen vain ihan hiton kyllästynyt lukemaan koko sodasta. Anteeksi. Ehkä niin ei saisi sanoa? No, mutta olen nyt vaan. Varsinkin Suomen sotahistoria saa minut kääntymään kannoillani välittömästi, mutta kyllä kaikki muukin sota-asia vieroksuttaa.

Vielä kirjan kannesta. Vähänkö paljon sievempi on tuo alkuperäinen kansi! Jos en olisi etukäteen tiennyt, että Kate Atkinson on nerokas, en ehkä olisi kannen perusteella kirjaan kajonnut. Mutta tuo alkuperäinen. Kettu! Lumisadetta! Niin sievänen!

No ehdinkö kuudessa päivässä? En ihan, meni yhden päivän yli. Jäin jumittamaan sotaan ja raunioitten kaiveluun vähän liian pitkäksi aikaa. Mutta ei se haittaa, voin kätevästi palauttaa kirjan Pasilaan matkalla kirjamessuille. Tässä hän yritti vaivihkaa mainita olevansa menossa kirjamessuille, huomasitteko?

tiistai 21. lokakuuta 2014

Davidista ja erilaisesta Davidista

Sitä ajattelisi, että jos on kerran kirjoittanut romaanin, niin sen kuin vaan tekee saman uudestaan. Nyt tässä vähän yriteltyäni olenkin huomannut, että ei se menekään ihan niin. Tai siis, että kyllä olen edelleen vakuuttunut, että romaania tässä kirjoitetaan, mutta prosessi näyttää hyvin erilaiselta.

Työväline työympäristössä

Ekaa kässäriä kirjoitin vähän niin kuin se tarinan Michelangelo, joka vain napsutteli pois kaiken sen marmorin, joka ei ollut Davidia. En nyt halua toki verrata itseäni renessanssineroon, en nyt sentään niin harhainen ole, mutta työntekotapa oli vastaava. Silloin kirjoittelin kirjoittamisen ilosta röykkiöittäin tekstimassaa, joka ei liittynyt mitenkään mihinkään, varsinkaan mihinkään jota joissain piireissä nimitetään juoneksi, koska silloin olin sitä mieltä, että kun vain kirjoittaa mitä huvittaa niin kyllä se juonikin sieltä jostain pötkähtää. Kuten pötkähtikin, mutta sitten oli aika paljon poisnaputeltavaa ennen kuin sieltä keskeltä löytyi se romaani.

Nyt sitten ajattelin, että voisin kokeilla vähän taloudellisempaa tekniikkaa. Tällä kertaa olen tehnyt suunnitelman, hirveän määrän tekstitiedostoja, joissa lukee ranskalaisilla viivoilla mitä niissä on tarkoitus lukea monisanaisemmin. Tämä on vähän niin kuin olisi patsaan runko, johon lähden vääntämään täytettä, kunnes se näyttää Davidilta.

Huomaan, että tämä uusi tyyli on huomattavasti hitaampi, ei toivoakaan viidestätoista sivusta päivässä, ja myös tylsempi, koska tavallaan tiedän mitä tulee tapahtumaan. Ensimmäisessä kässärissä ei ollut mitään hajua mitä milloinkin tapahtuisi, mikä teki kirjoitustyöstä hyvin jännää. Oikein odotti, että mitähän nyt, minneköhän se nyt joutuukaan, voi voi voi. Nytkin huomaan ihmisten ja tarinan lähtevän sooloilemaan heti kun silmä välttää, eikä siinä mitään, toivotan sooloilut tervetulleiksi. Näin ollen en ole yhtään varma tuleeko tästä kässäristä se tarina jonka suunnittelin, mutta yritänpä nyt ainakin.

Mutta kyllä siitä jotain tulee. Ehkä. Ainakin ihan erilainen kuin ensimmäisestä. Hyvin surullinen tarina.

