sunnuntai 31. elokuuta 2014

True Detective

Kuva täältä
Kauhean vaikea aloittaa näitä bloggauksia aloittamatta aina samalla tavalla. Miten tämänkin nyt aloittaisi? En minä tiedä! Tiedän mitä aion sanoa jotakuinkin keskivaiheilla ja lopuksi, mutta mitä ihmettä tähän alkuun muka voisi keksiä. Joko voin ajatella tämän aloitetuksi ja siirtyä suoraan asiaan sen kummemmin lurittelematta? Minusta voin. Kiitos.

True Detectiveä on kehuttu ihan kaikkialla ja onhan se monin tavoin erityinen ja hieno. Se kertoo kahdesta poliisista, Rustista (Matthew McConaughey) ja Martysta (Woody Harrelson). Juttu kulkee kahdessa aikatasossa, vuodessa 1995, jolloin Rust ja Marty päätyivät työpariksi ja tutkivat omituista murhajuttua. Ja sitten vuodessa 2012, jolloin he eivät enää ole poliiseja ja heitä kuulustellaan.

Itse juoni on aika nokkelasti ja työllä ja vaivalla kirjoitettu, jännä ja aika pelottavakin, mutta silti melko perus poliisitarina. Ei mitään uutta. Miksi tämä sitten on niin ihmeellinen sarja muihin vastaaviin verrattuna? Kaksi syytä: Rust ja Marty. Ja sanotaan nyt suoraan, ennen kaikkea Rust. Matthew McConaughey on aivan uskomattoman hyvä ja hahmo kiinnostava. Marty sinänsä ei ole hahmona erityisen erikoinen, mutta Harrelson on toki mainio, ainahan hän on. Tärkeintä on kuitenkin Rustin ja Martyn suhde. Se tekee sarjasta hienon.

Toisaalta, nyt kun tässä mietin, olen nähnyt jotain vastaavaa aiemminkin. Sillan Saga Nordin on aika samantyyppinen kuin Rust ja Martin Rohde monin tavoin kuin Marty. Eivätkä nämä pohjoiset kollegat jää yhtään heikommiksi kuin amerikkalaiset, ja lisäksi Sillan tarinat ovat olleet kiinnostavampia, vaikka sanoinkin taannoin, että minusta Sillassa voisi unohtaa juonen ja antaa Sagan ja Martinin onkia seuraavalla kaudella sillalta silakoita.

Vähän samalla tavalla ehdin jo toivoa, että seuraavalla True Detectiven kaudella Rust ja Marty lähtisivät kahdestaan mökkeilemään, mutta ilmeisesti seuraavalla kaudella ei ole mitään Rustia ja Martya vaan jotain ihan muuta. En tiedä miten tähän aion suhtautua. Vähän kauhistuttaa.

Olenko muuten kertonut, että rakastin nuorena palavasti Woody Harrelsonia, koska hän esitti silloisessa lempielokuvassani Natural Born Killersissa Mickey Knoxia. Minusta hän oli iiiiiihhana. Noin, nytpä olen ainakin kertonut. Edelleenkin hieman rakastan häntä. Matthew McConaughey on tähän asti ollut näyttelijänä minun makuuni vähän liian lihaksikas ja lipevä, jonka ainoa ominaisuus tuntui olevan paidan riisuminen, mutta Rustin jälkeen olen valmis korjaamaan näkemystäni. Hieno hieno näyttelijä. Mutta sydämessäni on aina paikka Woodylle. Tiesittekö muuten, että hän on vegaani, luonnonsuojelu- ja rauhanaktivisti ja anarkisti? Oi. Sydän pakahtuu.

maanantai 25. elokuuta 2014

To the Wonder

Terrence Malick, 2012

Tässä elokuvassa on ranskalainen nainen, joka hyppelehtii ympäriinsä kuin kilahtanut kissanpentu. Ja sitten on amerikkalainen mies, joka ei puhu mitään ja kävelee sen hyppelehtivän naisen perässä. Sitten seisoskellaan monissa eri heinäpelloissa, rannalla, kaupassa, seisoskellaan ja vähän kyöhnätään, Ranskassa ja Amerikassa seisoskellaan ja kyöhnätään. Katsotaan vähän toista silmiin ja itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Sitten puhutaan paljon jumalasta ja pappi käy katsomassa huono-osaisia.

