tiistai 30. syyskuuta 2014

Prokrastinaatio

Minulla on tällä viikolla kaksi päivää, jolloin minun pitäisi kirjoittaa. Niin oli viime viikollakin. Kirjoitinko viime viikolla? En. Tein apurahahakemuksen, luin ja järjestelin kolmivuotisjuhlia. En laiskotellut vaan tein kaikenlaista tärkeää aiheen vierestä. Aionko tällä viikolla kirjoittaa? Todellakin aion! Ihan niin kuin aioin tosi kovasti viime viikollakin.


Huomaan, että prokrastinaatio on astunut keskuuteemme. Hommaan kaikenlaista sijaistoimintaa, kuten:

- Blogi. Ajattelen, että tämmöiset nopeat blogikirjoitukset saavat sanahanat auki ja kohta sormeni soittavat näppäimistöä kuin itsestään. En ole vielä valmis luopumaan teoriastani, mutta aika usein huomaan siirtyväni bloggaamisesta lounaalle enkä tekstitiedoston pariin.

- Lukeminen. Olen varma, että lukeminen on kirjoittamisen elinehto. Kirjoitan, koska luen ja toisin päin. En tiedä mitä järkeä olisi kirjoittaa, jos ei itse lue. Miksi kukaan lukisi minun kirjoituksiani, jos minäkään en viitsi lukea mitään? Toisaalta lukeminen on myös hauskinta mitä tiedän, joten tässä piilee vaara, että perustelen hauskanpitoani muka järkeväksi työntouhuksi, mutta en ole valmis luopumaan tästäkään teoriasta. Uskon vakaasti, että lukeminen ruokkii kirjoittamistani.

- Elokuvat. Uskon myös, että kaikki muukin kulttuuri ruokkii kirjoittamistani. Siksi olenkin päättänyt, että saan silloin tällöin käydä päiväleffassa, koska iltaleffassa käynti on lapsiperheessä aina pois perheajasta, eikä sitä ole riittävästi muutenkaan. Lisäksi päiväleffat ovat halvempia ja hauskempia, enkä ymmärrä miksi tämän kirjoitusajan pitäisi olla puhtaasti kärsimyksellistä. Esittäessäni tätä teoriaa Roscoelle, hän näytti siltä, että sai minut kiinni lorvimisen suunnittelusta, missä hän ehkä oli hieman oikeassa. Näin ollen lupaan, etten käy päiväleffassa kovin usein. Ehkä kerran kuussa tai jotain.

- Liikunta. Tiedän, että kävelylenkki aamulla tai mikä tahansa urheilu ja ulkoilu edistävät kirjoittamistani, koska saan ulkoilmasta ja liikkumisesta energiaa. Olen päättänyt ainakin pari kertaa viikossa lenkkeillä kotiin vietyäni Plöängin päiväkotiin. Suorinta tietä kotiin on 3,5 km ja voisin helposti kiertää niin, että tulisi kiva viiden kilometrin lenkki. Tänään kävelin sen 3,5 km kaupan kautta kotiin. Sekin oli kivaa. Tosin nytkin kun olen hyvin energinen ja ulkoillut, en koe tarvetta avata tekstitiedostoa.

- Legot. Oikeastaan tällä hetkellä rakentelisin mieluiten legoista. Tätä ei ehkä voi perustella mitenkään järkevästi. Hiton legot!

Ongelma taitaa olla, etten ole päässyt kunnolla vauhtiin. Onneksi ensi viikosta alkaen kirjoituspäiviä on viikossa neljä, joten vauhtiin pääsy helpottuu. Nyt kun päiviä on kaksi, menee ensimmäinen vitkutellessa ja toisena päivänä tuntuu turhalta aloittaakaan kun kohta pitää kuitenkin taas lopettaa viideksi päiväksi. Sanon itselleni hyvin ankarasti, että kuulepa Siina, kukaan ei kirjoita sinun puolestasi ja olet tehnyt tosi paljon töitä mahdollistaaksesi itsellesi tämän kirjoittamisajan, ja Roscoekin on, joten nyt et voi istua siinä katselemassa kaukaisuuteen ja haaveilemassa kahvitauosta, koska se nyt ei vain käy laatuun, senkin laiska lortti.

Ja nyt uskon ankaria sanojani ja avaan sen hiton tiedoston! Tai no, ehkä kuitenkin ensin syön vähän lounasta. Eihän sitä syömättä jaksa.

torstai 25. syyskuuta 2014

Varamies

David Nicholls: Varamies
(The Understudy, 2005)
Otava, 2014
Suom. Sauli Santikko

Pidin hirveästi ensimmäisestä Nichollsilta suomennetusta kirjasta, Sinä päivänä. Nicholls onnistui olemaan juuri sillä tavalla yhtä aikaa hassu ja vakava, mistä tykkään. Luin tietysti heti seuraavankin suomennetun Nichollsin, Kaikki peliin, joka on hänen esikoisteoksensa. Pidin siitäkin, en niin paljon kuin Sinä päivänästä, mutta aika paljon kuitenkin. Niinpä tietysti odotin innolla kolmatta suomennosta!

Varamies kertoo eronneesta ja surkeasta Stephen McQueenista, intohimoisesta näyttelijästä, joka on jämähtänyt esittämään ruumiita tv-sarjoissa. Nyt hän on kuitenkin saanut kiinnityksen supertähti Josh Harperin varamiehenä West Endin menestysnäytelmässä. Joshin täytyy vain kompastua, että Stephen saa tilaisuutensa!