Tosin niin minä luulin loppuun asti siitä ensimmäisestäkin.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

The Butler

Lee Daniels, 2013

Oli sellainen mies, nimeltäns Eugene Allen, joka palveli hovimestarina Valkoisessa talossa 34 vuotta. Hän ehti palvella kahdeksaa yhdysvaltain presidenttiä, ennen kuin lähti talosta Reaganin kaudella. Hän nousi julkisuuteen jossain amerikkalaisessa lehdessä ilmestyneessä jutussa, jossa hän ja rouvansa kertoivat olevansa menossa äänestämään Obamaa, mutta sitten rouva kuoli juuri ennen kuin ehti äänestää.

Ei mutta, ajatteli joku neropatti Hollywoodissa, tästähän saa hyvän leffan. On hyvin kiinnostavissa puitteissa työskennellyt musta mies, sen nimi vois olla vaikka Cecil Gaines, no ei sen lapsuus ollut mitenkään spesiaali, mutta keksitään sille joku koskettava tausta, joku kauhea plantaasiarjalainen voi vaikka raiskata sen äidin ja tappaa isän, hyvä, se on koskettavaa, varsinkin jos äitiä esittää Mariah Carey, koska se on niin koskettava kun se laulaakin niitä koskettavia laulujaan ja kaikki heti yhdistää sen niihin. Ei sen vaimokaan ole mitenkään kiinnostava, mutta tehdään siitä tähän leffaan alkoholisti ja muutenkin vähän persoonallisempi, sitä vois näytellä esim Oprah. Ja sitten, koska tietenkin me halutaan oscareita, niin tehdään tästä yhteiskunnallinen elokuva keksimällä sille miehelle pari poikaa, joista toinen voisi olla esim musta pantteri ja mustien oikeuksia ajava radikaali, ja se toinen muuten vaan kohtaloltaan koskettava, hyvin koskettava. Ja sitten se palvelis niitä presidenttejä sitten siellä, samalla kun sen poika taistelis oikeuksien puolesta, vaikkei sillä siis semmoista poikaa ollut, mutta mitä välii, se on tosi koskettavaa.

Laittaessani leffan pyörimään kuvittelin katsovani tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa. Olin aluksi hyvin vaikuttunut, että näin hurja elämä ja perhe on ollut tällä ihmisellä, kylläpä ollaan monin tavoin historiallisten tapahtumien ytimessä oltu. Sitten aloin guuglailla Cecil Gainesin poikaa, ja ilmeni, ettei sellaista poikaa ole koskaan ollutkaan. Ja alkoi ärsyttää. Yhtäkkiä kaikki tuntui kauhean alleviivaavalta ja teennäiseltä ja typerältä. Tuntui, että minua on huijattu. Yleensä pidän enemmän ihan päästä keksityistä jutuista, mutta jos kuvittelen katsovani tositarinaa, silloin haluaisin nähdä tositarinan, enkä jotain ihan mitä sattuu. Olen silleen rajoittunut.

Elokuvan tarkoitus ja tarina on tärkeä, niin kuin kaikki sorretuista kertovat tarinat ovat. Jotenkin se vain on melko huono. Näyttelijät ovat hyviä, mutta joku vain tökkii. Semmoinen amerikkalainen tapa kertoa moraalinen tarina, se se varmaan ärsytti. Ja muutenkin oli kaikkia yksityiskohtia, jotka jopa minä tajusin ihan pöljiksi. Kuten se, kun Nixon tuli keittiöön jututtamaan hovimestareita, ja nämä samalla alustivat jotain pullataikinaa rivissä pöydän ääressä. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että Valkoisessa talossa hovimestarit olisivat leiponeet. Lisäksi oli vähän hassua, että aika pian Kennedyn kuoleman jälkeen Cecil Gainesin musta pantteri -poika vain käppäili Valkoisen talon köökkiin tapaamaan iskäänsä. Että sinnekö vain käveltiin sisään? Enpä usko.

