tiistai 23. syyskuuta 2014

Her

Spike Jonze, 2013

Kuva täältä
Her herätti kauheasti ajatuksia, mutta tuntuu etten saa niitä jäsenneltyä mitenkään järkevästi, varsinkaan kun särkee päätä juuri nyt. Antaisinko ajatusten etsiä paikkansa ja odottaa, että pää ehjenee? No en tietenkään, siitähän saattaisi tulla looginen teksti.

Her kertoo Theodoresta (Joaquin Phoenix). Hän on yksinäinen, äskettäin eronnut mies, joka kirjoittaa työkseen kirjeitä toisten puolesta. Tarina sijoittuu jonnekin ei kovin kaukaiseen tulevaisuuteen, missä kaikki ihmiset kulkevat nappi korvassa ja ohjaavat sähköpostiaan ja lähes kaikkea muutakin puhumalla. Eli käytännössä kaikki kulkevat hölöttäen yksinään. Theodore saa uuden itsestään kehittyvän käyttöjärjestelmän, jonka nimi on Samantha (Scarlett Johansson), ja hiljalleen he rakastuvat.

Etukäteen ajattelin, että elokuvassa on yksinäinen runkkari, joka hölöttää tietokoneelleen. Ajattelin, että tämä on vähän niin kuin Haudattu, se leffa jossa Ryan Reynolds on haudattu elävältä, joka on muuten pahin painajaiseni ja varmaankin siksi vihasin Haudattua, se oli kamala, minun ei olisi pitänyt edes katsoa sitä, mutta joka tapauksessa luulin, että tämä on Joaquin Phoenixiltä samantyyppinen suoritus, että hän puhuu yksinään jossain ankeassa koodarikopissa tietokoneelle ja hörppää välillä kokista.

Mutta ei lainkaan! Kaikkea muuta! Ei elokuvassa kökötetä, vaan ollaan liikkeessä.

Ensinnäkin ihastuin elokuvan ilmeeseen. Tai siihen, mitä mise-en-scèneksi kutsuttiin elokuvatutkimuksen kursseilla, joilla opiskelin ja ihan menestyinkin, mutta ikäväkseni jouduin toteamaan, etten ole kovin analyyttinen ihminen. Tämä ilmenee sekä kirjallisuuden että elokuvien osalta ja sen voi huomata näissä ihastuttavan epäanalyyttisissä ja amatöörimaisissa aivo-oksennuksissa joita tänne kirjoitan. Opiskeltu on, mitään ei opittu. No se mitä olin sanomassa oli, että elokuvassa tulevaisuus näyttää ihanalta! Miehet, joiden housut yltävät melkein kainaloihin, kampaukset, viikset, naisten tiukasti napitetut paitapuserot. Miten kaikki kävelevät kauniilla väylillä pilvenpiirtäjien välissä tai matkustavat junalla. Sisustus, värit, kaikki. Ihanaa! Tuollainen tulevaisuus mulle.

Toisekseen nähdäkseni se mitä Jonze yrittää elokuvallaan sanoa on kovasti mieleeni. Se, mitä minä kuvittelen saaneeni oli, että tunteet eivät ole sen vähäisempiä, vaikka niiden kohteena olisi tekoäly. Eivätkä tunteet välttämättä ole myöskään sen vähäisempiä, vaikka ne eivät olisi inhimillisiä.

Kaiken kaikkiaan tämä oli minun makuuni lähes täydellinen elokuva. Oikealla tavalla kaunis ja yhtä aikaa vakava ja hassu. Kaikkein ihaninta on kun kevyt ja raskas onnistuvat olemaan samassa paikassa kauniisti. Sellaista pitäisi kaiken taiteen olla! Liian raskaasta tulee pää kipeäksi, enkä halua, että taiteesta tulee huono olo, mutta en myöskään, että se kulkee hattarana ohi jättämättä mitään jälkiä.

8 kommenttia:

  1. Ai että, oot kyllä ihan mun suosikkileffakriitikko! Tää oli hauskinta! :D

    K

    PS. Haluan vielä lisätä, että oot kyllä muutenkin ihan mun suosikki.

    VastaaPoista
  2. Mä pidin tästä rainasta kovasti myös. Musiikki, visuaalinen ilme, tunnelma.. Ja Scarlettin ääni. Haluaisin muuttaa tonne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Scarlettin ääni. Se on ihana! Toivotaan, että Jonzella on joku salainen näkymä tulevaisuuteen ja kohta kaikki kuljemme kauniilla kävelyväylillä housut kainaloihin yltäen.

      Poista
  3. Hyvä kun muistutit, tämä herätti kiinnostusta Oscar-aikaan mutta unohtui sitten. Pitää katsoa. Aivo-oksennus on hyvä.

    VastaaPoista