Semmoinen elokuva se oli. Puolivälissä ehdotimme Roscoen kanssa molemmat, että pitäisikö katsoa jotain muuta, mutta muistimme, että telkkarissahan on Big Brotherin kauden aloitus, ja päätimme jatkaa.

Terrence Malick on tehnyt erittäin hienoja elokuvia. Suhteemme alussa Roscoe pakotti minut katsomaan suuren suosikkinsa, Malickin Badlandsin, joka onkin ihan erinomainen elokuva. Minä pakotin hänet katsomaan Cry-Babyn. Se se vasta erinomainen elokuva onkin. Palatakseni kuitenkin Malickiin, Tree of Life taisi olla viimeinen tai toisiksi viimeinen elokuva, jonka kävimme katsomassa yhdessä elokuvissa ennen Plöängin syntymää (eikä sen jälkeen ole yhdessä leffaan sitten päästykään, ennen käytiin päntiönään, mistä tuleekin mieleen juuri näillä näppäimillä alkava Espoo Ciné, jossa istuimme katsomassa kolme leffaa päivässä, oi se oli ihanaa aikaa, mutta eiköhän sinne taas päästä leffamaratoonaamaan, viimeistään vähän yli kymmenen vuoden kuluttua kun voimme mennä kolmestaan). Tree of Life oli minusta vallan vaikuttava, pidin siitä hirveästi, vaikka se saikin aika kahtiajakoiset kritiikit.

Tämä To the Wonder sen sijaan on saanut käsittääkseni aika huonot kritiikit. Eikä syyttä. Ei tämä ollut juuri mistään kotoisin. Enimmäkseen, koska ranskalaista naista esittänyt Olga Kurylenko oli harmillisesti täysin karismaton. Todella kaunis toki, mutta hänen hyppelehtimisensä eri maisemissa oli täysin yhdentekevää. Hänen rinnallaan yhteinen ykköspilkanaiheemme Ben Assflack -parkakin oli erinomainen.

Mutta olihan se ihan nättiä. Katsella kun hilluvat siellä kauniissa maisemissa, kaunis nainen ja jykeväleukainen mies. Ja kivasti kuvattiin amerikkalaista arkea. Ja sitten oli hieno kohtaus, jossa oli buffaloita, puhveleita, biisoneita, pöhveleitä, mitä ovatkaan. Että jos on esteetikko ja liikaa aikaa, niin tässäpä ihan kiva elokuva sulle. Jos kaipaat hyvää rakkauselokuvaa, katso vaikka se Malickin Badlands. Ja jos kaipaat yleisesti hyvää elokuvaa, katso Tree of Life.

lauantai 23. elokuuta 2014

Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
(The Way the Crow Flies, 2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2004

Sori, huono kuva. Ite otin.
En tiedä kuka on tehnyt kannen.
Joskus käy niin, että jotain hehkutetaan niin kovasti, että erikoisuuden tavoittelijoilla nousevat kaikki reseptorit pystyyn ja ajatus on, että minun originelli mieleni ei varmasti tästä pidä. Onpas semmoinen ajattelu naurettavaa. Itsellesi naurat, sanoisi eräs kirjoittamisen opettajani, ja oikeassa olisi, kuten oli silloinkin.

Ajauduin kirjan pariin vähän epähuomiossa. Työpaikkani lukupiirissä kirjat valitaan useimmiten niin, että minä kerään hyllystä kasan kirjoja, joiden oletan a) kiinnostavan lukupiirini jäseniä ja b) kiinnostavan itseäni. Koska joudun lukemaan työhön liittyviä kirjoja omalla ajallani, katson oikeutetuksi, että saan lukea sellaisia kirjoja, jotka olen itse alkukarsinut. Linnuntietä pisti silmään ja ajattelin, että voisihan tuon ehkä lukea, mutta eivät ne kuitenkaan tätä valitse kun on niin hiton paksukin, nimittäin 850 sivua on paljon. Menin kuitenkin kehumaan kokoontumisessa, että tämä on kirjabloggaajien suosikki, jolloin lukupiirini heti valitsi kirjan, koska kirjabloggaajat ovat niin viisaita. Ja tottahan se onkin.