Ehkä tämä voi olla ihan ok elokuva, jos ei kuvittele katsovansa jotain todellisiin tarinoihin pohjaavaa. Enkä nyt kyllä ihan ymmärrä miksi niin loukkaannuin, että tämä olikin lähes tyystin fiktiota. Jotenkin vain. Elokuvakokemukseni oli hyvin subjektiivinen, mutta luulen, ettei tätä kovin moni itseään objektiiviseksikaan väittävä voi sanoa erityisen hyväksi elokuvaksi.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
(Torka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013)
Johnny Kniga, 2013-2014
Suom. Otto Lappalainen

Viime vuonna joka suunnassa kohisi, kun Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin tuli ensimmäistä kertaa televisiosta. Ajattelin, että katson sen sitten kun olen lukenut kirjat, enkä voi lukea kirjoja ennen kuin ne kaikki ovat ilmestyneet suomeksi. Jos ne kerran ovat niin hyviä kuin puhutaan, en halua aloittaa ellen voi lukea kerralla loppuun. No, sitten kumminkin menin hätäilemään ja ehdin lukea ensimmäisen osan puoliväliin ennen kuin tajusin, että olen kolmannessa osassa varausjonon sijalla viisimiljardia. Sitten jouduinkin näkemään aika paljon vaivaa, että sain sen käsiini pikalainana. Vaan onnistuin. Eläköön HelMet-kirjastojen Bestseller-lainat ja niiden nykyiset kahden viikon laina-ajat, koska silloin kun bestisten laina-aika oli viikon, ei kaltaisellani lukijalla ollut mitään mahdollisuutta ehtiä lukea niitä kuolematta kolmesti stressiin.

Osa 1: Rakkaus

Alku tangertelee. Kielessä on jotain, joka ärsyttää ihan kauheasti. Jotenkin töksähtelee ja ruotsi kaikuu läpi liikaa. Yleensä se ei haittaa, mutta nyt jotenkin, en tiedä, ärsyttää. Sitten imeydyn mukaan ja joko totun kieleen tai alan pitää siitä, koska yhtäkkiä kirjaa on vaikea laskea käsistään.

Niille kahdelle juuri suljetusta tynnyristä paenneelle, jotka eivät vielä tiedä, kerrottakoon, että trilogia kertoo makrotasolla aidsin saapumisesta Tukholman homoyhteisöön, mikrotasolla se on Rasmuksen ja Benjaminin rakkaustarina. Ensimmäinen osa kertoo Benjaminin lapsuudesta ja nuoruudesta Jehovan todistajana ja Rasmuksen nuoruudesta erilaisena lapsena pienessä kaupungissa. Lopulta Rasmus pääsee Tukholmaan ja kaikki muuttuu.

Gardell kirjoittaa kuvaa todella upeasti homoyhteisöä ja sairastuneita. Pidin erityisesti Benjaminin uskovaisperheen kuvauksesta ja oikeastaan koko Benjaminista, hän vaikuttaa ihanalta. Ihana on myös Paul, hieman vanhempi homo, joka ottaa nuoret pojat huomaansa ja tutustuttaa lämpimästi homoyhteisöön.

Osa 2: Sairaus

Taas tangertelee alussa. Kielessä on joku pielessä. Tässä osassa en pääse siitä yli ja kirjan lukeminen on melko kankeaa koko ajan.

Haluaisin lukea Benjaminista ja Rasmuksesta tai koko homoyhteisö Variksesta, mutta kirjassa kerrotaan pitkällisesti ensin Reinestä, joka oli ensimmäisiä Ruotsissa aidsiin kuolleita, ja sitten Bengtistä, suuresta näyttelijälupauksesta. Molemmat ovat kiinnostavia tavallaan, mutta kielen töksähteleväisyys vieraannuttaa. Varsinkin repliikit ihmetyttävät, ovat kovin epäluontevia. En tiedä onko vika Gardellissa, käännöksessä vai minussa. Tosin nyt kun muistelen, koin jotenkin vieraana myös sen yhden aiemman Gardellin jonka olen lukenut, Kummajainen astuu kehiin, joten on toki mahdollista, että meillä ei vain Gardellin kanssa kielellisesti synkkaa. Tuon kummajaisen kun on kääntänyt eri ihminen kuin tämän trilogian, joten uskallan epäillä alkuperäistekstiä.