Luulen, että tässä kirjassa kulminoitui ongelma, joka oli mielessäni jo lukiessani Kaikki peliin. Siinä, kuten tässäkin, päähenkilö on nuhruinen surkimus, joka kulkee vastoinkäymisestä toiseen ja huumori perustuu useinmiten myötähäpeälle. En pidä myötähäpeästä. En halua nauraa ihmisille vaan heidän kanssaan. Kaikki peliin muistaakseni pelasti itsensä sijoittumalla 80-luvulle ja opiskelijaelämään, jolloin voi ajatella kaiken olevan vain vaihe ihmisen elämässä. Stephen McQueen on kuitenkin jo aikuinen mies, enkä osaa nähdä hänen kovasti muuttuvan. Minusta hänenlaisilleen ei ole kiva nauraa.

Tästä huolimatta Varamies oli ihan viihdyttävä. Juoni oli aika ennalta-arvattava, mutta teatterimaailma oli kiinnostava. Nicholls kirjoittaa erittäin hyvin. Vaikka tämä ei ollut minun makuuni mikään jättipotti, lupaan silti lukea uskollisesti seuraavankin Nichollsin kirjan sitten kun se suvaitsee ilmestyä. Nicholls on varmasti kehittynyt vuosien varrella, onhan tämä ilmestynyt ennen Sinä päivänä -menestysromaania, joka oli mielestäni kaikkein paras hänen teoksistaan. Voin siis luottavaisena odottaa seuraavaa kirjaa, se on varmasti loistokas!

tiistai 23. syyskuuta 2014

Her

Spike Jonze, 2013

Kuva täältä
Her herätti kauheasti ajatuksia, mutta tuntuu etten saa niitä jäsenneltyä mitenkään järkevästi, varsinkaan kun särkee päätä juuri nyt. Antaisinko ajatusten etsiä paikkansa ja odottaa, että pää ehjenee? No en tietenkään, siitähän saattaisi tulla looginen teksti.

Her kertoo Theodoresta (Joaquin Phoenix). Hän on yksinäinen, äskettäin eronnut mies, joka kirjoittaa työkseen kirjeitä toisten puolesta. Tarina sijoittuu jonnekin ei kovin kaukaiseen tulevaisuuteen, missä kaikki ihmiset kulkevat nappi korvassa ja ohjaavat sähköpostiaan ja lähes kaikkea muutakin puhumalla. Eli käytännössä kaikki kulkevat hölöttäen yksinään. Theodore saa uuden itsestään kehittyvän käyttöjärjestelmän, jonka nimi on Samantha (Scarlett Johansson), ja hiljalleen he rakastuvat.

Etukäteen ajattelin, että elokuvassa on yksinäinen runkkari, joka hölöttää tietokoneelleen. Ajattelin, että tämä on vähän niin kuin Haudattu, se leffa jossa Ryan Reynolds on haudattu elävältä, joka on muuten pahin painajaiseni ja varmaankin siksi vihasin Haudattua, se oli kamala, minun ei olisi pitänyt edes katsoa sitä, mutta joka tapauksessa luulin, että tämä on Joaquin Phoenixiltä samantyyppinen suoritus, että hän puhuu yksinään jossain ankeassa koodarikopissa tietokoneelle ja hörppää välillä kokista.

Mutta ei lainkaan! Kaikkea muuta! Ei elokuvassa kökötetä, vaan ollaan liikkeessä.

Ensinnäkin ihastuin elokuvan ilmeeseen. Tai siihen, mitä mise-en-scèneksi kutsuttiin elokuvatutkimuksen kursseilla, joilla opiskelin ja ihan menestyinkin, mutta ikäväkseni jouduin toteamaan, etten ole kovin analyyttinen ihminen. Tämä ilmenee sekä kirjallisuuden että elokuvien osalta ja sen voi huomata näissä ihastuttavan epäanalyyttisissä ja amatöörimaisissa aivo-oksennuksissa joita tänne kirjoitan. Opiskeltu on, mitään ei opittu. No se mitä olin sanomassa oli, että elokuvassa tulevaisuus näyttää ihanalta! Miehet, joiden housut yltävät melkein kainaloihin, kampaukset, viikset, naisten tiukasti napitetut paitapuserot. Miten kaikki kävelevät kauniilla väylillä pilvenpiirtäjien välissä tai matkustavat junalla. Sisustus, värit, kaikki. Ihanaa! Tuollainen tulevaisuus mulle.

Toisekseen nähdäkseni se mitä Jonze yrittää elokuvallaan sanoa on kovasti mieleeni. Se, mitä minä kuvittelen saaneeni oli, että tunteet eivät ole sen vähäisempiä, vaikka niiden kohteena olisi tekoäly. Eivätkä tunteet välttämättä ole myöskään sen vähäisempiä, vaikka ne eivät olisi inhimillisiä.

Kaiken kaikkiaan tämä oli minun makuuni lähes täydellinen elokuva. Oikealla tavalla kaunis ja yhtä aikaa vakava ja hassu. Kaikkein ihaninta on kun kevyt ja raskas onnistuvat olemaan samassa paikassa kauniisti. Sellaista pitäisi kaiken taiteen olla! Liian raskaasta tulee pää kipeäksi, enkä halua, että taiteesta tulee huono olo, mutta en myöskään, että se kulkee hattarana ohi jättämättä mitään jälkiä.

torstai 18. syyskuuta 2014

I Am Legend

Richard Matheson: I Am Legend
Alunperin ilmestynyt 1954.
Lukija: Robertson Dean
Blackstone Audio Inc, 2007

Robert Neville on kauhistuttavan vampyyriepidemian ainoa eloonjäänyt. Päivisin hän puuhailee tyhjässä kaupungissa, ryyppää, yrittää selvittää syytä ja parannusta epidemiaan, äänieristää kotiaan, kärsii ja ikävöi. Öisin hänen talonsa ympäröi vampyyrilauma, joukon johtajana naapuri Ben Cortman, joka huutaa Nevilleä.