Linnuntietä on hehkutettu kovasti pitkin blogimaailmaa, ja myönnän heti ettei syyttä. Kirja on erinomainen. Ja on se myös pitkä. Pidin kirjasta oikeastaan koko ajan, mutta sen lukeminen oli silti koko ajan tahmeaa. Jossain takaraivossani jyskytti koko ajan kaksi vastarannankiiskeä eri suuntiin. Toinen oli sitä mieltä, että tämä ei voi olla hyvä koska kaikki rakastavat tätä, ja toinen, että tämä ei voi olla hyvä koska on pakko lukea. Jostain syystä hyvätkin kirjat usein muuttuvat nihkeiksi kun on pakko. Harmillista.

Linnuntietä alkaa kun täydellinen McCarthyn perhe muuttaa Kanadaan, Centralian lentotukikohtaan. He ovat kanadalaisia, mutta perheen tytär Madeleine on syntynyt edellisessä komennusmaassa Saksassa. Jostain syystä olin muuten ennen lukemista käsityksessä, että perhe on saksalainen ja kyseessä on maahanmuuttotarina, joka ehkä vaikutti siihen, miksi en ollut tästä yhtään kiinnostunut etukäteen. Tämä ei siis ole maahanmuuttotarina, vaan ihan toisenlainen tarina. On kylmä sota, mutta McCarthyn perhe on lämmin. Isä, Jack, on perhekeskeinen patriootti, äiti, Mimi, on kaunis ja täydellinen vaimo, poika, Mike, on reilu poika ja Madeleine on ihana poikatyttö. Sitten alkaa hiljalleen tapahtua kaikenlaista. Ja kun sanon kaikenlaista, tarkoitan kaikenlaista.

Linnuntietä kertoo toisaalta pienistä ihmisistä, Madeleinesta, Jackista. Sattumuksista, väärinkäsityksistä, vahingoista. Ja samalla se kertoo suuresta maailmasta, kylmästä sodasta, natseista, avaruuden valloituksesta, ihmisen pahuudesta ja hyvyydestä. Linnuntietä on suuri kirja.

Itku tuli kun kirja loppui. Osittain ehkä, koska minulla on kauhea flunssa ja varmaankin kuumetta ja varmasti finrexinin yliannostus, mutta myös koska olin niin helpottunut kun viimeinkin pääsen tästä kirjasta eroon, ja silti enimmäkseen, koska oli niin hiton hyvä kirja ja liikuttava tarina. Kyllähän tätä mielellään suosittelee.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ihmeiden aika

Muistatteko kun keväällä itkeskelin Plöängin päiväkodin alkamista? Nyt se päiväkoti on sitten alkanut ja olen ihan yksikseni täällä kotona. Itkettääkö? Ei itketä. Ketään. Hyvä, että itkeskelin silloin keväällä, niin ei ihan sentään tarvinnut kuivin silmin tätä siirtymävaihetta hoitaa.

Kaikki on mennyt mahtavasti, nyt jo toista viikkoa. Plöäng rakastaa kaikkea päiväkodissa, jopa salaatti on ihanaa ja tänään hän vaati, että saa jäädä päivälevolle ja välipalalle. Aiemmin olen hakenut hänet ennen päivälepoa pois. Tiedän, että reaktio voi tulla myöhemmin, mutta silti olen erittäin yllättynyt, että kaikki on tässä vaiheessa näin iloista. Meillähän ei ole kovin suurta turvaverkostoa tässä lähettyvillä ja lisäksi olemme varmaan itse vähän ripustautuvaisia vanhempia, joten Plöäng ei ole ollut kovin paljon hoidossa elämänsä aikana. Siksi oli epäselvää, miten hän reagoi päiväkotiin ja vieraisiin ihmisiin. Tänään aloituskeskustelussa ilmeni, että erittäin hyvin reagoi. Ottaa kontaktia ja on kauhean reipas.