Loppua kohti onnistun kuitenkin taas heittäytymään tarinan vietäväksi. Pidän kovasti Gardellin heittelehtimisestä tarinan ajassa. Benjaminin ja Rasmuksen tarinan loppu tulee selväksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä, koska kyse on suuremmasta tarinasta.


Osa 3: Kuolema

Kieli jatkaa ärsyttämistään, mutta yritän sivuuttaa sen.

Tarina etenee kohti vääjäämätöntä. Tässä osassa kuullaan lisää Bengtistä, lisäksi Lars-Åkesta ja Paulista. Ja tietenkin Rasmuksesta ja Benjaminista.

On hurjaa, miten aids niittää. Olin kirjan tapahtuma-aikana pieni, mutta muistan sen pelon ja kauhun, jota tuntematon tauti aiheutti. En tietenkään niin kuin ne ihmiset, joita tauti oikeasti kosketti, mutta muistan silti, ettei kukaan tiennyt miten se tarttuu ja se oli hyvin pelottavaa, ehkä juuri siksi että olin lapsi. Mutta nyt kun luen, miten puhdasta painajaista tuo aika on ollut heille, jotka olivat taudin tulilinjalla, niin itkuhan siinä tuli. Eikä niinkään taudista, vaan varsinkin kaikesta siitä, mitä muut ihmiset tekivät heille. Miten heitä kohdeltiin.

Vaikka olenkin tässä nillittänyt kirjan kieltä, Gardell kirjoittaa tarinan tasolla erittäin voimakkaasti, tunteisiinvetoavasti ja kiistatta taitavasti. Tämä ei ole mikä tahansa tarina, vaan todistus siitä, mitä todella tapahtui. Ja sen takia se on hyvin tärkeä, eikä sitä voi oikeastaan edes arvioida samoilla kriteereillä kuin jotain, minkä joku keksi päästään kotisohvallaan. Siksi se on myös hieno ja arvokas. Onneksi Gardell tekee työnsä hyvin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on mielestäni yksi parhaita nimiä koskaan. Ihan upea! Tosi koskettava ja samalla kertoo niin paljon kirjan molemmista tasoista. Ainoa vain, että olenko ainoa, jonka mielestä olisi parempi taivuttaa "kyyneliä" kuin "kyyneleitä"? Vai olenko lopullisesti pilannut kielipääni jääräpäisesti sanomalla "lohea" kun pitäisi sanoa "lohta"?

Sitten seuraavaksi onkin katsottava sarja! Hanskat kädessä, koska kyyneleitä ei voine välttää.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tikli

Donna Tartt: Tikli
(The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
WSOY, 2014

Jaahans. Mistähän suunnasta tätä pikkulintua lähtisi kutittelemaan? On niin paljon mitä haluaisin sanoa, ja niin vähän siitä on järkevää, mutta haluan silti jakaa pieniä huomioita lukukokemuksesta. Aloitetaanpa vaikka nyt jostain vain.

Kirjailija

Jostain syystä lukiessani kuvittelin Donna Tarttin näyttämään Anna Wintourilta, varmaankin koska Tarttilla on näkemissäni viimeaikaisissa kuvissa samantyyppinen millin tuhannesosan tarkkuudella leikattu polkkatukka kuin Wintourilla. Sitten lukiessa tätä älyttömän kevyesti, rennosti ja sulavasti valuvaa tarinaa tuntui kauhean ristiriitaiselta, että niin ryhdikäs ja kampauksessaan täsmällinen ihminen olisi kirjoittanut tämän. En tiedä miksi. Yleensä pyrin olemaan ajattelematta kirjailijaa juurikaan. Oikeastaan minua oksettaa ajatus, että kukaan ajattelisi esimerkiksi minua lukiessaan kirjaani, koska eihän sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minun kanssani, niin kuin ei tämäkään tarina kerro Donna Tarttista muuta kuin että hän on hiton taitava kirjoittaja. Ei se liity mitenkään hänen kampaukseensa. Niin että tyhmää edes ajatella sitä! Hyi minua!