I Am Legend on genrensä, eli vampyyri- ja zombiapokalypsin, uranuurtaja ja vaikka nyt sen esittämät ideat tuntuvat aika kulahtaneilta, ne olivat ilmestyessään ihan uutukaisia. Huolimatta siitä, että nyt tämä kaikki on jo nähty moneen kertaan, pidin kirjasta todella paljon. Robert Nevillen tuntemukset ja toimet olivat kovin uskottavia ja lisäksi kirjan loppu onnistui yllättämään minut. Olen nähnyt joskus kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jossa Nevilleä esittää Will Smith, ja muistaakseni ihan pidinkin siitä, mutten muista siitä muuta kuin jotain kohtauksia joissa Smith kaahailee näyttävästi tyhjässä kaupungissa. Eikä tässä kirjassa ollut siitä kyse. Aika vähän tässä oli kyse edes vampyyreistä, oikeastaan lähinnä Nevillestä ja hänen kärsimyksestään yksinäisyyden edessä.

Äänikirjasta vielä sen verran, että huomaan pitäväni enemmän nais- kuin mieslukijoista. Vaikka on ärsyttävää, että nainen teeskentelee miehen ääntä, on miljuunasti ärsyttävämpää kun mies teeskentelee naisen ääntä. Tässäkin meni vähän fiilis naishahmoista, kun ne muuttuivat mielikuvissani Monty Pythonin Terry Jonesiksi ja Michael Paliniksi mekossa ja peruukissa. Se ei ole usein eduksi tarinalle. En sano etteikö koskaan olisi, mutta usein ei ole.

Kerronpa tähän loppuun vielä kotoisan anekdootin omasta elämästäni, jonka jo kerroin facebookissa, joten kaikki kaverini voivat lopettaa lukemisen. Kirjoitan kyllä jutun tähän vähän paremmin ja liioittelen lisää, joten ehkä voitte silti lukea sen loppuun. Ei oo kyllä pakko. Tehkää niin kuin haluatte. Kuitenkin teette. Tulin viime lauantaina töihin tyhjään kirjastoon. Kuuntelin äänikirjaa samalla kun kävelin kirjasto salin läpi ja ajattelin, että tämä on oikeastaan aika pelottavaa, täällä yksinään hiippailla tyhjässä kirjastossa, kuunnella vampyyrijuttuja, vähän kuin itsekin olisin maailman viimeinen elävä. Kumarruin katsomaan yhtä alahyllyä ja kun käännyin, seisoi pomoni hiljaa metrin päässä. Aloin hyppiä ylös alas ja kirkua HYI KAMALA ja sitten kikattaa hysteerisesti. Tulipa testattua sekin, miten reagoin sitten kun vampyyrit tahi zombit oikeasti hyökkäävät. En kovin miehekkäästi, näemmä.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Perhe - August: Osage County

John Wells, 2013.

Westonin perheen alkoholisti-runoilija-iskä on kadonnut. Jäljelle on jäänyt ilkeä pilleristiäiti Violet (Meryl Streep). Kolme tytärtä saapuvat kotiin, samoin Violetin sisko perheineen, eikä jälki ole kaunista. Luurankoja kiskotaan kaikista kaapeista oikein koko suvun voimin ja välillä painitaan mummo kenttään, mikä onkin lennokkaasti kuvattu oheiseen elokuvan julisteeseen.

Tarkistin juuri sen minkä epäilinkin, eli että elokuva perustuu näytelmään. Se on viehättävällä tavalla vanhanaikaisen oloinen, tulee mieleen vanha suosikkini Kissa kuumalla katolla ja etenkin Kuka pelkää Virginia Woolfia. Annetaan tilaa loistaville näyttelijöille, ei niinkään maalailla maisemia. Oikein kiva välillä nähdä jotain tämmöistä. Kuitenkin se, että elokuvan välittömästi tunnistaa näytelmään perustuvaksi, kertoo jotain ohjaajan epäonnistumisesta. Tulee vähän semmoinen olo, että nyt ei ole ihan käytetty kaikkia elokuvan keinoja vaan vain siirretty näytelmä kameran eteen. En tiedä miten itse olisin tehnyt homman paremmin, mutta minä en olekaan elokuvaohjaaja. Eikö olisi surullista, jos minä tekisin sen paremmin. Minusta olisi. Joka tapauksessa, näinkin tämä on kerrassaan vaikuttava elokuva.

Streepin esittämä Violet on verraton, ennalta-arvaamaton hahmo, menee ihan hurjia ratoja raivosta nauruun. Hän kertoo tyttärilleen tarinan äidistään, joka päättyy: "My Momma was a mean, nasty old woman. I suppose that's where I got it from", ja sitten Violet nauraa päälle.