Plöängin reippaus on tullut meille hieman järkytyksenä, koska minä ja vähän myös Roscoe olemme omasta mielestämme aika introvertteja, emmekä mielellämme ota kontaktia vapaaehtoisesti keneenkään. Tosin tiedän, että kovin moni meidät tavannut ei tätä usko, mutta tältä meistä itsestämme tuntuu. Mutta erittäin hyvä näin. Omena on pudonnut kauas puusta.

Ekana päiväkotipäivänä join kahvilassa jääkahvia.

Hauskaa tässä on myös omat hommani syksyllä. Jatkan lokakuun alkuun saakka kaksipäiväistä työviikkoani ja sitten jään neljäksi kuukaudeksi kotiin kirjoittamaan. Olen ihan innoissani. Saan omaa aikuisaikaa, voin viedä koneeni minne haluan jo nyt kahtena päivänä viikossa, jatkossa neljänä, saan syödä lounasta miten ja missä haluan, lukeminenkin kuuluu työnkuvaan, ja mikä tärkeintä, saan viimein kirjoittaa.

Kipitin eilen Plöängin päiväkotiin saatettuani Itiksen kirjastoon. Menin eka kertaa kolmeen vuoteen muualle kuin lastenosastolle, alakertaan, etsin pöydän ja olin istahtamassa, kun huomasin, että oma kirjani oli esillä juuri sen pöydän yläpuolella. Punastuin ja etsin toisen pöydän. Vähän noloa, istua nyt oman kirjansa alla päivystämässä. Mutta hyvän pöydän dekkarisektorin luota löydettyäni avasin koneen ja kirjoitin. Kokonaisen luvun kahdessa ja puolessa tunnissa. Tuntui niiiiin hyvältä. En tiedä tuliko siitä kummoinenkaan luku, mutta ainakin se on alku.

Toisena päiväkotipäivänä join jännää teejuomaa.

Ja sitten menin lounaalle ja lukemaan ja hain rakkaan pikku murmelini päiväkodista ja olimme molemmat tosi iloisia.

Nyt istun täällä kotona, aion kirjoittaa, lukea, siivota ja tehdä lasagnen, ennen kuin kiiruhdan taas päiväkodille. Epäilen, että jos Plöängin ensimmäiset kolme vuotta olivat elämäni parasta aikaa, tämä seuraava puoli vuotta tulee olemaan lähes yhtä hyvää aikaa, mutta eri tavalla.

maanantai 18. elokuuta 2014

Top of the Lake


Top of the Lake on Jane Campionin vuonna 2013 ohjaama ja käsikirjoittama minisarja. Tai no, toinen käsikirjoittaja oli Gerard Lee ja toinen ohjaaja Garth Davis, mutta silti tästä puhutaan Campionin sarjana.

Sarja kertoo Elisabeth Mossin (eli MadMenin Peggyn) esittämästä poliisista, Robinista, joka palaa kotikonnuilleen Uuteen-Seelantiin (vai miten ihmeessä se taipuu kun siinä on tuo väliviiva) kun äiti on sairastunut. Siellä hän pääsee heti duunihommiin, kun järveen kävellyt 12-vuotias Tui on raskaana. Tuin isä on seudun alamaailman isojehu Matt Mitcham, jolla on Tuin lisäksi kolme poikaa. Johnno Mitcham on Robinin entinen hellu, joka on viettänyt viimeiset kahdeksan vuotta vankilassa Thaimaassa (ja lisäksi hän on erittäin komea, mutta se nyt on sivuseikka). Lisäksi seudulle on muuttanut hämmentävä guru GJ, jota esittää Holly Hunter, joka on perustanut kontteihin jonkinlaisen turvapaikan kaltoinkohdelluille naisille, jotka tykkäävät hillua nakupelleinä.

