keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Jäämeri

Olen tässä lomaillut, jos ette ole huomanneet. Tuntuu, että olen jokseenkin vieraantunut näppäimistöstä, enkä osaa tuottaa enää lausetta, mutta yritän nyt jotain tänne vääntää, jottette vallan luule minun kaikkoontuneen.

Jos kerron vaikka siitä, kun yhtenä päivänä jätimme Plöängin touhuamaan mummin ja vaarin kanssa Saariselälle ja hyppäsimme Roscoen kanssa kahdestaan autoon. Ajoimme Sevettijärven kautta Norjaan ja Jäämerelle.

Ensin oli siinä ihan Lappi, oli tunturikoivua ja poroa, teimme kaikkea mitä nyt vanhemmat tekevät kun lapset ovat poissa, eli kiroilimme ja söimme holtittomasti karkkia, ja sitten yhtäkkiä maisema muuttui Norjan puolella ihan erilaiseksi, niin erilaiseksi, ettemme muistaneet enää edes kiroilla. Tunturit muuttuivat kallioisiksi, vuorimaisiksi, tiet kiemuraisiksi, aurinko hävisi pilviin. Sitten Jäämeri ilmestyi näkyviin vuonossa ja oli niin sininen, ettei sitä voi selittääkään.


Olin ajatellut, että ei se Jäämeri varmaan ole minkään näköinen, kun guuglatessa ei juurikaan tule mitään erityistä maisemaa, mutta kyllä se oli. Se oli! Haluaisin esittää tämän teille kuvateitse, mutta maiseman korkeuserot eivät esiinny edukseen muuten niin hienoissa kännykkäkuvissani. Eivätkä tummien kallioiden takana väijyvät pilvet, jotka loivat hyvin jännittävän mordormaisen tunnelman pienten kiemurateiden taustalle. Eikä oikeastaan mikään muukaan yleinen ihmeellisyys.

Ajoimme lopulta hetken mielijohteesta pieneen Pykeijän kalastajakylään, pistimme auton parkkiin ja kipaisimme rannalle. Riisuin kengät, kahlasin, hengitin onnellisena meri-ilmaa, ihastelin simpukankuoria, kadotin tunnon jaloista. Kiipesimme läheiselle kalliolle, söimme eväsleivät.


Kuulin apeltani, että Varanginvuonossa on valaita, joten pois ajaessamme kuvittelin jokaista vaahtopäätä vuonossa valaaksi. Tai siis eihän kukaan todista, etteivätkö ne kaikki olleetkin valaita. Näin siis ihan käsittämättömän monta valasta. Oi onnea!

Tarkoitus oli ajaa takaisin Tenojoen vartta Karigasniemen kautta, mutta se tuntui niin laimealta upeiden Jäämeren maisemien jälkeen, että hyrspäytimmekin suoraan Utsjoelta takaisin Saariselälle. Mennään Tenon rantoja ihmettelemään sitten lisää joku toinen kerta. Näinkin saimme reissuun tuhrattua yhdeksisen tuntia.

Vein Plöängille simpukankuoria lahjaksi. "Miksi sinä toit minulle näitä?" hän kysyi. "Koska susta tykkään", vastasin. "Niin mutta missä simpukka on?" Plöäng jatkoi. "No ne ovat kuolleet ja sitten jäi vain tämä kuori, niitä on joillain ihmisillä tapana keräillä", yritin selittää. "Kiitos äiti että toit minulle tyhjiä simpukoita", sanoi Plöäng, vaikuttaen siltä, että ensi kerralla on toivottavaa tuoda täysiä.


Jäi suuri himo päästä Tromssaan ihailemaan Jäämerta siitä suunnasta. Ehkä elokuvafestareille vielä jonain päivänä.

No ei mulla nyt oikein muuta sanottavaa ole. Olen viimeiset pari iltaa pötkötellyt Plöängin vieressä taskulamppu rinnan päällä, koska lukuvalo on liian kirkas. On ihan sellainen salalukutunnelma. Lähdenkin tästä virittelemään taas taskulamppuani. Se ei välttämättä aina syty, joten jokainen lukukerta voi olla viimeinen.

3 kommenttia:

  1. Olemme käyneet kans tuolla kalastajakylässä ja minulla on vieläkin tuolta reissulta valokuva esillä. Se on todella mahdotonta kuvata miten ERILAISTA siellä on, ja kaunista. Tenokin on upea. Olimme vähän siinä toiveessa alussa, että olisimme vieneet lapset tänä vuonna tuonne asti mutta syystä ja toisesta matka lyheni, mikä saattoi olla ihan jees.
    Nähdään leffafestareilla joku vuosi. Se on myös minun tavoite.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toivottavasti nähdään! Se olis niin siistiä.

      Poista
  2. Sä oot edelleen paras ja hauskin tyyppi. Lähtisin sun kanssa mihin vain, missä on mordormaisia pilviä taustalla. Ja muuallekin.

    VastaaPoista