tiistai 29. heinäkuuta 2014

Kotikaupunkimatkailun eduista

Suomen kesä. Olen tässä itsekseni ja ääneen ihmetellyt, miksi melko monet haluavat matkustaa jonnekin etelään kesällä. Henkilökohtaisesti en ihan ymmärrä sitä talvellakaan, mutta varsinkaan en kesällä. Tietenkään täällä ei aina ole tämmöistä kuin näinä helteisinä viime viikkoina, minkä yritän pitää mielessäni kun hikivalitus meinaa livahtaa kieleltä, mutta silti. Voin jossain määrin käsittää halun tutustua vieraisiin paikkoihin ja nähdä kaikkea kivaa, tai talvella musertuneisuuden pimeän ja kylmän edessä, mutta miksi mennä juuri silloin kun kotona on vuoden kohokohta.


Ollaan lomailtu viime viikko Helsingissä ja useaan otteeseen olen ihastellut kotikaupunkimatkailun etuja ulkomaanmatkailuun nähden.

1. Ymmärrän mitä muut ihmiset puhuvat. Ei ole kommunikaatio-ongelmaa, en saa eteeni jauhelihakastiketta kun yritin tilata kasvisruokaa.

2. Tiedän mahtavimmat paikat ja osaan mennä niihin eksymättä, ja jos silti eksyn, huomaa kohta yksi. Usein ulkomailla minulla on sellainen olo, että olen mahdollisesti jossain semi-ok-kohteessa, mutta kaikki aidot ja upeat paikat ja tapahtumat ovat vain paikallisten tiedossa, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta osallistua niihin vaikuttamatta turistilta, joka on joko ängennyt tai sattumalta pompsahtanut paikalle. Helsingissä ongelmaa ei ole. Tiedän kyllä minne haluan mennä ja olen siellä kuin kotonani.

3. Voin mennä kotiin syömään.

4. Voin nukkua omassa sängyssäni.

5. Voin törmätä tuttuihin missä vain. Pidän tutuista!


Esimerkiksi viime viikolla, kun kulutimme yhden lomapäivän Kaivopuistossa, pääsin ihan oivaan ulkomaan tunnelmaan. Laitoimme viltin varjoon leikkipuiston viereen, päivystimme vuoron perään Roscoen kanssa Plöängiä, vuoron perään luimme varjossa. Plöäng löysi ihan oikean lomakaverin, jonkun mahtavan pikkutyypin, jonka kanssa synkkasi loistavasti, mutta jota hän ei mitä todennäköisimmin tule enää koskaan tapaamaan. Söimme valtavat jätskit, pasteerasimme pitkin rantakatua, katselimme veneitä ja hienoja autoja, lopulta lontustelimme Toriin syömään. Söin turskaa ruisleivällä ja limsalasini reunalla oli appelsiininlohko, ihan kuin ulkomailla.

Ja sitten metroilimme kotiin ja moikkasimme naapureita. Oi mitä parhainta lomaonnea!

Sitten antikliimaksina kerrottakoon, että nyt loma on ohi ja arki läsnä. Tosin ei se hirveästi eroa lomasta. Ihan hiton kuumaa ja kivaa on edelleen.

PS: Kun jossain vaiheessa alkaa taas tehdä mieli jotain eksotiikkaa, ajattelin lähteä käymään Turussa. Sielläkin on laajan kokemukseni mukaan aina ihan kauhea helle, mutta kohdat 1-5 kumoutuvat.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Orion Publishing Group, 2014
Narrated by: Rebecca Lowman and Sunil Malhotra

Oi voi. Oi oi oi.

Mitenkähän tekisin nyt oikeutta tälle?

On vuosi 1989. Eleanor on isokokoinen, punatukkainen tyttö, joka pukeutuu kummallisesti ja tulee uutena oppilaana koulubussiin. Ainoa vapaa paikka on Parkin vieressä. Park on puoliksi korealainen, joka rakastaa musiikkia ja sarjakuvia. Aluksi he eivät voi sietää toisiaan, mutta hiljalleen Park alkaa lainata Eleanorille sarjakuvia, tuoda kasetteja, lopulta pitää kädestä.