Mutta mitens toi elokuvan nimi? Kannatan elokuvien nimien suomentamista, ihan itsekkäistäkin syistä, koska kun laitan täällä leffan nimen postauksen otsikkoon, tänne harhautuu amerikkalaisia robotteja ihan päntiönään, enkä minä niitä tänne erityisemmin kaipaa, mutta myös, koska en usein ymmärrä miksi ei voi kääntää. Tässä on käännetty vähän, mutta sitten taas ei, ja lopputulos on ihan hölmö.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Ginger & Rosa

Sally Potter, 2012

Kuva täältä
Kun Hiroshimassa räjähtää Gingerin ja Rosan äidit synnyttävät käsi kädessä. Kuuban ohjuskriisin aikaan Ginger ja Rosa ovat teinejä, edelleen parhaita ystäviä. He pukeutuvat samalla tavalla, opettelevat polttamaan tupakkaa, liftaavat poikien kyytiin ja sitten juoksevat nauraen karkuun. Aikuiset ovat vähän tyhmiä, varsinkin äidit, ja kun Gingerin vanhemmat eroavat, hän muuttaa ihailemansa ateisti-kirjailija isän luokse.

Pidin elokuvasta kovasti, vaikka siinä olikin jotain äärimmäisen vastenmielistä. Elokuva tavoittaa alussa teinityttöyttä ja tyttöjen välistä ystävyyttä tosi kauniisti. Elokuvan keskivaihe on inhottavuudessaan hieno. Loppu oli vähän pettymys, mutta ei nyt niin pahasti, että se pyyhkisi alun ja keskiosan hyvyyden. Ehkä voisi tiivistää, että elokuva kertoo lasten aikuistumisesta ja aikuisten lapsellisuudesta. Gingerin isä on yksi raivostuttavimmista hahmoista aikoihin.

Gingerin äitiä esitti Christina Hendricks, joka on mielestäni ehkä maailman kaunein nainen. En ole ihan varma osaako hän esittää kuin yhtä roolia, mutta katson häntä silti mielelläni missä tahansa osassa, koska hän on vain yksinkertaisesti niin käsittämättömän lumoava. Olipa esineellistävästi sanottu. Anteeksi, Christina Hendricks. Katson toki mielelläni myös monia miehiä, mutta Christina Hendricks on noin kolmetuhatta prosenttia upeampi kuin yksikään mies, joten harvoin tulen katsoneeksi elokuvia siksi, että niissä on komea mies, mutta aion kyllä katsoa Dark Placesin elokuvaversion ainoastaan siksi että Dayn perheen äitiä näyttelee Christina Hendricks. Toivottavasti hyvin. Oli hän tässäkin siis ihan hyvä, ei missään nimessä ainakaan huono, mutta ihan en ostanut hänen brittiaksenttiaan ja se ihan vähän häiritsi.

No hyvä on, myönnän, minusta Taru sormusten herrasta -elokuvien ehdottomasti suurin anti on Aragornin ulkoinen olemus. Nyt voitte ampua minut, hyvät tolkienistit, tai ehkä halkaista kirveellä tai ampua jousella tai lähettää entit ikkunani taakse, mitä aseita nyt suvaitsettekin käyttää. Se vain on niin, että joidenkin ulkoinen olemus on niin ylimaailmallisen kaunis, kuten Christina Hendricksin tai Aragornin, että siinä jää ihan kaikki muu sivuun.

Eksyin aiheesta. Kertauksen vuoksi mainitsen vielä, että siis pidin elokuvasta kovasti, pinnallisista ja epäpinnallisista syistä.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Siina perehtyy chick litiin, osa 1

Olen viime aikoina lukenut oikein asioikseni chick litiä. Olen toki lukenut sitä aiemminkin, mutta nyt aloin oikein urakoida. Jos muuten tulee mieleen jotain genren kulmakiveä, joka on tosi hyvä tai muusta syystä pitää ehdottomasti pitäisi lukea ennen kuin voi puhua chick litistä asiantuntevasti, haluaisin mielelläni kuulla mikä se semmoinen on.


Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat
(The Secret Dreamworld of a Shopaholic, 2000)
WSOY / Loisto, 2009
Suom. Leena Tamminen

Rebecca Bloomwood on taloustoimittaja, joka shoppaa iloon ja suruun ja oikeastaan kaikkiin muihinkin tunteisiin. Hänen pitäisi olla rahankäytön ammattilainen, mutta kaikki luottokortit on vingutettu tappiin ja maksukyky on heikko. Hän yrittää säästää, yrittää löytää paremmin palkattua työtä, mutta kaikki kaatuu kahteen asiaan: Becky on ihan hiton lyhytnäköinen ja epärehellinen. Jostain syystä lähes aina, kun joku kysyy Beckyltä mitä tahansa, hän valehtelee. Kieltämättä Becky on höpsö ja samalla tavalla ihastuttava kuin Bridget Jones, tiedättekö, semmoinen joka löytää jokaisesta pilvestä hopeareunuksen tai vähintään syyn shoppailla lisää. Rebeccan kaltaisen tytön on tietenkin tärkeää löytää rikas mies, muutenhan hänen ongelmansa eivät ratkea, joten hänen kilpakosijansa ovatkin Englannin 31. ja 15. rikkaimmat poikamiehet.

Viihdyin kirjan kanssa ja tavallaan ihan symppasin Beckyä, mutta en oikein millään voinut hyväksyä kirjan maailmankuvaa. Jotenkin olisin toivonut, että lopuksi oltaisiin tultu lopputulokseen, että ei se raha ja tavara ole tärkeää, löysin hyvän ihmisen jonka kanssa elää ja tärkeintä on oikeastaan lähes mikä tahansa muu kuin rahatalous. No, mutta ei tämä ollut semmoinen kirja. Olin ehkä vähän väärä lukija. En sano, ettenkö joskus saattaisi lukea muitakin Himoshoppaajia, koska oli tämä kumminkin aika hyvin kirjoitettu hömpänpömppä, mutta haluanpa vain alleviivata, että paheksun kerskakulutusta, nih.

