tiistai 16. syyskuuta 2014

Ginger & Rosa

Sally Potter, 2012

Kuva täältä
Kun Hiroshimassa räjähtää Gingerin ja Rosan äidit synnyttävät käsi kädessä. Kuuban ohjuskriisin aikaan Ginger ja Rosa ovat teinejä, edelleen parhaita ystäviä. He pukeutuvat samalla tavalla, opettelevat polttamaan tupakkaa, liftaavat poikien kyytiin ja sitten juoksevat nauraen karkuun. Aikuiset ovat vähän tyhmiä, varsinkin äidit, ja kun Gingerin vanhemmat eroavat, hän muuttaa ihailemansa ateisti-kirjailija isän luokse.

Pidin elokuvasta kovasti, vaikka siinä olikin jotain äärimmäisen vastenmielistä. Elokuva tavoittaa alussa teinityttöyttä ja tyttöjen välistä ystävyyttä tosi kauniisti. Elokuvan keskivaihe on inhottavuudessaan hieno. Loppu oli vähän pettymys, mutta ei nyt niin pahasti, että se pyyhkisi alun ja keskiosan hyvyyden. Ehkä voisi tiivistää, että elokuva kertoo lasten aikuistumisesta ja aikuisten lapsellisuudesta. Gingerin isä on yksi raivostuttavimmista hahmoista aikoihin.

Gingerin äitiä esitti Christina Hendricks, joka on mielestäni ehkä maailman kaunein nainen. En ole ihan varma osaako hän esittää kuin yhtä roolia, mutta katson häntä silti mielelläni missä tahansa osassa, koska hän on vain yksinkertaisesti niin käsittämättömän lumoava. Olipa esineellistävästi sanottu. Anteeksi, Christina Hendricks. Katson toki mielelläni myös monia miehiä, mutta Christina Hendricks on noin kolmetuhatta prosenttia upeampi kuin yksikään mies, joten harvoin tulen katsoneeksi elokuvia siksi, että niissä on komea mies, mutta aion kyllä katsoa Dark Placesin elokuvaversion ainoastaan siksi että Dayn perheen äitiä näyttelee Christina Hendricks. Toivottavasti hyvin. Oli hän tässäkin siis ihan hyvä, ei missään nimessä ainakaan huono, mutta ihan en ostanut hänen brittiaksenttiaan ja se ihan vähän häiritsi.

No hyvä on, myönnän, minusta Taru sormusten herrasta -elokuvien ehdottomasti suurin anti on Aragornin ulkoinen olemus. Nyt voitte ampua minut, hyvät tolkienistit, tai ehkä halkaista kirveellä tai ampua jousella tai lähettää entit ikkunani taakse, mitä aseita nyt suvaitsettekin käyttää. Se vain on niin, että joidenkin ulkoinen olemus on niin ylimaailmallisen kaunis, kuten Christina Hendricksin tai Aragornin, että siinä jää ihan kaikki muu sivuun.

Eksyin aiheesta. Kertauksen vuoksi mainitsen vielä, että siis pidin elokuvasta kovasti, pinnallisista ja epäpinnallisista syistä.

4 kommenttia:

  1. TSH-leffojen ainoat hyvät puolet ovat nähdäkseni ehkä just Aragorn ja toisaalta Gandalf. Kirja sen sijaan on ylimaallista parhautta, siitä ei keskustella :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ikinä kuultesi kyseenalaistaisi kirjoitetun Sormusten herran parhautta!

      Poista
  2. Kyllä itsekin kuulun siihen koulukuntaan, joka ottaisi mieluummin Aragornin, ei niinkään Legolasia, vuoteeseensa pökkimään.

    VastaaPoista