Eleanor & Park on ihan uskomattoman herkkä ja tuore rakkaustarina. En muista milloin olisin lukenut näin kaunista, todenmukaista ja raikkaasti kirjoitettua kuvausta ensirakkaudesta. Siitä, miten kauniina näkee toisen, miten ihmeellisenä, miten toista ajattelee, miten kuvittelee koskevansa. Niin viatonta, niin ihanaa. Kyseessä on nuortenkirja, mutta silti niin hieno, että soisin kaikkien rakkaudesta kiinnostuneiden, eli kaikkien, lukevan sen. Tai kuuntelevan, koska äänikirjanakin se oli ihan priimaa. Näkökulma vaihtuu Eleanorista Parkiin vähän väliä, jolloin lukijakin vaihtui. Se oli kivaa ja lukijat olivat molemmat oikein hyviä. Usein nuortenkirjat ovat ärsyttävällä tavalla vähän sellaisia nuortenkirjoja, tiedättekö, mutta tämä ei ollut. Ihan on yhtä hyvä kuin mikä tahansa aikuisten kirja, minkä vuoksi tätä erittäin mielellään suosittelisikin kaikille nuorisolaisille, koska miksi ihmeessä nuorten pitäisi lukea yhtään sen huonompaa kirjallisuutta kuin aikuistenkaan. Ei miksikään. Niin.

Paitsi rakkaustarina, Eleanor & Park on myös tarina Eleanorin kotihelvetistä, jota Park ei voi ymmärtää. Parkin koti on keskiluokkainen, onnellinen ja tavallinen. Eleanorin koti on kaikkea muuta. Isäpuoli Ritchie terrorisoi koko perhettä, äidistä ei ole vastustamaan eikä oikea isä välitä pätkääkään. Eleanor on hävyttömän yksin, kunnes tulee Park.

Huomasin monien tehneen saman havainnon kuin minä: Eleanor & Parkia vertaa helposti John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Ne ovat kovin samanhenkisiä, vaikkeivat erityisen samanlaisia. On kuitenkin sanottava, että Eleanor & Park pesee Tähtiin kirjoitetun virheen sata nolla. Suosittelen ihan kaikille ja toivon, että tämä käännetään suomeksi mieluiten eilen.

PS. Myönnän, että holtittomaan tykkäämiseeni saattoivat vaikuttaa Parkin Eleanorille kantamat The Smithsin kasetit. Olen silleen aika heikko.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Liisan seikkailut vaikka missä

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa
(Alice's Adventures in Wonderland, 1865)
Suom. Anni Swan, 1906
Kuvitus: Tove Jansson
WSOY, 1984

Lewis Carroll: Liisan seikkailut peilimaassa
(Through the Looking Glass, 1875)
Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner, 1974
Kuvitus: John Tenniel
Gummerus, 2010

Lukupiiri valitsi kesäkirjaksi Liisan seikkailut ihmemaassa ja päätin toki Tove Janssonin juhlavuonna lukea hänen kuvittamansa teoksen. Ihmemaa oli sen verran äkkiä luettu ja myönteinen kokemus, että päätin lukaista perään vielä Peilimaankin.

En ole ihan varma olenko ennen lukenut näitä varsinaisia kirjoja. Ainakaan Peilimaata varmaankaan en. Tietenkin nämä tarinat ovat tuttuja vaikka mistä, monista elokuvista ainakin ja muistaakseni lapsuudessani tuli joku piirretty sarja, josta ilmestyi myös sarjakuva.

Kaikkihan tietävät miten Liisa joutui ihmemaahan ja mitä siellä tapahtui. Ehkä siksi, että tunsin tarinat jo lukematta, kirja tuntui jotenkin vähän pikkuruiselta. Niin kuin pitäisi olla jotain enemmän. Että tässäkö tämä kuuluisa hassu hatuntekijä nyt oli? Ja herttakuningatar. Luulin, että hän olisi hyvinkin vaarallisen oloinen taukoamattomine päänkatkaisuaikeineen. Kirjan tunnelma oli niin absurdi, ettei kirja ollutkaan yhtään pelottava. Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa ja se voi tarkoittaa ihan jotain kolmatta. Ja miksi kreivitär oli niin innostunut pippurista ja löylytti lastaan, miksi lapsi muuttui possuksi, mitä ihmettä, mitä ihmettä.

Peilimaassa kaikki menee vielä enemmän sekavaksi. Kirja kertoo shakkipelistä, jossa Liisan on edettävä kahdeksanteen ruutuun, että hän muuttuu kuningattareksi. Siinä välillä hän tapaa paljon shakkinappuloita ja vaikka mitä porukkaa, joista monet haluavat lausua hänelle pitkiä meriaiheisia runoja. Hahmot ovat varsin herttaisia, varsinkin ylimielinen Tyyris Tyllerö ja jatkuvasti satulastaan mätkähtelevä valkoinen ritari. Peilimaassa Liisa putkahtelee milloin minnekin, yhtäkkiä hän onkin jossain ihan muualla, hahmot vaihtuvat lennossa toisiksi, kaikki on hyvin epävarmaa ja unenomaista, mistään ei saa kunnolla kiinni.

