keskiviikko 13. elokuuta 2014

Rakkautta ennen auringonlaskua

Richard Linklater, 2004

Eilen oli Plöängin ensimmäinen päiväkotipäivä ja, kiitos kysymästä, se meni erittäin hyvin. Jännittävän päivän jälkeen teki mieli katsoa jotain pikkuruista ja ilahduttavaa, ja olinkin sattumoisin napannut kirjastosta tämän optimaaliset 77 minuuttia kestävän keskiosan Before Sunrise -trilogiaan. Kaksi muuta osaa olemme nähneet, mutta emme tätä keskimmäistä, vaikka Roscoe niin kovasti väittikin.

Tämähän on toki ihastuttava. Jessen ja Celinen tapaamisesta Wienissä on kulunut yhdeksän vuotta, sen jälkeen paljon on tapahtunut, mutta he eivät ole tavanneet. Ennen kuin nyt, kun Jesse on kirjoittanut ensimmäisestä tapaamisesta kirjan ja on markkinoimassa sitä Pariisissa. Taas kävellään ja höpötetään. Ihanaa, ihanaa.

Tässä elokuvassa minua häiritsi kuitenkin kaksi asiaa:

1) Celine on aivan ylivoimainen Jesseen verrattuna. Huomaan, että tuntuu haaskaukselta, että noin uskomaton nainen kuluttaa aikaa tuollaisen itsekeskeisen semipölön kanssa. Tosin näinhän on usein oikeassa elämässäkin. Että sitä miettii, että miksi tuo ylivertainen hahmo haluaa pyöriä tuon jarrun kanssa. Eikä sitä voi ymmärtää, jolloin tajuaa, että on jotain mitä minä en tiedä ja mikä minulle ei kuulu, ja että salaa tuo näennäinen jarru voikin olla oikeasti suhteen voimavara, vaikkei se minulle näy. Ja hyvä niin. Mutta tässähän ei ole niin, koska kyseessä on elokuva ja kaiken Celinen ja Jessen suhteessa pitäisi olla minunkin tiedossani.

2) Jessen piti koko elokuvan ajan ehtiä lentokoneeseen. Minä olen luonteeltani semmoinen, että jos juna lähtee kello kahdeksan, minä törötän laiturilla seitsemän kolmekymmentäviisi. Vihaan kiirettä ja myöhästymisen vaaraa. Hyvin harvoin myöhästyn, mutta meinaan kuolla jo tunteeseen. Ja välttelen sitä. Siksi oli ihan hiton ärsyttävää, että koko ajan oltiin muka lähdössä lentokentälle, mutta sitten alettiinkin riisua takkia ja keittää teetä ja madeltiin portaissa. Niin. Enemmän kuin romantikko olen täsmällinen.

Näistä asioista huolimatta elokuva on erinomainen. Tietenkin. Koska Celine ja Jesse ovat ihania. Varsinkin Celine.

7 kommenttia:

  1. Oon aina ihmetelly sitä ekaa leffaa. Siinä jotenkin häiritsi se, että "kaikki" näytettiin eikä jäänyt tilaa ajatella, että niillä on jotakin näytetyn ulkopuolistakin olemassa. Nimittäin päähenkilöiden keskustelut oli ihan samanlaisia kuin mulla aina kavereiden kanssa lapsena oli, jos valvottiin yö ja juteltiin. Muistan tuon leffan katsomisesta jääneen fiiliksen elävästi, vaikken enää muista yksityiskohtia elokuvasta. Ei siis oikein välittynyt siitä mitään säpinää, kaveruutta erityisempää. Tuntui kummalta, että samalla konseptilla tehtiin lisääkin leffoja. Toisen katsoin, kolmatta en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta se oli juuri ihanaa, että he puhuivat enimmäkseen ihan mitä sattuu. Minä taidan kokea romanttisena juuri tuollaisen hölötyksen, en niinkään sellaista kynttilöitä ja Barry White, mikä usein on ameriikkalaisten elokuvien käsitys asiasta. Ehkä siksi se oli virkistävää, koska sellaisia minunkin tärkeimmät romanttiset kohtaamiseni ovat olleet, höpöttämistä lähinnä. Kolmas elokuva eroaa kahdesta ensimmäisestä siinä, että se ei ole samalla tavalla romanttinen, koska Jesse ja Celine ovat olleet yhdessä jo yhdeksän vuotta ja todella väsyneitä tilanteeseensa, joten homma menee tappeluksi. Saa nähdä mitä tapahtuu sitten kun he ovat viisikymppisiä! Odotan innolla. Sinä ilmeisesti et :D

      Poista
    2. Sitä vaan, että onko osa ystävyyssuhteistanikin nyt laskettava romanttisiksi, kun ne ovat olleet niin höpötteleväisiä?

      Myönnän, etten kovin innolla odota, mutta voihan se silti jotain antaa. Ehkä he käyttäytyvät viiskymppisinä samoin kuin minä ystävieni kanssa. :)

      Poista
  2. Mun pitäisi ehdottomasti katsoa nämä. Olen nähnyt vain ensimmäisen. Hyi minua.

    VastaaPoista
  3. Myöhästymisen tunne on pahinta. Nyt tuntuu, etten voi itse katsoa tuota ollenkaan, jos ollaan koko ajan muka lähtemässä mutta sitten ei lähdetäkään ja sitten tulee sellainen olo, että korvastako sut pitää taksiin taluttaa, henkilö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai Jessellä oli autonkuljettaja, jonka puolesta oikeastaan hermoilin. Että miltä siitä ihmisparasta tuntuu, kun se tietää, että kohta tuo amerikkalainen urpo myöhästyy ja se olen minä, viaton autonkuljettaja, joka saan tästä syyt niskoilleni. Mutta ei se nyt niin vakavaa ollut, etteikö tätä elokuvaa voisi katsoa. Paitsi että jos nyt katsot, kiinnität kuitenkin huomiota vain autonkuljettajan tunteisiin, joten ehkä parempi että pidät pari vuotta väliä ennen kuin katsot.

      Poista