Sarja herätti perheessämme paljon tunteita:

- Heti ensimmäisestä jaksosta muodostui perinne, että aina kun järveä näytettiin, Roscoe huokasi aidon pöyristyneenä: "Miten helvetissä se voi olla kilometrin syvä! Pyykösjärvi on parhaimmillaan kaksi metriä!" Pidän perinteistä, vaikka se kestikin vain seitsemän jaksoa. Ja en itsekään ymmärrä, miten helvetissä se järvi saattoi olla niin syvä! Järveen liittyy myös semmoinen harmistus, että mielestäni sarjan alussa annettiin selviä vinkkejä, että järvessä on jotain outoa, mutta siihen ei koskaan palattu. Roscoen mielestä mitään tämmöistä ei koskaan vihjattu, mutta hän ei koskaan huomaakaan mitään rivien väleissä, joten edelleen epäilen, että järvi oli oikeasti syypää ihan kaikkeen, salaa.

- Aluksi en oikein päässyt kiinni hommaan. Neljännen jakson kohdalla olin lähes raivoissani, että miten tämä voi ollakin näin tylsä, miten se on edes mahdollista näistä lähtökohdista. Viidennen jakson loputtua huokasin, että miten nämä jaksot voivat olla näin pitkiä, tämäkin kesti ainakin puolitoista tuntia, vaikka se, kuten kaikki muutkin osat, kesti 50 minuuttia. Sitten katsoimme viimeiset osat putkeen ja pääsin tunnelmaan, ja nyt olen valmis myöntämään, että olihan se ihan todella hyvä sarja.

- Matt Mitcham oli todella hienon monisävyinen pahis. Onko hän rakastava isä? Onko hän hullu? Onko hän tyttärensä lapsen isä? Onko hän kauhea? Onko hän ihana? Ainakin hän on hiton pelottava! Ja ehkä myös vähän ihana. Silti.

- En erityisemmin järkyttynyt loppuratkaisusta, mutta Roscoe oli valvonut kauhuissaan viime yön, kun oli tullut kaikki hirveys niin puun takaa. Kokemus oli vastannut kuulemma Rosemary's Babya, jonka loppua hän ei koskaan unohda. Itse en muista sitäkään mitenkään erityisenä kokemuksena. Ja sanottakoon, että Top of the Laken ja Rosemary's Babyn loput eivät millään tavalla liity toisiinsa, muuten kuin Roscoen tunnekokemuksina, ettette nyt luule että spoilasin mitään. Kunhan tässä horisen jotain perheemme subjektiivisia juttuja, jotka eivät liity mitenkään mihinkään. Hoh hoi. Tämä on kyllä aika omituinen blogi, kaikkea täällä lukeekin.

- Maisemat ovat hurjat. Hienoa on Uudessa-Seelannissa. Onnekkaita ovat kun saavat siellä asua, vaikka tämän sarjan perusteella ovatkin ihmisinä melko kyseenalaisia, uusi-seelantilaiset, vai miten ihmeessä se taipuukaan.

Kannattaa katsoa. Netflixistä löytyy. Vain seitsemän jaksoa eikä jatkoa tiedossa, joten ei kauan nokka tuhise.

perjantai 15. elokuuta 2014

Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies
(The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Olen mainoksen uhri!

Viime viikolla havainnoin kirjablogeissa arvioita Liane Moriartyn romaanista Hyvä aviomies, jonka monet bloggaajat olivat saaneet ilimatteeksi luettavakseen e-kirjana Elisa Kirjan kautta. Kirja ei edes kuulostanut erityisen kiinnostavalta, oikeastaan aika perus-chick-litiltä. Jostain syystä kuitenkin ajauduin bloggausten kautta ihmettelemään Elisa Kirjan sivuja ja melko edullista tarjousta Hyvästä aviomiehestä. Olin vähän että blyyh, enhän minä mitään e-kirjoja lue, mutta jostain syystä klikkasin auki lukunäytteen. Ja sen jälkeen kipitin hakemaan pankkitunnukset ja ostin kirjan, koska oli pakko saada tietää, mitä Cecilian aviomiehen kirjeessä lukee.