Oikeastaan halusin lukea Peilimaan koska Ihmemaassa ei ollutkaan kaipaamaani Pekoraalia. Se on nonsensen malliesimerkki, sanataskuruno, johon varmaan kaikki kirjallisuutta lukeneet ovat törmänneet opinnoissaan. Ensimmäinen säkeistö menee näin:
On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.
(Kirsi Kunnas ja Eeva Liisa Manner, 1974)
Pekoraali on paras runo! En ollut tajunnut aiemmin, että se on itse asiassa pitkä tarina Pekoraali-hirviön tappamisesta, ja että kirjassa Tyyris Tyllerö selittää Liisalle ensimmäisen säkeistön sanataskut ja uudissanat. Hienoa hienoa.

Pidin enemmän Ihmemaan kuvituksesta, vaikka Tennielin kuvitus onkin kai klassikko. Tennielin Liisa on aika isopäinen ja kaikilla muillakin on hillitön kupoli ja yrmeät ilmeet. Janssonin Liisa on paljon eteerisempi ja muutenkin kuvitus janssonmaisen ihastuttava.

Kaiken kaikkiaan pidin tosi paljon molemmista, mutta ehkä Ihmemaasta kuitenkin enemmän. Siinä oli sentään jonkinlainen tolkku, vaikka absurdius on tietenkin iso osa koko homman ideaa. Kaikken hullumaisinta kuitenkin oli, että Anni Swanin suomennos on reilusti sata vuotta vanha eikä vanhentunut pätkääkään. Mitä ihmettä! Suomen kieli, sinä parhaimmillasi et kyllä rupsahda millään. Hienoa kieltä, hienot kirjat.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja
(Sommarboken, 1972)
WSOY, 1973
Suom. Kristiina Kivivuori

Päällys: Tove Jansson
Sophia asuu kesät saaressa isänsä ja isoäitinsä kanssa. Isä tekee töitä, nukahtelee, kalastaa ja välillä innostuu puutarhan hoidosta, mutta enimmäkseen huuhailee jossain itsekseen. Sophia viettää aikaa isoäidin kanssa. Isoäiti on vanha ja väsynyt, ehkä vähän sairaskin, hän tykkää tupakoida salaa ja tehdä muutenkin kaikkea kiellettyä. Lisäksi isoäiti on hyvin viisas. Kun Sophialla on ongelma, isoäiti osaa sen ratkaista. Ja vaikka isoäidin mielestä Sophia onkin välillä rasittava penikka, ei hän sitä koskaan Sophialle kerro.

Kesäkirja kertoo siis isoäidin ja lapsenlapsen yhteisistä kesistä saaressa. Samalla se kertoo saaren luonnosta, saariston tavoista, myrskyistä, kukista, ötököistä, linnuista, merestä.

Kesäkirja on pieni kirja, ja se on sellaisena juuri sopiva. En olisi oikeastaan halunnut lukea yhtään enempää, Sophia ja isoäiti olivat ihastuttavia molemmat ja täydellisiä juuri tässä mitassa. Kirja oli hauska, haikea, viisas ja lämmin. Osatapa itsekin olla joskus tuollainen isoäiti! Saadapa joskus tuollainen lapsenlapsi!

Ihailen kovasti saaristoelämää, mutta todennäköisesti kuolisin ja halvaantuisin samanaikaisesti heti ensimmäisenä yönä, kun Kesäkirjan sijaan mieleen eittämättä pötkähtäisi John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama. Olen hyvin luontomyönteinen, mutta mieluiten ihailen sitä täältä lähiöstä käsin. Ja siksi on ihanaa, että on tämmöisiä kirjoja, joiden kautta voin maistaa merituulen, nähdä tyynen meren öljyisen pinnan, kuulla merilinnut, nähdä ihmeellisen Rosa Rugosan, joka joka seitsemäs vuosi kuolee ja vaihtaa paikkaa.