E-kirja

Tikli oli paras ostos e-kirjana. Suosittelen kaikille formaattia. Lainasin Tiklin kirjana, mutta se oli ihan liian iso, en saanut sitä mahtumaan laukkuun, ja olisin tarvinnut palvelijan pitelemään sitä minulle iltaisin kun luen sängyssä. Ja minä luen iltaisin nukahtaakseni, joten olisi ollut tosi ärsyttävää, että siinä töröttää joku vieras äijä peruukki päässä ja lievetakki kahisten (koska olisin tietenkin lainannut palvelijani Aurinkokuninkaan hovista, en kai minä tänne mitään lökäpöksyä huoli) huokailemassa, että eikö täällä ikinä pääse kotiin, ja olisin joutunut teeskentelemään nukahtamista että se ihmisparka pääsee joskus työvuorosta himaan, enkä olisi saanut koko yönä unta. Sitä paitsi minulla ei ole varaa palvelijaan. Jos olisi, en varmaankaan käyttäisi häntä kirjojen pitelyyn, vaan ehkä enemmänkin siivoukseen. Tai mistä sen tietää. Mutta ei tuhlata sen ajatteluun enempää aikaa, koska ei tarvitse, sillä e-kirja ratkaisi asian. Ihan loistava iltaluettava, ei tarvitse edes lukuvaloa, sen kuin lukea posottaa.

Tarina

Tikli kertoo Theo Deckeristä, joka on kirjan alussa koululainen. Theon äiti kuolee taidemuseon räjähdyksessä, jossa Theokin on mukana, ja epähuomiossa varastaa kuuluisan maalauksen, Fabritiuksen Tiklin. Äidin kuoleman jälkeen Theon elämä lähtee poukkoilemaan sinne sun tänne, mutta Tikli pysyy mukana tavalla tai toisella. Tarina on valtavan pitkä ja rönsyilevä, mutta samalla sujuva ja helppolukuinen. Tarinassa on aukkoja ja epäloogisuuksia, mutta koska se on niin mainio muuten, ei niiden kannata antaa häiritä. Tämä on semmoinen kirja, että jos sitä ryhtyy lukemaan kriittisesti, ei varmaankaan tykkää. Jos antaa itsensä lähteä Tarttin kyytiin, on aika mehevää menoa tiedossa. Tosin kirjaa olisi helposti voinut lyhentää pari sataa sivua tarinan ainakaan kärsimättä, varsinkin lopussa kun Theo reflektoi kuumeisena hotellissa jotakuinkin kaksituhatta sivua, olisi ehkä voinut vähän näyttää saksia kässärille. Mutta ei se mitään. Ihan kiva sitäkin oli lukea.

Boris

Minusta kirjassa parasta oli Theon paras ystävä Boris. Boris on ihana! Ihastumiseni Borisiin on varmaan isolta osin kääntäjän ansiota, sillä Borisin repliikit on käännetty jotenkin mahtavasti. Kauhean luontevaa. Boriksen äidinkieli ei ole englanti, ja se ilmenee ihastuttavan hienoisesti Borisin jutuissa. Borisin kanssa Theo tutustuu päihteisiin hyvin nuorella iällä, pojat vetävät yhdessä ihan kaikkea mitä irti saavat, viinaa, huumeita, lääkkeitä, liimaa. Borisin kautta Theon kurjuus paljastuu. Jotenkin vasta Borisin kertoman kautta tajusin, kuinka itsetuhoinen ja hullu Theo on. Theo on minäkertoja, eikä kovin luotettava. Hänen kertomansa on normaalia hänelle. Hän esittää olevansa valtavista ongelmistaan huolimatta tilanteen herra, vaikka mikään ei ole hänen käsissään, ja hän punoo itsensä yhä syvemmälle verkkoon.