* * *

Rain Mitchell: Tasapainoilua. Joogasalin naiset 1.
(Tales from the Yoga Studio, 2011)
Tammi / Bon, 2012
Suom. Terhi Kuusisto

Himoshoppaajan jälkeen ajattelin, että voisin lukea jotain ihan erilaista.

Tasapainoilua kertoo Leestä, joka omistaa ihastuttavan pienen joogasalin Los Angelesissa, Silver Laken kaupunginosassa. Leen aviomies Alan on juuri päättänyt muuttaa kotoa. Salilla pitää hierontapistettä entinen narkomaani Katherine, lisäksi siellä pörrää joogaajia, kuten tanssija Graciela, kuuluisa näyttelijä Imami ja tuottaja Stephanie. Alan painostaa Leetä lähtemään ison joogaketju Yoga Happensin kelkkaan ja myymään pienen ja sympaattisen salinsa, joka on monille henkireikä.

Kirjan sijoittuminen Los Angelesiin oli samanaikaisesti minun lukukokemukselleni plussa ja miinus. Tavallaan oli ihan kiinnostavaa lukea sinne sijoittuvasta joogasalista ja viihdebisneksen taustoista, mutta samalla kirja oli väistämättä aika viihdebisneksen läpilyömä. On paparazzeja väijymässä, kaikki ovat jotain addikteja, keneenkään ei voi luottaa, kaikki on bisnestä, jooga on joogateollisuutta. Vaikka ollaan koko ajan kovin henkeviä ja keskitytään virtauksiin, asanoihin ja om shanti shanti shanti, samalla puolella silmällä havainnoidaan toisen joogapöksyjen hintaa, vartaloa ja kuka taipuu parhaiten. En itse haluaisi käydä salilla, jossa kaikki arvostelevat muiden peppuja ja esittävät asanoita miehille näytösluonteisesti, se tuntuu niin joogan vastaiselta ja senkin vastaiselta, mitä Lee kirjassa puhuu.

Parasta kirjassa oli naisten välisen ystävyyden kuvaus. Huolimatta raadollisesta elinpaikastaan, he ovat kauhean kivoja ja solidaarisia toisilleen. Hahmot jäivät aika raakileiksi ja huomaan jo, että piti tarkistaa heidän nimensä, vaikka lopetin lukemisen 12 tuntia sitten, mutta ehkä he kehittyvät sarjan edetessä. Enpä kuitenkaan tiedä tulenko tarttuneeksi jatko-osiin, jotenkin kuitenkin vierastin viihdemaailmaa ja amerikkalaisuutta. Himoshoppaaja oli rahahulluudestaan huolimatta kuitenkin lämpöinen englantilainen teenjuojatyttö näihin laventeliöljyllä lontraaviin supertimmeihin joogamimmeihin verrattuna.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Fahrenheit 451

Ray Bradbury: Fahrenheit 451
(alunperin ilmestynyt 1953)
Lukija: Stephen Hoye
Tantor Audio, 2010

Lukupiiri valitsi luettavakseen Fahrenheit 451. Saatoin itse ehdottaa sitä, se on nimittäin mulkoillut minua lukemattomana hyllystä jo vuosia. Otin kirjan pöydälle ja tyytyväisenä totesin, että sehän on aika helppolukuisen oloinen ja lyhyt. Sitten tulin selailleeksi Audiblea ja huomasin, että olen jostain kaksi yhden hinnalla -alesta ostanut Fahrenheitin enkunkielisenä äänikirjana. No hitto. Kai se pitää sitten kuunnella kun on kerran puoli kredittiä tuhlattu, ajattelin, sehän menee helposti ja on varmasti kiinnostava eikä kestäkään kuin viisi ja puoli tuntia.

No joo. Tiiättekö kun äänikirjojen kanssa on joskus niin, että vaikka olisi kuinka hyvä lukija ja hieno opus, niin se vaan jotenkin valuu toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Näin oli nyt. Pysyin suunnilleen kärryillä tapahtumissa, mutta ei tuota kuuntelukokemusta kovin intensiiviseksi taide-elämykseksi voi sanoa. Lorahti läpi pään.

Fahrenheit 451:n tarinahan on aika kiinnostava. Se kertoo palomies Guy Montagista, joka on vähän sellainen erilainen palomies. Tulevaisuudessa kirjat ovat kiellettyjä, ja kun jossain sellainen paikannetaan, kutsutaan paikalle palomiehet polttamaan koko pytinki kirjoineen kaikkineen ja joskus asukkaineenkin. Sellainen on Guy. Kunnes sitten jotain tapahtuu. Tietenkin. Koska tämähän on dystopiaklassikko ja kirja, olisihan se vähän outoa, jos koko kirjan ajan vain ihastellen seurattaisiin kun Montag kavereineen tuhoaa kirjoja.

Jokin tässä kuitenkin oli, etten ihan tempautunut mukaan. Luulen, etten olisi erityisemmin rakastunut paperikirjaankaan. Ehkä nuorempana olisinkin, silloin kun suhtauduin kirjoihin pyhinä esineinä, joiden vahingoittamisen pitäisi olla vähintään keskiraskas rikos. Nykyisin työni myötä olen oppinut repimään itse kirjoja palasiksi, poistamaan niitä, näkemään niitä jos missä kunnossa ja tajuamaan, että kirjastossa on heitettävä yhtä paljon kirjoja mäkeen kuin uutta tulee. Muuten ei mahdu hyllyyn. Aluksi se oli surullista ja hyvin hyvin vaikeaa, nyt se on arkea. Muutenkin olen huomannut mieleni hiljalleen muokkautuvan kaiken tämän downshiftaus- ja tavaranvähennyskouhotuksen keskellä siihen suuntaan, ettei minun ehkä tarvitse itse henkilökohtaisesti omistaa ihan jokaista maailman kirjaa. Tai että voin ostaa niitä myös digitaalisena. Eikä se ole niin kamalaa.