Suosittelen ihan kaikille kesäkirjaksi, luin tätä tänään viltillä Kaivarissa ja se oli ihanaa, mutta varmaan tämä on oikein kiva talvellakin, kun voi ajatella lämpimästi kesää.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Aakkostusprojekti

Sain siis isältäni laatikkotolkulla kirjoja ja päätin kuin päätinkin vetäistä kirjahyllyn aakkosiin. Aina aiemmin olen pyhähdellyt moiselle hullutukselle, mutta niin vain annoin ajatuksen soljua kesken aamupalan aatoksiini ja päätin suhtautua siihen varovaisen myönteisesti. Ja muutamaa tuntia myöhemmin huhkin keuhkot täynnä kirjapölyä. Se ei muuten ole hirveän terveellistä. Mutta jos on pakko olla paheita, otan mieluummin keuhkot täyteen kirjapölyä kuin mitään muuta.

Tähän saakka olen noudattanut kirjahyllyssäni subjektiivista luokitusta, joka alkaa ulkomaisista klassikoista, johtaa ulkomaiseen huonoon kirjallisuuteen, sama kotimaisessa, spefi-kirjat, venäläiset klassikot, sarjikset, runot ja novellit, lasten kuvikset ja kauno erikseen, ja sitten tietysti tieto vielä monessa eri luokassa. Nyt vetäisin kaiken kaunon sekaisin, paitsi sarjikset ja kuvikset. Tieto saa edelleen olla erillään.


Näin projekti eteni:

Aloitin kasaamalla kirjat kirjaimen mukaan. Siinä menikin kauan. Oli melko pölyistä.

Jännittävästi huomasin, että omistan eniten M-kirjaimella alkavien kirjailijoiden kirjoja. Minusta se oli yllättävää. En oikein tiedä mitä kuvittelin. Tai että mitä väliä sillä on.

Sitten aloin läiskiä kirjoja hyllyyn, aloittaen A:lla vasemmasta yläkulmasta ja vastaavasti samanaikaisesti aakkosten loppupäästä oikeasta alakulmasta. Lähestyttäessä H:ta ja M:ää aloin tajuta, että ei mahdu, pitää tiukentaa, ja lopulta kaikki kirjat nakottivat paikoillaan oikein löyhästi ja nätisti.

Tässä vaiheessa huomasin, että saamani uudet vanhat kirjat ovat edelleen pahvilaatikoissa ja kasseissa. Paskanperkele, ajattelin ja kurkkasin laatikkoon. Siellä oli noin sata Waltaria ja Tove Janssonin koko aikuisten tuotanto, joten niitä ei ihan niin vain ripoteltu väliin. Piti tiivistää.

Välillä piti tehdä ruokaa ja tuijottaa hyllyä miettien, mistä hitosta voi vielä tiivistää, että kaikki Waltarit saadaan mahtumaan. Vai pitääkö luopua toisesta Suuresta illusionistani? Ei sentään yhdestä kolmesta Sinuhesta. Niin ei voi tehdä.


Roscoe kävi esittämässä, että ehkä osasta kirjoista voisi luopua. Mulkaisin ylenkatseellisesti ja ehdotin, että hän voi luopua ihan vapaasti omista kirjoistaan niin paljon kuin haluaa. Hän kävi vähän mumisemassa, ettei varmaankaan aio koskaan lukea Quo Vadisia, muttei kuitenkaan tehnyt mitään poistaakseen sitä hyllystä. Ehkä sen näkeminen sai hänet harkitsemaan uudelleen. Kirjat, nuo viekkaat viettelijät. No, lopulta kuitenkin noukin viitisen kirjaa, jotka aion viedä kierrätykseen.

Ja jos hätä tulee, voimme ehkä luopua yhdestä kolmesta Joycen Odysseuksesta. Ehkä.

Niin olivat kirjat paikoillaan.

Kunnes huomasin kasan runo- ja novellikokoelmia. Jumalautahelvetti, ajattelin. Mutta nuo kyllä saan runtattua väleihin vaikka sisulla. Ja niin tein. Vähän piti siirrellä, mutta sinne upposivat.

Nyt on vielä joillain hyllyillä tilaakin. Voin ostaa esimerkiksi jonkun D:llä tai N:llä alkavan kirjailijan kirjan. Tai sitten voin poistaa hyllystä lampun ja ostaa vielä yhden 80cm hyllyn lisää, jolloin saan lähes 5cm lisää tilaa joka hyllylle. Se kuulostaa kyllä melko paskalta diililtä.


Onneksi toisessa päässä hyllyä on vielä melko tyhjää, kun suunnittelin siirtäväni CD:t sinne, mutta ehkäpä siirränkin ne suoraan kellariin videoiden viereen ja siirränkin seuraavan tilanpuutteen tullen vaikka spefit sinne.