Huumeet

Kirja oli minusta pohjimmiltaan tarina siitä, miten ihmisestä tulee narkomaani. Theon elämä romahtaa hyvin nuorena, eikä hänellä kriittisessä vaiheessa ole kuin Boris johon luottaa, ja koko ajan hän tietää, että Boriskin on epäluotettava. Jotenkin arki on hanskattava ja päihteet ovat ihan luonteva vaihtoehto. Tartt kertoo hienosti, miten älykkäästä lapsesta kasvaa mielipuolinen aikuinen, miten valheiden verkko ja luotettavien aikuisten puute tuhoaa ihmisen.

Annoin aiemmin tänään Tiklille Goodreadsissa kolme tähteä, mutta nyt kun tässä vähän kelailin tätä hommaa, taidan käydä lisäämässä yhden. Kyllähän minä kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä hulluna, vaikka yritinkin olla muka muodikkaasti kriittinen tähdissäni.

Jos mielitte lukea jotain oikeasti kiinnostavaa Tiklistä, Vanity Fairissa oli mielenkiintoinen artikkeli The Goldfinchin vastaanotosta ja kirjallisuuskritiikistä. Tässä se on, ei tarvitse edes itse guuggeloida: It's Tartt - But Is It art?

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Taloveistos Näylä

Suunnittelin, että kirjoittaisin tänne rakkaudesta. Mutta sitten siitä alkoi tulla niin hyvä juttu, että päätin sittenkin ängetä sen "romaaniini". Koska tiedättehän, romaanit, nehän ovat kuin sikoja, syövät kaiken. Näin sanoi Matti Pulkkinen, en minä, mutta se on tämänhetkisen kokemukseni mukaan totta.

Sen sijaan esittelen teille taloveistos Näylän. Se on tässä:


"Se on tarkoitus kokea!" oli ohjeistus teokseen tutustumiseen.

Sillä aikaa kun olin eilen illalla joogassa, oli täällä valmistunut Näylän lisäksi myös metroratikka ja robottiauto. Itse rakensin eilen niin upean hälytysajoneuvon, etteivät sanat riitä kuvaamaan. Valitettavasti siitä ei ole kuvaa saatavilla. Siinä oli paljon erilaisia hälytysvaloja, mosaiikkikoristelu ja ihmeellinen tietokoneohjaus.

Ainoa ongelma legoissa on, että Plöängin on vähän vaikea hyväksyä, että joskus on pakko purkaa vanha ennen kuin voi rakentaa uutta. Eilenkin piti soittaa isille töihin, että on varmasti okei purkaa isin tekemä monsteriauto. Mummin tekemää taloa ei varmaankaan pureta ikinä.

Eipä mulla muuta. Kiitos käynnistä, tervetuloa uudelleen!

tiistai 7. lokakuuta 2014

Starter for 10 - Heikoin lenkki

Tom Vaughan, 2006

Kuva täältä
Tuolla taannoisen Varamies-bloggauksen kommenttikentässä Pekka ystävällisesti linkkasi David Nicholls -bloggaukseensa, josta ilmeni, että kirjasta Kaikki peliin on tehty elokuva. No minä sen heti varaamaan kirjastosta!

Elokuva on aika uskollinen kirjalle, sikäli mikäli oikein muistan. Brian Jackson lähtee opiskelemaan kirjallisuutta ja liittyy yliopiston tietokilpailujoukkueeseen. Sitten siinä on kaksi tyttöä, tietokilpailujoukkueen ihana Alice ja poliittisesti aktiivinen Rebecca. Paljon juopottelua, nyrkkitappeluita, kaikkea sellaista.