Mutta siitähän kirjassa ei tietenkään ollut kysymys. Niistä paperisista esineistä. Vaan siitä mitä niissä lukee, mikä katoaa. Mutta koska en osaa enää samalla tavalla pitää kirjaesinettä pyhänä, en ehkä osannut niin kovin tyrmistyä kirjastakaan. Varmaan myös siksi, ettei Guy Montag ollut kovin samaistuttava henkilö. Eikä kyllä kukaan muukaan kirjassa. Sikäli mikäli ymmärsin oikein, kun muistin kuunnella noin joka neljännen minuutin.

torstai 11. syyskuuta 2014

Dallas Buyers Club

Jean-Marc Vallée, 2013

Kuva täältä
Ihailtuani Matthew McConaugheyta True Detectivessa, odotin tietenkin Dallas Buyers Clubia innolla, olihan hän saanut tästä roolista oikein oscarin ja kaikki. Ja Jared Letokin sai.

Oscareissa olen huomannut viime vuosina semmoisen jutun, että pitäisi tajuta lopettaa niiden seuraaminen kun niistä ei koidu kuin yliodotuksia ja pettymyksiä. Siellä palkitaan aina ihmisiä, jotka ovat laihduttaneet, lihoneet, leikanneet tukkansa, näyttelevät kehitysvammaista tai mielenterveydeltään järkkynyttä, pukeutuvat eri sukupuoleksi tai jotain muuta. Jos näyttelee tavallista ihmistä niin kyllä ei saa mitään palkintoja vaikka kuinka olisi vivahteikas. Isot oscarleffat ovat muutenkin ylitunteellisia ja kertovat aina jostain tosielämän sankarista.

Dallas Buyers Club on tästä hyvä esimerkki. Elokuva perustuu tositapahtumiin, se kertoo ylimachosta rodeosankarista Ron Woodroofista, jolla todetaan HIV vuonna 1985. Silloin AIDSia pidettiin homojen tautina, eikä superhetero Woodroof voi uskoa saaneensa sen. Hänelle annetaan elinaikaa kuukausi, mutta Woodroof alkaa ottaa asioista selvää, ja huomaa, että parempia lääkkeitä on tarjolla esimerkiksi Meksikossa. McConaughey laihdutti itsensä ihan kinttanaksi roolia varten, ja on kieltämättä vaikuttava. Leto esittää transsukupuolista Rayonia, erittäin hienosti hänkin.

Karsastan tosipohjaisuutta elokuvissa ja kirjoissa, ellei oikea tarina ole jo niin kaukana, että tekijät voivat lähteä sooloilemaan kunnolla. Jostain syystä näistä, varsinkin isoista Hollywood-jutuista ja amerikkalaisista kirjoista, tulee lähes aina ylipateettisia sankaritarinoita. Niin kävi vähän Dallas Buyers Clubillekin. Ihan kiva leffa, mutta liian amerikkalainen oscarjollotus minun makuuni.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kävele naiselle ammatti

Kuva täältä.

Saara haastoi minut mukaan Naisten pankin tempaukseen nimeltä Kävele naiselle ammatti. Minun piti oikeastaan lukea joku kirja ja sen avulla käsitellä naisen asemaa, ja ajattelin, että helppo juttu, mitä tahansa lukemaansa voi käsitellä siitä näkökulmasta.

Mutta sitten aloin empiä. Tämähän on oikeastaan ihan hiton tärkeä asia, ei tätä voi tehdä vasemmalla kädellä. Näin itseni, maailman toiseksi etuoikeutetuimpaan väestönosaan kuluvan ihmisen, länsimaisen valkoisen naisen, joka tulee sanomaan jotain diipadaapaa oikeiden ihmisten oikeasta hädästä. Ja minusta alkoi tuntua kauhealta. Vaikka kuinka yrittäisin, en voisi kokea samanlaista hätää kuin kehitysmaan nainen, maailman heikoimman osan saanut. Minne tahansa menen, olen aina valkoihoinen, olen aina rikkaampi kuin suurin osa maailman väestöstä, minulla on aina joku jolta pyytää apua. Jollei vanhemmat, perhe ja ystävät niin vähintäänkin yksi maailman parhaista yhteiskunnista.

Suurimmalla osalla maailman väestöstä ja etenkin naisista ei ole näin.

Podin tätä maailmantuskaa eilen sohvalla ääneen, jolloin perheemme älykkö, joka en siis korkeista kuvitelmistani huolimatta ole tässä tapauksessa minä, ehdotti, että voisin katsoa Hans Roslingin TED-puheita.

Katsoin. Hans Rosling on ruotsalainen lääkäri, tutkija ja loistava puhuja. Hän on perustanut Gapminder Foundationin, jonka tarkoitus on tehdä näkyväksi maailman piilotettu tieto. Kuten hän tässä loistavassa puheenvuorossaan esittää, ihmiset eivät juurikaan ymmärrä maailmaa tai tietoa, ennen kuin se esitetään heille selkeässä muodossa. Ja voi perttileijaa miten selkeäksi ja hauskaksi Rosling tiedon saa!