Lisäksi toimme isältäni myös ison kirjahyllyn, joka on tällä hetkellä palasina kellarissa odottamassa, että saamme inspiraation remontoida Plöängin huone. Sinne voin sitten siirtää kaikki lasten, eli minun ja Plöängin kirjat.

Sitten on taas tilaa. Ja syy järjestää kirjahylly! Koska mitenpä ihminen paremmin aurinkoisen hellepäivän käyttäisi, kuin pakkaamalla perheelleen herkulliset eväät rannalle ja hengittämällä itse autuaana kirjapölyä. Kysymys oli retorinen. Koska ei mitenkään!

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Reissusta palattu

Lomamatkalta kotiin palattu on. Melkein kolme viikkoa hyrspyttelimme pitkin poikin Suomea, kolmella eri autolla ja monen eri katon alla. Oli yllättävän kivaa. Yllättävän, koska tiesimme Roscoen kanssa jo lähtiessä, että kolme viikkoa on meille ihan hiton pitkä aika olla reissussa. Olemme molemmat jossain määrin introvertteja, emmekä kumpikaan kestä hyvin epäjärjestystä, eli tässä tapauksessa sitä, että tavarat ovat mullin mallin. Ilmeisesti kuitenkin onnistuimme pääsemään lomatunnelmaan, koska reissun viimeinen viikko oli kaikkein helpoin.


Itselleni varsinkin huomaan olevan hankalaa se, etteivät aikataulut toteudu naps naps naps, että pitää odotella muiden ihmisten erilaisia tahteja, etten saa olla riittävästi yksin, etten ehdi lukea niin paljon kuin olin ajatellut, etten saa syödä sitä mitä haluan silloin kun haluan. On vähän hankalaa lomailla tämmöisen ihmisen kanssa, joka ei suostu lopettamaan nipottamista. Loppulomasta onnistuin jo paremmin, enkä ollut enää ihan niin kireä aina kun joku homma jäi roikkumaan hetkeksi. Aloin huomata, että kyllä voi olla ihan kivaa, vaikkei syötäisikään viittä kertaa päivässä juuri silloin kun minä olen päättänyt, että olisi aika syödä. Tai ettei lapsi kuole siihen, vaikka korvaa kaikki päivän ateriat pullalla.



Kirjoitin tähän pitkän ja yksityiskohtaisen jaapatuksen kaikesta, mitä, missä ja miksi, mutta sitten pyyhin sen pois, kun en itsekään jaksanut sitä lukea. Totean vain, että saunottu on, uitu on, juotu on, syöty on, riehuttu on, leikitty on, paljon on nähty ja älyttömän kivaa oli.


On myös kiva olla kotona. Tulimme kotiin pakettiautolla, koska toimme isäni luota kirjahyllyn, tuolin, laatikollisen lp-levyjä soittimineen ja monta kassillista kirjoja. Nyt pitäisi keksiä kaikille paikka. Kävimme eilen ostamassa monta uutta hyllyä Lundiaa, ja mietinkin nyt tässä, että olisiko kirjojen aakkostaminen uhka vai mahdollisuus. Olisinkohan vielä niin ennakkoluuloton ja greisi, että vetäisisin kaikki muut lastenkirjat paitsi kuvikset sinne sekaan? Tykkään niin niin paljon kirjahyllyn järjestämisestä, joten ihanat ajat ovat käsillä. Loma jatkuu vielä viikon kotona, joten aikaa on. Järkkäillä ja jatkaa siinä sivussa kivoja lomahommia. Ja ehkä myös blogata ihan hulluna, ettei tästä tule blogihistoriani hiljaisin kuukausi. Hirveä loppukiri! Tai sitten ei, riippuu miten innostun kirjahyllyn järkkäilystä, voi olla, että loppuloma kuluu siihen. Että en lupaa mitään, mutta yritän parhaani.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
(La vérité sur l'affaire Harry Quebert)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Tammi, 2014

Kansi: Aki Suvanto
Olen viime aikoina lukenut useamman arvion tästä Harry Quebertin tapauksesta, joista yksi, ehkä se oli Lumiomenan bloggaus, saattoi minut siihen luuloon, että tämä olisi minulle oiva lomakirja. Kevyt, mutta jännä, paksu mutta nopealukuinen. Ja niinhän se olikin.