Muistan pitäneeni kirjassa erityisesti kahdesta asiasta: 80-luvun kuvauksesta ja ajan musiikista, josta kirjassa puhuttiin, ja sen ikään kuin kuuli kirjan taustalla. Odotinkin, että leffassa The Smiths ja The Cure raikaisivat, mutta aika vähälle se jäi. Oikeastaan leffa olisi voinut tapahtuakin ihan missä tahansa ajassa, 80-luku ei paljon näkynyt.

Eikä se kauheasti haitannut. Pidin leffasta muista syistä. Ihan raikas ja mukava nuorisokuvaus. Hyviä näyttelijöitä oli myös, etenkin pidin Benedict Cumberbatchista tietokilpailujoukkueen hiton ärsyttävänä kapteenina. Myös James McAvoy pääosassa oli hyvä. Jostain syystä en ole pitänyt hänestä koskaan. Varmaan, koska muistan hänet eka kertaa leffasta Jane Austenin jalanjäljillä, jossa hän oli mielestäni ihan väärä. Ja viimeisin muisto hänestä on leffasta Filth, joka oli kamala niin monella tasolla, etten tainnut edes blogata siitä. Tämän elokuvan myötä taisin kuitenkin päästä yli negatiivisista tunteistani, koska McAvoy oli kerrassaan mainio.

Tuli tässä mieleen myös toinen David Nicholls -filmatisointi, ja että minusta Sinä päivänä -elokuvan paras anti oli pääosanesittäjä Jim Sturgess. Hän on ihana. Hän on tehnyt myös esimerkiksi sellaisia loistavia elokuvia kuin Across the Universe, joka on Beatles-musikaali, ja Heartless, joka on muuten vaan ihan mahtava. Miten tämä liittyi mihinkään? Ei mitenkään. Mutta kyllä minä saan täällä neroilla ihan niin paljon kuin itse haluan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Muumit Rivieralla

Xavier Picard, 2014


Seuraa johdanto.

Lapseni Plöäng on yhtä aikaa hyvin reipas ja hyvin herkkä. Olemme löytäneet hänestä monia trendikkäitä aistiyliherkkyyden piirteitä, sillä hän reagoi tosi voimakkaasti hajuihin ja ääniin ja moniin muihinkin aistiärsykkeisiin. Tämä ei varsinaisesti haittaa mitään, mutta on helpompi ymmärtää, että ei se tahallaan vihaa pölynimurin ääntä tai saippuan hajua vessassa, vaan kokee asiat vain herkemmin.

Kuulin, että päiväkodilla on aikeena viedä Plöäng nukketeatteriin, ja muistin oitis edellisen nukketeatterikeikkamme, joka päättyi heti kun ovi sulkeutui. Plöäng alkoi kirkua pimeydessä eikä rauhoittunut edes rusinoilla, joten meidän oli poistuttava. Saimme onneksi rahat takaisin. Ajattelin, että olisi ehkä paikallaan vähän treenata katsomossa istumista, joten päätimme mennä koko perhe leffaan.

Olisimme menneet jo pari viikkoa sitten katsomaan Viirua ja Pesosta, mutta lippuja varatessa järkytyimme. Leffalipuista ja -herkuista olisi tullut helposti yli viidenkympin keikka. Ei siinä mitään, mutta kun hyvin todennäköinen skenaario oli, että joudumme poistumaan ennen kuin elokuva edes alkaa, tuntui, että hinta oli vähän kallis. Onneksi huomasin, että 5.10. on Finnkinolla lasten sunnuntai, jolloin ensinnäkin liput ovat huomattavasti halvempia ja toiseksikin ohjelmistossa on elokuva, jonka kaikki halusimme nähdä. Varasin siis liput oitis.

