perjantai 25. heinäkuuta 2014

Liisan seikkailut vaikka missä

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa
(Alice's Adventures in Wonderland, 1865)
Suom. Anni Swan, 1906
Kuvitus: Tove Jansson
WSOY, 1984

Lewis Carroll: Liisan seikkailut peilimaassa
(Through the Looking Glass, 1875)
Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner, 1974
Kuvitus: John Tenniel
Gummerus, 2010

Lukupiiri valitsi kesäkirjaksi Liisan seikkailut ihmemaassa ja päätin toki Tove Janssonin juhlavuonna lukea hänen kuvittamansa teoksen. Ihmemaa oli sen verran äkkiä luettu ja myönteinen kokemus, että päätin lukaista perään vielä Peilimaankin.

En ole ihan varma olenko ennen lukenut näitä varsinaisia kirjoja. Ainakaan Peilimaata varmaankaan en. Tietenkin nämä tarinat ovat tuttuja vaikka mistä, monista elokuvista ainakin ja muistaakseni lapsuudessani tuli joku piirretty sarja, josta ilmestyi myös sarjakuva.

Kaikkihan tietävät miten Liisa joutui ihmemaahan ja mitä siellä tapahtui. Ehkä siksi, että tunsin tarinat jo lukematta, kirja tuntui jotenkin vähän pikkuruiselta. Niin kuin pitäisi olla jotain enemmän. Että tässäkö tämä kuuluisa hassu hatuntekijä nyt oli? Ja herttakuningatar. Luulin, että hän olisi hyvinkin vaarallisen oloinen taukoamattomine päänkatkaisuaikeineen. Kirjan tunnelma oli niin absurdi, ettei kirja ollutkaan yhtään pelottava. Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa ja se voi tarkoittaa ihan jotain kolmatta. Ja miksi kreivitär oli niin innostunut pippurista ja löylytti lastaan, miksi lapsi muuttui possuksi, mitä ihmettä, mitä ihmettä.

Peilimaassa kaikki menee vielä enemmän sekavaksi. Kirja kertoo shakkipelistä, jossa Liisan on edettävä kahdeksanteen ruutuun, että hän muuttuu kuningattareksi. Siinä välillä hän tapaa paljon shakkinappuloita ja vaikka mitä porukkaa, joista monet haluavat lausua hänelle pitkiä meriaiheisia runoja. Hahmot ovat varsin herttaisia, varsinkin ylimielinen Tyyris Tyllerö ja jatkuvasti satulastaan mätkähtelevä valkoinen ritari. Peilimaassa Liisa putkahtelee milloin minnekin, yhtäkkiä hän onkin jossain ihan muualla, hahmot vaihtuvat lennossa toisiksi, kaikki on hyvin epävarmaa ja unenomaista, mistään ei saa kunnolla kiinni.

Oikeastaan halusin lukea Peilimaan koska Ihmemaassa ei ollutkaan kaipaamaani Pekoraalia. Se on nonsensen malliesimerkki, sanataskuruno, johon varmaan kaikki kirjallisuutta lukeneet ovat törmänneet opinnoissaan. Ensimmäinen säkeistö menee näin:
On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.
(Kirsi Kunnas ja Eeva Liisa Manner, 1974)
Pekoraali on paras runo! En ollut tajunnut aiemmin, että se on itse asiassa pitkä tarina Pekoraali-hirviön tappamisesta, ja että kirjassa Tyyris Tyllerö selittää Liisalle ensimmäisen säkeistön sanataskut ja uudissanat. Hienoa hienoa.

Pidin enemmän Ihmemaan kuvituksesta, vaikka Tennielin kuvitus onkin kai klassikko. Tennielin Liisa on aika isopäinen ja kaikilla muillakin on hillitön kupoli ja yrmeät ilmeet. Janssonin Liisa on paljon eteerisempi ja muutenkin kuvitus janssonmaisen ihastuttava.

Kaiken kaikkiaan pidin tosi paljon molemmista, mutta ehkä Ihmemaasta kuitenkin enemmän. Siinä oli sentään jonkinlainen tolkku, vaikka absurdius on tietenkin iso osa koko homman ideaa. Kaikken hullumaisinta kuitenkin oli, että Anni Swanin suomennos on reilusti sata vuotta vanha eikä vanhentunut pätkääkään. Mitä ihmettä! Suomen kieli, sinä parhaimmillasi et kyllä rupsahda millään. Hienoa kieltä, hienot kirjat.

2 kommenttia:

  1. Ai että, saitpa nämä kuulostamaan houkuttelevilta!
    Luin nämä joskus opiskeluaikoina (10+ vuotta sitten), enkä tykännyt yhtään. Luultavasti en silloin tajunnut koko nonsensen olemassaoloa ja turhauduin päättömyyksiin.

    Setenkin tuo Toven kuvittama Ihmemaa kiinnostaisi lukea.

    Minäkin muistan sen tv-sarjan ja aina kirkuvan Herttakuningattaren, joka pelasi krokettia flamingoilla. Ostin lapsille jonkun cd:n, jossa oli myös tuon ohjelman tunnari - ja se on ihan karmea! :D (jos haluat tyrmistyä, kannattaa katsoa, josko se löytyisi youtubesta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan pitäneeni kovin siitä sarjasta ja lukupiirissä oltiin sitä mieltä, että se olisi ollut aika uskollinen kirjoille, toisin kuin esim. Disneyn elokuva, joka on kuulemma aika kauhea, jos kirjoihin vertaa. En ehkä halua verestää muistojani sarjasta, ettei se pilaannu mielessäni. Meillä on kotikotona yksi sarjaan perustuva sarjis, joka on ihan ok. Tai sitten se vain tuntuu siltä, koska se on aina ollut meillä, enkä osaa suhtautua siihen kriittisesti. Että tiedä tuota. Ei tässä kommentissa nyt ole oikein päätä eikä häntää.

      Poista