Innostuin kirjasta kovasti, koska se kertoo kolmikymppisestä kirjailijasta, joka on julkaissut ensimmäisen menestysromaaninsa pari vuotta aiemmin, ja kokee suurta paniikkia toisen kirjan kohdalla. Itsehän en toki ole menestyskirjailija, mutta olin silti hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä minäkertoja Marcusin mentor, vanhempi menestyskirjailija Harry Quebert hänelle opettaa. No kaikenmoisia hienoja korulauseita toki. Aluksi kaikki tuntui kovin hyvältä, mutta sitten alkoi jotenkin jäytää, että tämä Dickerin jäbä on paljon nuorempi kuin minä ja lisäksi tämä on hänen esikoisromaaninsa, joten mitä hän voi tietää siitä, mitä on kirjoittaa toinen romaani. En minä siitä itsekään mitään tiedä, kun en ole vielä edes aloittanut, mutta joka tapauksessa.

Tämä toisen kirjan problematiikka unohtuu pian ja koko homma menee murhamysteerin selvittelyksi. Ihan kiinnostava mysteeri se olikin. Harry Quebertin puutarhasta löytyy yli kolmekymmentä vuotta aiemmin kadonneen Nola Kerriganin ruumis. Kuka oli Nola? Miten hän liittyy Quebertiin? Miten hän liittyy lähes kaikkiin pienen Auroran kaupungin asukkaisiin? Mattoa vedetään jalkojen alta kaksin käsin joka suunnasta.

Olen lukenut kirjaa verratun esim.
1) Capoten Kylmäverisesti. Tuli itsellenikin mieleen, kirjailija lähtee selvittämään mitä murhamysteerissä tapahtui. En ole lukenut, mutta olen nähnyt leffan Capote ja lukenut Aamiainen Tiffanylla, joiden perusteella olettaisin, että Capote peittoaa tämän 6-0. Tuli tarve lukea Kylmäverisesti ihan lähiaikoina.
2) Lolita. Viittaukset olivat aika selviä. Teinityttö. N-O-L-A. En ole Lolitaa lukenut, mutta tuli tarve siihenkin. Eräs meillä asuva mies pitää Lolitaa erittäin korkeassa arvossa, joten rohkenen epäillä Nabokovinkin laittavan Dickeriä aika rullalle.
3) Twin Peaks. No ei ollut kyllä semmoista pahaenteisyyttä, Aurora oli aika leppoisa mesta Twin Peaksiin verrattuna.
4) Donna Tartt. En ole lukenut kuin Jumalat juhlivat öisin (Tikliin olen jonossa), mutta olihan se aika lailla erimestarillinen teos tähän verrattuna.

Välillä tuli mieleen varsinkin alkuvaiheessa myös John Irving, liikuttiinhan tässä monin tavoin Irvingin maisemissa ja jotenkin ajattelin Quebertia vähän irvingmaisena kirjailijahahmona. Mutta kyllä Irving parhaina aikoinaan olisi vetänyt Dickerin niin puolinelsoniin.

Vähän ihmettelin Karo Hämäläisen tavoin (jonka bloggausta en saa tähän linkitettyä niin, että sen voisi lukea ilman, että tilaa Suomen Kuvalehden, mutta tuolla se kumminkin olisi jos kiinnostaa, anteeski tietotekniset rajoitteeni), että miksi sveitsiläinen kirjailija päätti kirjoittaa tämmöisen erittäin amerikkalaisen romaanin. Se tuntuu vähän hassulta. Miksei tätä tarinaa olisi voinut yhtä hyvin sijoittaa Sveitsiin? Siksikö, että amerikkalaisille on helpompi myydä amerikkalainen tarina? Mutta eikö se riitä, että Amerikassa on Amerikasta kirjoittavia amerikkalaisia? Minusta riittäisi. Sen sijaan en tiedä lukeneeni kovinkaan montaa Sveitsiin sijoittuvaa kirjaa. Lisäksi kirjassa oli aika heikkolaatuista dialogia, hahmot olivat aika paperisia, juonessa muutama kierros vähemmänkin olisi piisannut.

Kaikesta tästä jurnutuksesta huolimatta pidin kirjasta kovastikin. Erinomainen valinta lomalukemiseksi. Koki saavansa paljon aikaan, kun sata sivua hujahti ohi niin että heilahti. En suosittele vakavan ja vaativan kirjallisuuden ystäville, mutta suosittelen lomaileville puolivakavaa nopeatempoista luettavaa halajaville.

