keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ihmeiden aika

Muistatteko kun keväällä itkeskelin Plöängin päiväkodin alkamista? Nyt se päiväkoti on sitten alkanut ja olen ihan yksikseni täällä kotona. Itkettääkö? Ei itketä. Ketään. Hyvä, että itkeskelin silloin keväällä, niin ei ihan sentään tarvinnut kuivin silmin tätä siirtymävaihetta hoitaa.

Kaikki on mennyt mahtavasti, nyt jo toista viikkoa. Plöäng rakastaa kaikkea päiväkodissa, jopa salaatti on ihanaa ja tänään hän vaati, että saa jäädä päivälevolle ja välipalalle. Aiemmin olen hakenut hänet ennen päivälepoa pois. Tiedän, että reaktio voi tulla myöhemmin, mutta silti olen erittäin yllättynyt, että kaikki on tässä vaiheessa näin iloista. Meillähän ei ole kovin suurta turvaverkostoa tässä lähettyvillä ja lisäksi olemme varmaan itse vähän ripustautuvaisia vanhempia, joten Plöäng ei ole ollut kovin paljon hoidossa elämänsä aikana. Siksi oli epäselvää, miten hän reagoi päiväkotiin ja vieraisiin ihmisiin. Tänään aloituskeskustelussa ilmeni, että erittäin hyvin reagoi. Ottaa kontaktia ja on kauhean reipas.

Plöängin reippaus on tullut meille hieman järkytyksenä, koska minä ja vähän myös Roscoe olemme omasta mielestämme aika introvertteja, emmekä mielellämme ota kontaktia vapaaehtoisesti keneenkään. Tosin tiedän, että kovin moni meidät tavannut ei tätä usko, mutta tältä meistä itsestämme tuntuu. Mutta erittäin hyvä näin. Omena on pudonnut kauas puusta.

Ekana päiväkotipäivänä join kahvilassa jääkahvia.

Hauskaa tässä on myös omat hommani syksyllä. Jatkan lokakuun alkuun saakka kaksipäiväistä työviikkoani ja sitten jään neljäksi kuukaudeksi kotiin kirjoittamaan. Olen ihan innoissani. Saan omaa aikuisaikaa, voin viedä koneeni minne haluan jo nyt kahtena päivänä viikossa, jatkossa neljänä, saan syödä lounasta miten ja missä haluan, lukeminenkin kuuluu työnkuvaan, ja mikä tärkeintä, saan viimein kirjoittaa.

Kipitin eilen Plöängin päiväkotiin saatettuani Itiksen kirjastoon. Menin eka kertaa kolmeen vuoteen muualle kuin lastenosastolle, alakertaan, etsin pöydän ja olin istahtamassa, kun huomasin, että oma kirjani oli esillä juuri sen pöydän yläpuolella. Punastuin ja etsin toisen pöydän. Vähän noloa, istua nyt oman kirjansa alla päivystämässä. Mutta hyvän pöydän dekkarisektorin luota löydettyäni avasin koneen ja kirjoitin. Kokonaisen luvun kahdessa ja puolessa tunnissa. Tuntui niiiiin hyvältä. En tiedä tuliko siitä kummoinenkaan luku, mutta ainakin se on alku.

Toisena päiväkotipäivänä join jännää teejuomaa.

Ja sitten menin lounaalle ja lukemaan ja hain rakkaan pikku murmelini päiväkodista ja olimme molemmat tosi iloisia.

Nyt istun täällä kotona, aion kirjoittaa, lukea, siivota ja tehdä lasagnen, ennen kuin kiiruhdan taas päiväkodille. Epäilen, että jos Plöängin ensimmäiset kolme vuotta olivat elämäni parasta aikaa, tämä seuraava puoli vuotta tulee olemaan lähes yhtä hyvää aikaa, mutta eri tavalla.

6 kommenttia:

  1. Sinä ja sun introversio. Oot ehkä parhaimpia tyyppejä luomaan ryhmähenkeä, joita mulla on ollut onni tavata.

    Ja hyvä, että näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiitos. Ehkä se, että ihmiset eivät näe introverttiyttäni johtuu siitä, että olen niin hiton introvertti, että haluan pitää sen yksin sisälläni vain :) Ei vaan, luulen, että monet introvertit ovat tosi hyviä sosiaalisesti siksi, että ymmärtävät miten vaikea tilanne voi olla muille ja tekevät kaikkensa, että muilla siinä ympärillä olisi miellyttävä olla. Tai niinku jotain.

      Poista
  2. Ooo, onnea tulevasta neljän kuukauden kirjoitusajasta! Ja nyt näistä aikuispäivistä :)!

    VastaaPoista
  3. Oih, ihanaa! Ja musta on ihanaa, että ihminen tunnistaa ja tunnustaa olevansa onnellinen. Mussa on niin paljon "sitkua" ja suorittamista että välillä pitää oikein pysäyttää itsensäkin tajuamaan se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon aika hyvä tunnustamaan onneani. Toki epäonneanikin välillä, mutta yritän kovasti keskittyä siihen, että enimmäkseen olen tosi onnellinen ja monin tavoin onnekaskin.

      Poista