Ja sitten havaitsin, että tämähän sujuu kuin rasvattu mikälie. Kirja eteni hurjaa vauhtia, mikä ilahdutti, varsinkin koska olen lukemassa paperikirjana sellaista juttua, joka ei etene juurikaan, vaikka luen ihan hitosti ja koko ajan, nimittäin toista kirjabloggaajien suosikkia, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Jännää on, että molempien kirjojen juoneen liittyy murhattu tyttö, ja molemmissa murha ajoittuu pääsiäiseen. Tiesittekö muuten, että Australiassa pääsiäinen on syksyllä, koska minä en tiennyt ja luulin jo Moriartyn olevan aivan huolimaton kirjailija, ennen kuin tajusin, että niinhän se tosiaan menee, että down under kaikki on toisin. Muuten kirjat ovatkin aika erilaisia, toinen on kevyt ja toinen ei, mutta silti huomaan sekoittavani välillä, että mitä tapahtui missäkin. Palaan Linnuntiehen sitten joskus ensivuosikymmenellä, ellen kuole ennen kuin saan sen luettua.

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta, joiden elämänpolut risteävät. Cecilia löytää vahingossa aviomiehensä muinoin kirjoittaman kirjeen, jonka hän saisi avata vasta miehen kuoltua. Uuu, mitä siinä mahtaa lukea? Tessin rakkain ystävä ja aviomies julistavat rakastuneensa. Rachelin tytär murhattiin 80-luvulla, eikä Rachel ole vieläkään päässyt yli tapahtuneesta.

Kirja on perus-chick-litiä hieman vakavampi, murhamysteerinä ei kummoinenkaan, mutta oikein kivasti kirjoitettu ja viihdyttävä. Nähdäkseni henkilöhahmot on hyvin kirjoitettu, juonen punominen ja yksityiskohdat ihan hauskasti värkätty. Vaivaa on nähty, mutta kevyttä on, viihdyin siis. Jos olet vielä lomalla, tämä olisi varmaan tosi hyvä kirja vaikka rannalle.

Puhelimesta lukeminen on yllättävän hauskaa. Tuntuu, että homma etenee, kun sivua saa kääntää tuon tuosta. Iltaisin sängyssä on kivaa, kun ei tarvitse lukuvaloa tai pidellä raskasta kirjaa. Lisäksi e-kirjan ostaminen oli helpompaa kuin luulin, aiemminhan olen vain lainannut e-kirjoja kirjastosta. Olin kuvitellut, että minulta menee vähintään puolitoista tuntia ja kolmet hermot ennen kuin kirja toimii puhelimessani. No ei mennyt. Viisi minuuttia maksimissaan. Kerroin tästä innoissani Liinalle, joka huomautti, että hänestä on ihan pöljää, että e-kirjaa ostaessa pitää kaivaa pankkitunnukset esille. Myönnän tämän, nyt kun Hyvän aviomiehen loputtua päätin ostaa seuraavana e-kirjanani Tiklin, joka oli huomattavasti halvempi Playstoressa kuin Elisa Kirjassa, ja siellä saattoi käyttää Google Walletia. Nerokasta. Teki heti mieli ostaa kuusi muutakin e-kirjaa, kun oli niin hullun helppoa!

Ja kuten huomaatte, joudun nolohkona tarkistamaan näkemystäni, etten lukisi e-kirjoja. Koska selvästi luen. Tiklin kanssa se on suorastaan ainoa vaihtoehto, koska kirja on perinteisessä formaatissa oli niin älyttömän iso ja painava, ettei se mahtunut laukkuun, ja illalla en uskaltanut lukea sitä sängyssä, koska heiveröiset käteni olisivat saattaneet pudottaa sen pienelle sievälle naamalleni ja suloinen nenäni olisi voinut murtua, ja kun kirja nojasi herkkään rintaani lukiessani, tuntui etten voi hengittää sen painon alla. Voi minua pikkurouvaa! No en ole oikeasti kovin pieni saati heiveröinen, tuntui vain niin pöljältä kirjoittaa etten jaksa pidellä yhtä hiton kirjaa pystyssä, mutta kun se on niin sairaan valtava. Mutta sen sijaan e-kirja! Se ei paina! Rakkautta! Minä ja e-kirjat ikuisesti!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Rakkautta ennen auringonlaskua