Lukemissani arvioissa on kuorossa ihmetelty, mitä tämä kirja tekee kunnianarvoisassa Keltaisessa kirjastossa. No onhan tämä sinne kieltämättä vähän kevyttä matskua, mutta ei tämä nyt huonompi ollut kuin vaikka John Irvingin 2000-luvun tuotanto, anteeksi vain.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Jäämeri

Olen tässä lomaillut, jos ette ole huomanneet. Tuntuu, että olen jokseenkin vieraantunut näppäimistöstä, enkä osaa tuottaa enää lausetta, mutta yritän nyt jotain tänne vääntää, jottette vallan luule minun kaikkoontuneen.

Jos kerron vaikka siitä, kun yhtenä päivänä jätimme Plöängin touhuamaan mummin ja vaarin kanssa Saariselälle ja hyppäsimme Roscoen kanssa kahdestaan autoon. Ajoimme Sevettijärven kautta Norjaan ja Jäämerelle.

Ensin oli siinä ihan Lappi, oli tunturikoivua ja poroa, teimme kaikkea mitä nyt vanhemmat tekevät kun lapset ovat poissa, eli kiroilimme ja söimme holtittomasti karkkia, ja sitten yhtäkkiä maisema muuttui Norjan puolella ihan erilaiseksi, niin erilaiseksi, ettemme muistaneet enää edes kiroilla. Tunturit muuttuivat kallioisiksi, vuorimaisiksi, tiet kiemuraisiksi, aurinko hävisi pilviin. Sitten Jäämeri ilmestyi näkyviin vuonossa ja oli niin sininen, ettei sitä voi selittääkään.


Olin ajatellut, että ei se Jäämeri varmaan ole minkään näköinen, kun guuglatessa ei juurikaan tule mitään erityistä maisemaa, mutta kyllä se oli. Se oli! Haluaisin esittää tämän teille kuvateitse, mutta maiseman korkeuserot eivät esiinny edukseen muuten niin hienoissa kännykkäkuvissani. Eivätkä tummien kallioiden takana väijyvät pilvet, jotka loivat hyvin jännittävän mordormaisen tunnelman pienten kiemurateiden taustalle. Eikä oikeastaan mikään muukaan yleinen ihmeellisyys.

Ajoimme lopulta hetken mielijohteesta pieneen Pykeijän kalastajakylään, pistimme auton parkkiin ja kipaisimme rannalle. Riisuin kengät, kahlasin, hengitin onnellisena meri-ilmaa, ihastelin simpukankuoria, kadotin tunnon jaloista. Kiipesimme läheiselle kalliolle, söimme eväsleivät.


Kuulin apeltani, että Varanginvuonossa on valaita, joten pois ajaessamme kuvittelin jokaista vaahtopäätä vuonossa valaaksi. Tai siis eihän kukaan todista, etteivätkö ne kaikki olleetkin valaita. Näin siis ihan käsittämättömän monta valasta. Oi onnea!

Tarkoitus oli ajaa takaisin Tenojoen vartta Karigasniemen kautta, mutta se tuntui niin laimealta upeiden Jäämeren maisemien jälkeen, että hyrspäytimmekin suoraan Utsjoelta takaisin Saariselälle. Mennään Tenon rantoja ihmettelemään sitten lisää joku toinen kerta. Näinkin saimme reissuun tuhrattua yhdeksisen tuntia.

Vein Plöängille simpukankuoria lahjaksi. "Miksi sinä toit minulle näitä?" hän kysyi. "Koska susta tykkään", vastasin. "Niin mutta missä simpukka on?" Plöäng jatkoi. "No ne ovat kuolleet ja sitten jäi vain tämä kuori, niitä on joillain ihmisillä tapana keräillä", yritin selittää. "Kiitos äiti että toit minulle tyhjiä simpukoita", sanoi Plöäng, vaikuttaen siltä, että ensi kerralla on toivottavaa tuoda täysiä.


Jäi suuri himo päästä Tromssaan ihailemaan Jäämerta siitä suunnasta. Ehkä elokuvafestareille vielä jonain päivänä.

