torstai 3. heinäkuuta 2014

Korppien kestit

George R. R. Martin: Korppien kestit
Tulen ja jään laulu, osa 4
(A Feast for Crows, 2005)
Suom. Satu Hlinovsky
Kirjava, 2012

Kannen kuva: Petri Hiltunen
Lukea paukutin Tulen ja jään laulun kolme ensimmäistä osaa silloin, kun Plöäng oli alle vuoden. Se on muistoissani ihanaa aikaa, hoitelin vauvaa ja ajatuksissani seilasin Westerosin sotaisissa maisemissa, iltaisin en malttanut nukkua kun piti lukea. Jostain syystä lukeminen kuitenkin jämähti tämän neljännen osan esinäytökseen. Yritin parikin kertaa päästä vauhtiin, mutta ei.

Nyt kumminkin alkoi niin kovasti ärsyttää, kun tv-sarja Game of Thrones joissain juonenkäänteissään menee jo edelle lukemastani, että päätin taas tarttua kirjaan. Luin muuten ekan kirjan vasta ekan tuotantokauden katsottuani, eikä se häirinnyt, korkeintaan oli kiva kun pystyin heti kuvittelemaan hahmot suoraan tv-sarjan hahmojen näköisiksi, eikä tarvinnut olla harmissaan, kun tv-hahmot näyttävät vääriltä.

Luin kirjaa tosi kauan. Ei siksi, etteikö se kiinnostaisi, koska kiinnosti kovastikin. Jotenkin vain oli päiviä, kun en saanut tartuttua kirjaan. Mikä lie ollut. Kolmososa jäi niin jännään paikkaan joka rintamalla, että kyllä aluksi vähän harmitti, että tämä kirja seurasi niitä vähemmän keskeisiä juonenkäänteitä, mutta kyllä vain nekin muuttuivat hyvin kiinnostaviksi. Näiden kirjojen ongelma minulle onkin se, että juuri kun pääsen vaikka nyt sitten Sansan kyytiin ja olen ihan, että tämä on mahtavinta ikinä, hypätäänkin johonkin ihan toiseen kolkkaan Westerosia, vaikka Aryan mukaan, ja olen ihan, että mitä helvettiä, ei tämä minua kiinnosta, kunnes taas luvun lopussa olen, että tämä on mahtavinta ikinä, ja sitten tulee taas Sansa, joka on ehtinyt jo unohtua eikä näin ollen kiinnosta, ja tämä pyörä on loputon. Mutta onneksi nyt olen oppinut, että lue vain menemään, ihminen, kyllä lopulta kiinnostaa.

Martinhan on jakanut nämä nelos- ja vitososan niin, että ne seuraavat samanaikaisia tapahtumia, mutta eri puolilla maailmaa. Vitosessa saan siis tietää, mitä tapahtui niille hahmoille, joita tämä kirja ei käsitellyt. Tämä nelonen oli monin paikoin aikamoista jahnausta, mutta Martin tekee senkin niin kiinnostavasti, että mitäpä tuosta. Ja lopussa kaikki jahnaus palkittiin kun kaikki vähän irrallisilta tuntuneet juonenmutkat punottiin mukaan yhteiseen suureen tarinaan. Jahnauksen lisäksi tämä osa poikkesi aiemmista siinä, että eka kertaa oikeasti oksetti, kun luin kidutuskohtauksia. Aika brutaalia. Lisäksi tuntui, että Westerosin ainoa miesten ja naisten välinen kanssakäymisen muoto on raiskaus, enkä muista aiemmissa kirjoissa ihan näin sentään olleen. Ja muutenkin, näiden kirjojen maailmassa ei kyllä kovin montaa onnellista ihmistä vaella. Mutta ei se haittaa, kun on hieno hieno tarina!

Yksi viime aikoina minua eniten hirvittäneistä asioista on, että Martinille tapahtuu jotakin, enkä minä saa koskaan tietää, miten valtaistuinpelissä käy. Se olisi ihan käsittämätön vääryys. Minusta Martin pitäisi julistaa kansallisaarteeksi, lukita jonnekin valvonnan alaisena viimeistelemään tämä mestarillinen tarina ja sitten vapauttaa ja antaa hänelle maailman suurin palkinto. Kuten suklaata ilman määrää. Tai jotain, mitä hän nyt sitten haluaisikaan. Varmaan suklaata.

PS: Lempihahmoni on nykyisin Pikkusormi. Vähän aikaa se oli Jaime Lannister, mutta ei, kyllä Pikkusormi on paras!

3 kommenttia:

  1. Olen jaksanut lukea kymmenen tai yksitoista osaa Sookie Stackhouseja ja oli kamala vääryys, kun himokas vänpyyrini olikin Alexander Skarsgård. Jonkinlainen tuota transferenssi tai muu sofistikoitunut prosessi kävi toteen, sillä nykyään myös Alexander on meikäläisen mielestä aivan pantavahko.

    Ei mulla muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nähdäkseni luonnehdinta "aivan pantavahko" Alexander Skarsgårdista Eric Northmanina on sanakirjamääritelmä understatementista. Hänen kuvansa voisi olla siinä samassa sanakirjassa määrittelemässä sanaa "seksi". Niin siinä käy kun lukee kirjoja sen sijaan, että katsoisi vain telkkaria, kuten kunnolliset nykyajan ihmiset!

      Luin kyllä muutaman Sookien sen jälkeen, kun olin jo katsonut True Bloodia, mutta niin päin se ei toiminut yhtään. Tavallaan vähän harmittaa, ne olisivat voineet olla ihan kelpohömppää, ellen olisi pilannut niitä sarjan erinomaisuudella.

      Poista
  2. Olen ihan samaa mieltä! Kaikesta! Etenkin Martinin julistamisesta kansallisaarteeksi ja lukinnasta johonkin pois.

    VastaaPoista