Richard Linklater, 2004

Eilen oli Plöängin ensimmäinen päiväkotipäivä ja, kiitos kysymästä, se meni erittäin hyvin. Jännittävän päivän jälkeen teki mieli katsoa jotain pikkuruista ja ilahduttavaa, ja olinkin sattumoisin napannut kirjastosta tämän optimaaliset 77 minuuttia kestävän keskiosan Before Sunrise -trilogiaan. Kaksi muuta osaa olemme nähneet, mutta emme tätä keskimmäistä, vaikka Roscoe niin kovasti väittikin.

Tämähän on toki ihastuttava. Jessen ja Celinen tapaamisesta Wienissä on kulunut yhdeksän vuotta, sen jälkeen paljon on tapahtunut, mutta he eivät ole tavanneet. Ennen kuin nyt, kun Jesse on kirjoittanut ensimmäisestä tapaamisesta kirjan ja on markkinoimassa sitä Pariisissa. Taas kävellään ja höpötetään. Ihanaa, ihanaa.

Tässä elokuvassa minua häiritsi kuitenkin kaksi asiaa:

1) Celine on aivan ylivoimainen Jesseen verrattuna. Huomaan, että tuntuu haaskaukselta, että noin uskomaton nainen kuluttaa aikaa tuollaisen itsekeskeisen semipölön kanssa. Tosin näinhän on usein oikeassa elämässäkin. Että sitä miettii, että miksi tuo ylivertainen hahmo haluaa pyöriä tuon jarrun kanssa. Eikä sitä voi ymmärtää, jolloin tajuaa, että on jotain mitä minä en tiedä ja mikä minulle ei kuulu, ja että salaa tuo näennäinen jarru voikin olla oikeasti suhteen voimavara, vaikkei se minulle näy. Ja hyvä niin. Mutta tässähän ei ole niin, koska kyseessä on elokuva ja kaiken Celinen ja Jessen suhteessa pitäisi olla minunkin tiedossani.

2) Jessen piti koko elokuvan ajan ehtiä lentokoneeseen. Minä olen luonteeltani semmoinen, että jos juna lähtee kello kahdeksan, minä törötän laiturilla seitsemän kolmekymmentäviisi. Vihaan kiirettä ja myöhästymisen vaaraa. Hyvin harvoin myöhästyn, mutta meinaan kuolla jo tunteeseen. Ja välttelen sitä. Siksi oli ihan hiton ärsyttävää, että koko ajan oltiin muka lähdössä lentokentälle, mutta sitten alettiinkin riisua takkia ja keittää teetä ja madeltiin portaissa. Niin. Enemmän kuin romantikko olen täsmällinen.

Näistä asioista huolimatta elokuva on erinomainen. Tietenkin. Koska Celine ja Jesse ovat ihania. Varsinkin Celine.

lauantai 9. elokuuta 2014

10 000 askelta

Ostin uuden puhelimen. Siinä on askelmittari ja kuntoiluappis valmiina. Puhelimen mielestä minun pitäisi ottaa 10 000 askelta päivässä.

Eilen laitoin askelmittarin päälle. Oli melko tavanomainen työpäivä, en mielestäni kävellyt erityisen paljon. Illalla kiersin taloyhtiön molemmat pihat kastellen kukkia. Ei mitään ihmeellistä. Askelia kertyi 12 000. Luin netistä, että 10 000 askelta päivässä tallustava on aktiivinen liikkuja ja että siinä kertyy 7-8 kilometriä käveltyä matkaa. Olin vähän, että mitä. En mielestäni eilen kävellyt kovin paljon tai edes muistanut pitää puhelinta koko aikaa mukana, ja 10 000 ylittyi helposti. Työnikään ei ole erityisen liikkuvaista eivätkä työmatkani kävelyosiot kovin pitkiä.

Ehkä olen tietämättäni jonkinlainen salainen himosteppailija. Tai sitten appis on vähän mäsä.

Askel askel askel.