Joka tapauksessa. Se mitä Roslingin puheista sain irti tähän asiaan liittyen on, että maailma on muuttunut. Tällä hetkellä ei enää ole sellaista maailmaa, jossa olisi erillään köyhät kehitysmaat ja rikkaat länsimaat. Toki nämä molemmat ovat olemassa, mutta siihen väliin missä ennen oli syvä kuilu, on pötkähtänyt suurin osa maailman väestöstä, jotka eivät ole rikkaita tai rutiköyhiä. Silti, jos kehitys jatkuu niin kuin se nyt näyttää jatkuvan, vuonna 2050 meitä on täällä yhdeksän miljardia. Näistä yhdeksästä 4 miljardia on rutiköyhiä ja 5 miljardia rikkaita ja välissä on taas syvä kuilu.

Silloin olemme pulassa. Ilmastonmuutoksellisesti, koko maailman tasolla, ja neljä miljardia ihmistä yksilötasolla.

Miten tämän voi estää? Roslingin mukaan vähentämällä lapsikuolleisuutta. Rikkaissa maissa perhekoot ovat pieniä, koska voimme luottaa lasten pysyvän hengissä. Kehitysmaissa näin ei ole. Lapset ovat ainoa turva vanhuuden varalle, ja jos joka viides lapsi kuolee, on järkevää tehdä niitä varalle monta.

Tutkimusten mukaan tehokas tapa vaikuttaa asiaan on kouluttaa tyttöjä. Koulutetut tytöt menevät naimisiin myöhemmin, saavat vähemmän lapsia ja osaavat hakea tietoa ja viedä lapsensa lääkäriin. Jos ei osaa lukea, on muiden armoilla kaiken tiedon suhteen. Koulutettu äiti on tehokkain tapa rikkoa köyhyyden kehä. Jos nainen osaa lukea, hän voi ottaa asioista selvää.

Naisten kouluttaminen ja työllistäminen ei ole mikään feministinen tasa-arvojuttu, vaan kyse on koko maailman pelastamisesta. Ja siksi minä aion lahjoittaa Naisten pankille ja osallistua Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan ensi sunnuntaina. Toivottavasti moni teistäkin.

PS: Tässä Roslingin mahtavassa puheessa hän esittää pesukoneen merkitystä ihmiskunnalle. Sen vaikutus Roslingin omaan perheeseen oli, että kun hänen äitinsä ei enää tarvinnut kuluttaa tuntikausia veden keittämiseen ja pyykin hinkkaamiseen, hänellä oli aikaa lukea pikku-Hansille ja itselleen. Semmoinen ihmekone!

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Paha paikka

Gillian Flynn: Paha paikka
(Dark Places, 2009)
Suom. Maria Lyytinen
WSOY, 2014

Sehän oli niin, että minä en yhtään tykännyt Flynnin hehkutetusta menestysjännäristä Kiltti tyttö, ja päätin teatraalisesti, etten Flynnin tuotantoon enää koske. Sitten kumminkin kuuntelin Sharp Objectsin äänikirjana ja itseni yllättäen pidinkin siitä oikein kovastikin. Olin sen jälkeen käsityksessä, että nyt ymmärrän paremmin Flynnin synkkää maailmaa, eikä se enää pääsisi minua yllättämään.

No mutta. Ei se yllättänyt, synkkä oli, mutta en vaan tykännyt. Pahasta paikasta olin lukenut, että moni piti siitä enemmän kuin Kiltistä tytöstä, että se on kovin pelottava ja monin tavoin erinomainen genressään. Ehkä tämä ei sitten vaan ole minun genreni, mutta en kyllä kokenut pelottavaksi, koin aika tylsäksi ja ennen kaikkea inhottavaksi.

Paha paikka kertoo vähän yli kolmikymppisestä Libbysta, joka on Kansasin Kinnakeen maatilamurhien ainoa eloonjäänyt. Hän oli seitsemän kun joku murhasi todella brutaalisti hänen äitinsä ja kaksi siskoaan. Libbyn todistuksen perusteella murhista tuomittiin hänen veljensä Ben, joka on nyt istunut tuomiotaan kohta 25 vuotta.

Libby on aika ikävä tyyppi. Hän on tähän saakka elänyt hänen hyväkseen kerätyillä hyväntekeväisyysrahoilla ja näpistelemällä. Nyt rahat alkavat olla loppu, mutta onneksi apuun saapuu Kill Club -niminen kerho, joka ihailee hänen veljeään ja ovat valmiit syytämään Libbylle rahaa, jos hän menee ensimmäistä kertaa tapaamaan Beniä ja alkaa muutenkin selvitellä murhia.

Tarina kulkee vuorotellen Libbyn minäkerrontana ja vuodessa 1985, jossa näkökulma vaihtelee Benin ja heidän äitinsä Pattyn välillä.

Asioita jotka tässä kirjassa minua ärsyttivät:

- Libby kuvataan kirjan alussa todella inhottavaksi. Silti hän enimmäkseen käyttäytyy ihan normaalisti ja on jopa mukava. Olisi ollut kiva, jos hän olisi ollut johdonmukaisesti kauhea.

- Benin ja Pattyn osuuksien lukeminen oli todella vastenmielistä. Siinä Flynn on onnistunut toisaalta hienosti: kurjuuden, köyhyyden ja näköalattomuuden kuvaamisessa. Tuli oikein itsellekin sellainen kostean nihkeän likainen olo lukiessa.