No ei mulla nyt oikein muuta sanottavaa ole. Olen viimeiset pari iltaa pötkötellyt Plöängin vieressä taskulamppu rinnan päällä, koska lukuvalo on liian kirkas. On ihan sellainen salalukutunnelma. Lähdenkin tästä virittelemään taas taskulamppuani. Se ei välttämättä aina syty, joten jokainen lukukerta voi olla viimeinen.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Korppien kestit

George R. R. Martin: Korppien kestit
Tulen ja jään laulu, osa 4
(A Feast for Crows, 2005)
Suom. Satu Hlinovsky
Kirjava, 2012

Kannen kuva: Petri Hiltunen
Lukea paukutin Tulen ja jään laulun kolme ensimmäistä osaa silloin, kun Plöäng oli alle vuoden. Se on muistoissani ihanaa aikaa, hoitelin vauvaa ja ajatuksissani seilasin Westerosin sotaisissa maisemissa, iltaisin en malttanut nukkua kun piti lukea. Jostain syystä lukeminen kuitenkin jämähti tämän neljännen osan esinäytökseen. Yritin parikin kertaa päästä vauhtiin, mutta ei.

Nyt kumminkin alkoi niin kovasti ärsyttää, kun tv-sarja Game of Thrones joissain juonenkäänteissään menee jo edelle lukemastani, että päätin taas tarttua kirjaan. Luin muuten ekan kirjan vasta ekan tuotantokauden katsottuani, eikä se häirinnyt, korkeintaan oli kiva kun pystyin heti kuvittelemaan hahmot suoraan tv-sarjan hahmojen näköisiksi, eikä tarvinnut olla harmissaan, kun tv-hahmot näyttävät vääriltä.

Luin kirjaa tosi kauan. Ei siksi, etteikö se kiinnostaisi, koska kiinnosti kovastikin. Jotenkin vain oli päiviä, kun en saanut tartuttua kirjaan. Mikä lie ollut. Kolmososa jäi niin jännään paikkaan joka rintamalla, että kyllä aluksi vähän harmitti, että tämä kirja seurasi niitä vähemmän keskeisiä juonenkäänteitä, mutta kyllä vain nekin muuttuivat hyvin kiinnostaviksi. Näiden kirjojen ongelma minulle onkin se, että juuri kun pääsen vaikka nyt sitten Sansan kyytiin ja olen ihan, että tämä on mahtavinta ikinä, hypätäänkin johonkin ihan toiseen kolkkaan Westerosia, vaikka Aryan mukaan, ja olen ihan, että mitä helvettiä, ei tämä minua kiinnosta, kunnes taas luvun lopussa olen, että tämä on mahtavinta ikinä, ja sitten tulee taas Sansa, joka on ehtinyt jo unohtua eikä näin ollen kiinnosta, ja tämä pyörä on loputon. Mutta onneksi nyt olen oppinut, että lue vain menemään, ihminen, kyllä lopulta kiinnostaa.

Martinhan on jakanut nämä nelos- ja vitososan niin, että ne seuraavat samanaikaisia tapahtumia, mutta eri puolilla maailmaa. Vitosessa saan siis tietää, mitä tapahtui niille hahmoille, joita tämä kirja ei käsitellyt. Tämä nelonen oli monin paikoin aikamoista jahnausta, mutta Martin tekee senkin niin kiinnostavasti, että mitäpä tuosta. Ja lopussa kaikki jahnaus palkittiin kun kaikki vähän irrallisilta tuntuneet juonenmutkat punottiin mukaan yhteiseen suureen tarinaan. Jahnauksen lisäksi tämä osa poikkesi aiemmista siinä, että eka kertaa oikeasti oksetti, kun luin kidutuskohtauksia. Aika brutaalia. Lisäksi tuntui, että Westerosin ainoa miesten ja naisten välinen kanssakäymisen muoto on raiskaus, enkä muista aiemmissa kirjoissa ihan näin sentään olleen. Ja muutenkin, näiden kirjojen maailmassa ei kyllä kovin montaa onnellista ihmistä vaella. Mutta ei se haittaa, kun on hieno hieno tarina!

Yksi viime aikoina minua eniten hirvittäneistä asioista on, että Martinille tapahtuu jotakin, enkä minä saa koskaan tietää, miten valtaistuinpelissä käy. Se olisi ihan käsittämätön vääryys. Minusta Martin pitäisi julistaa kansallisaarteeksi, lukita jonnekin valvonnan alaisena viimeistelemään tämä mestarillinen tarina ja sitten vapauttaa ja antaa hänelle maailman suurin palkinto. Kuten suklaata ilman määrää. Tai jotain, mitä hän nyt sitten haluaisikaan. Varmaan suklaata.

PS: Lempihahmoni on nykyisin Pikkusormi. Vähän aikaa se oli Jaime Lannister, mutta ei, kyllä Pikkusormi on paras!