Tänään ajattelin, että no kyllähän 10 000 täyttyy helposti jo lounaaseen mennessä kun kipittelen Plöängin kanssa. Teimme metrolla retken Hakaniemeen syömään mielettömän hyviä tiibetiläisiä momoja, semmoisia dumplingeja. Cafe Tibet, semmoinen snägärin näköinen kioski, suosittelen! Ja kun pääsin kotiin kahdeksan maissa oli askelmittarissa vähän yli 5000 askelta. Hitto, ajattelin. En voi edes lähteä ulos kävelemään taloa ympäri, koska olen yksin nukkuvan lapsen kanssa.

Ja niin minä tässä nyt sitten törötän tiskipöydän ääressä. Bloggaan, syön sipsejä ja askellan. 6500. Kohta otan kirjan ja luen, syön sipsejä ja askellan. Teputi teputi teputi. Olen aktiivinen liikkuja. Ja nopea kehittämään pakkomielteitä.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Viimeisen kerran Breaking Bad

Kuva täältä

Breaking Badin viimeiset jaksot tulivat pitkän odotuksen jälkeen Netflixiin. Koska meillä ei wareteta, olimme odottaneet kuuliaisesti tähän saakka.

Ja voi veljet odotus oli sen arvoinen. Eilen piti katsoa kolme jaksoa ja tänään viimeiset kaksi, mutta ei ollut missään mahdollisessa maailmassa pienintäkään mahdollisuutta jättää sarjaa kesken, piti valvoa yöllä ja tänään olen ollut todella ahdistunut ja huonolla tuulella, koska a) nukuin 5,5 tuntia ja b) Breaking Bad loppui.

Se loppui! Ei enää ikinä Breaking Badia! Olen väsynyt ja tunnetilassa, mutta olen aika varma, että kyseessä on maailmankaikkeuden paras tv-sarja. Minä rrrrakastan Breaking Badia ja olen ihan hiton kateellinen kaikille, joilla sen katsominen on vielä edessä.

Kirjoitin sarjasta jo aiemmin kerran ja selitin silloin sarjan idean. Nyt haluaisin vielä todeta, etten ole ikinä nähnyt noin hienoa hahmojen kehitystä. Tiedättekö, kun yleensä elokuvissa ja sarjoissa ihmiselle tapahtuu jotakin ihan kauheaa, jotain sellaista, minkä kohdatessaan kuka tahansa rusentuisi, ja sitten tämä ihminen on puoli tuntia vähän leuka rinnassa, mutta seuraavassa jaksossa ollaan jo unohdettu koko juttu. Tai että joku ampuu jotain jalkaan, ja puolen tunnin päästä juostaan taas kuin nuori oinas. Breaking Badissa ei ole ikinä niin. Jos jotain tapahtuu, se vaivaa ja kalvaa ihmistä, se vaikuttaa häneen loppuun asti ja hahmo kasvaa ja muuttuu. Tai ontuu, jos häntä on ammuttu jalkaan.

Viimeisen kauden katsomisessa pahinta oli tajuta, että tässä on nyt meneillään niin älyttömän vahvasti moraalinen tarina, ettei tässä mitenkään päin voi käydä hyvin. Näistä jaksoista oli imaistu ihan kaikki huumori, katsominen oli melko hurjaa touhua. Alkuvaiheessa moni kohtaus oli vielä hyvinkin hauska, mutta nyt kaikki on mennyt liian pitkälle, että millekään voisi enää nauraa. Onneksi meno oli tämmöistä vasta viimeisellä kaudella, jos sarja olisi alkanut näin synkkänä, eihän sitä olisi voinut katsoa. Mutta näin sen oli loputtava, ei mitenkään muuten olisi voinut. Kaikki muu olisi ollut väärin.

Nyt pitäisi sitten keksiä jotain muuta katsottavaa. Oliko MadMenin viimeinen kausi jo jossain nähtävillä? Ja se True Detective on vissiin hyvä? Se tuleekin kohta kirjastosta. Katson tässä nyt sitten jotain stand-up-komiikkaa odotellessa, ei täydellisen sarjan täydellisen päätöksen jälkeen voi tyytyä mihin tahansa röpöplöödraamaan.