- Minusta kirja oli melko tylsä. Alku oli kiinnostava ja loppu olisi ollut kiinnostava, ellei se olisi ollut niin pöljä. En tietenkään voi tässä kirjoittaa mitä kirjassa tapahtui, mutta sanottakoon, että en hetkeäkään uskonut kirjan loppuratkaisuun, enkä oikeastaan mihinkään mikä siihen johti. Ihan hölmö juoni.

- Miksi Kill Club ei voinut itse selvittää murhia, miksi heidän piti lähettää epävakaa uhri hoitamaan homma? En ymmärrä. Varmasti olisivat itse osanneet selvitellä asiat paljon Libbyä tehokkaammin, kun Libby on niin saamaton ja internetvastainenkin vielä kaupan päälle.

- Lisäksi, tämä nyt on omaa tyhmyyttäni, mutta usein jos kuulen, että kirjasta on tekeillä leffa, käyn lukiessa katsomassa kuka näyttelee ketäkin, että osaan kuvitella hahmot saman näköisiksi kuin leffassa, jolloin en leffaa katsoessa sitten niiltä osin pety. Tässä oli nyt semmoinen ongelma, että Libbyn kaksi huomionarvoisinta ominaisuutta olivat huomattavan punainen tukka ja lyhyys. Hän oli reilusti alle 150 cm pitkä. Elokuvassa häntä näyttelee Charlize Theron, joka on lähemmäs 180 cm pitkä. Leffasta löytämieni kuvien perusteella Theronin näyttelemällä Libbyllä ei ole myöskään punainen tukka. Ja sitten se minua ärsytti. Ihan todella paljon ärsytti. En tiedä miksi se niin kovasti ärsytti, mutta niin vain oli.

Semmoinen kokemus. Voisin tässä taas manata, etten lue enää Flynniä, mutta kattoos ny. Voisin yrittää kuitenkin muistutella itseäni, että ehkäpä tästä voi päätellä minulle sopivan paremmin Flynn äänikirjaformaatissa. Että ehkäpä seuraava kirja sitten taas kuulottimien kautta. Tai sitten ei ollenkaan. On tässä maailmassa huomattavasti paremminkin minulle sopivaa kirjallisuutta.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Sattumuksia Itä-Helsingissä

Elämä se on jännää. Kauheasti on kaikkea ihmeellistä.

- Istun Stoalla "kirjoittamassa" "romaania", mutta oikeasti salakuuntelen ravintolassa pidettävää veteraanien tilaisuutta, jossa pidetään puheenvuoroja mikrofoniin ja soitetaan nostalgisia 40-luvun viisuja.


- Olimme lauantaina koko perhe koko päivän paikallisessa monen polven tapahtumassa, Moporokissa. Se oli ihastuttava tapahtuma. Oli pomppulinnaa, hevoskärryajelua ja hattaraa pienimmille, viereisestä palvelukeskuksesta asukkaat osallistuivat esiintyjinä ja yleisönä, siinä välissä iällisesti sijaitsevat tohelsivat mukana myös. Oli ihania esiintyjiä, lapselle Orffit, äidille Paleface. Minä törötin pöydän ääressä, jossa paikalliset kirjailijat esittelivät ja myivät tuotoksiaan. Se oli erityisen kivaa, koska tutustuin paikallisiin kirjailijoihin.

- Huokasin helpotuksesta, että oooh, ihanaa, ensi viikko on ihan tavallinen, kunnes Roscoe kakisteli, että oikeastaan taitaa nyt olla niin, että hänen olisi ikään kuin lähdettävä tiistaina kaukaiseen Englannin maahan suureen Lontoon kaupunkiin, josta hän palajaisi perjantaina. No eipä siinä mittään, hyvinhän me pärjätään nyt kun on päiväkoti ja kaikki. On vain jäänyt Plöängin vauva-ajoista sellainen tunne mahanpohjaan, että Roscoen työreissut ovat ihan kauhea ponnistus minulle, vaikkei se enää pidä ollenkaan paikkaansa. Silloin oli nimittäin kerran niin, että Roscoe lähti jonnekin, en muista minne, ja satoi ihan kauheasti lunta ja oli pakkasta, enkä päässyt vauvan kanssa ulos, en saanut rattaita varastosta, olimme vankina kotona emmekä päässeet edes kauppaan, ja se tuntui ihan kamalalta. Nythän niin ei tapahtuisi, kun Plöäng juoksisi innosta kiljuen hangen poikki. Olenkin aika iloinen, kun onnistuin enimmäkseen esiintymään Lontoo-asian edessä hyvin myönteisenä.

Kirjailijapöydässä luin äärimmäisen siistin pian
avattavan taideverkkokaupan ekaa art zinea.

- Unohdin True Detective -bloggauksessa kertoa tärkeimmän. Nimittäin vitsin. Roscoen työkaveri oli muutama kuukausi sitten ihan innoissaan kertonut, että hän on katsonut sellaista ihan loistavaa sarjaa kuin True Detective. "Poo Detective?" Roscoe kuuli. "True Detective!" kaveri korjasi. "Minkä ihmeen takia sen sarjan nimi on Poo Detective?" Roscoe jatkoi. "Sen nimi on True Detective!" kaveri yritti. "Siis Poo Detective?" Roscoe ei voinut uskoa kuulemaansa. Tätä jatkui jonkin aikaa. No mutta. Sittemmin olemme kutsuneet kotona sarjaa Poo Detectiveksi, koska se on vain paljon parempi nimi, oikeastaan.

- Nyt ovat veteraanit vaienneet, joten voin lopettaa tämän horinan ja yrittää ottaa kirjoittamisen pois lainausmerkeistä, mutta "romaanissa" taidan pitää ne vielä.