Tänään sitten Roscoe ilmoitti olevansa hyvin hyvin sairas. Kysyin Plöängiltä haluaako hän mieluummin mennä joskus toiste koko porukalla vai tänään kahdestaan äidin kanssa. Tänään mentiin. Matka meni hienosti. "Sain kaksi uutta ystävää!" Plöäng ilmoitti kasvot loistaen Kaisaniemen metron liukuportaissa. Toinen oli kotipysäkin juoppo, joka alkoi itkeä nähdessään lapseni, kun hänelle tuli omat lapsenlapset mieleen, oikein herttainen tyyppi, vilkuttelivat Plöängin kanssa. Toinen oli metrossa vastapäätä istunut hampaaton mies, joka selvästi myös piti Plöängiä ihastuttavana. Hekin vilkuttelivat vielä metron ikkunasta. Ihanan ennakkoluulotonta tuo kolmivuotiaiden ystävystyminen!

No se siitä. Elokuvissa istuimme innoissamme penkillä, meillä oli popcornia, mehua ja muumikarkkeja. Istuimme oven vieressä, että pääsisimme luikahtamaan helposti ulos tarpeen tullen. Mainokset alkoivat. NE OLIVAT IHAN SAATANAN KOVALLA. Plöäng piteli korviaan ja hoki kauhuissaan "Pois! Pois!" Ehdotin, että laitetaan pipo korville, istutaan sylikkäin ja toivotaan, että äänet vähän vaimenevat kun leffa oikeasti alkaa. Ja näin onneksi kävi. Istuimme silti pipo päässä sylikkäin koko leffan, koska se oli oikeastaan aika kivaa. Mikäs sen parempaa kuin hyvä penkki ja sylissä ihana lapsi joka syöttää minulle kaikki mustat muumikarkit.


No sitten päästään itse leffaan.

Muumit Rivieralla oli vähän kummallinen. Tunnustan heti, että vihaan piirrettyä muumisarjaa, varsinkin ne loppujaksot ovat ihan luokatonta kuraa. Mietinkin leffassa, että miksi minusta sitten tämä leffa on ihan ok. En tiedä. Mutta leffassa oli tosi erilainen tunnelma kuin sarjassa. Pastellisävyinen, vähän omituinen. Muumitalo oli yhtäkkiä ihan rannalla. Ensin siihen rantaan haaksirikkoutuu merirosvolaiva, jonka funktio tarinan kannalta on edelleen minulle mysteeri, mutta mitäpä tuosta. Sitten muumit päättävät lähteä Rivieralle. Mamma, pappa, Myy, muumipeikko ja Niiskuneiti (jotka ovat pariskunta, mikä oli itselleni jotenkin järkytys, onko sarjakuvissa tosiaan näin?) matkaavat veneellä unelmien kohteeseen. Siellä on meininki pinnallista, kaikki raharikkaita, playboy viekoittelee Niiskuneitiä ja muuta sellaista.

Kaikenkaikkiaan ihan viihdyin. Piirrosjälki oli yksinkertaista, muumit erinäköisiä kuin sarjassa, niillä oli myös eri äänet. Jostain luin, että koska leffa perustuu Janssonin aikuisten sarjakuviin, se ei ole pelkästään lapsille tarkoitettu. En nyt tiedä oliko tässä mitään erillistä aikuisten tasoa. Luulen, että jos en olisi koko ajan peilannut leffaa lapsi sylissäni, jos olisin katsonut sen yksinäni, olisin varmaan vähän pettynyt. Pari kertaa vähän tirskahdin, mutta muuten oli aika tasaisen herttaisaa.

Joka tapauksessa. Suosittelen katsottavaksi lapsiseurassa. Sopii myös herkille. Lapsikin tykkäsi kovasti, varsinkin herkuista. Hän jaksoi istua koko puolitoistatuntisen elokuvan paikallaan ja selvästi viihtyi. Kotimatkalla lapsi ihmetteli, miksi ei ollut mörköä eikä edes hattivatteja, mutta ei niitä ihan aina niitäkään. Ihan hyvä ettei ollut. Hyvä kokemus. Plöäng aikoo kuulemma mennä ensi viikolla uudestaan samaan teatteriin katsomaan saman elokuvan, mutta isin kanssa, koska isi ei vielä ole nähnyt sitä. Ihan hyvä diili. Ehkä minä voin sitten istua kotona lukemassa.