keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

The Secret Life of Walter Mitty

Ben Stiller, 2013

Tiedättekö joskus, kun on ihan liian suuret odotukset elokuvalle ja sitten pettyy ihan kauheasti. Tai ihan mille tahansa asialle, jos niikseen tulee, vaikka voileivälle. Minulla oli jostain syystä semmoinen käsitys, että tämä Walter Mitty -elokuva on ollut oscarehdokkaana kuudessatoista kategoriassa, joista voitti neljätoista, ja että tämä on siitä huolimatta oikein erinomainen. Ja sitten minä katsottuani tämän elokuvan vähän guuglasin ja huomasin, että mittään ole ollut minään ehdokkaana eikä erityisemmin ole ollut edes pidetty. Tämän vuoksi olenkin varsin häkeltynyt siitä, miten paljon minä tästä elokuvasta pidin.

Koska minä pidin tästä elokuvasta hyvin paljon.

Elokuva kertoo harmaasta epäeläjästä Walter Mittystä, joka on töissä Life-lehden valokuvanegatiiviarkistossa. Hän on salaisesti rakastunut työtoveriinsa, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Lifessä tehdään suurta mullistusta paperilehden siirtyessä kokonaan nettiin ja tässä hötäkässä ovat kaikkien työpaikat vaarassa ja mitä tärkein negatiivi katoaa Mittyltä. Ja sitten Mitty huuhtoutuu hillittömiin seikkailuihin.

Elokuva on sellaisen hyvänmielen ja muun vastaavan positiivisen ja myönteisen asialla. Minusta sellaista asiaa ei voi jakaa liikaa. Lisäksi elokuva oli tosi hyvännäköinen, hienoja maisemia, hyviä näyttelijöitä, juoni kiemursi ehkä pari kiemuraa liikaa, mutta mitä väliä, jos ollaan hyvän puolella.

Elokuva sai varauksettoman hyväksyntäni kohtauksessa, jossa Mittyn salaisesti rakastama nainen soitti kitaraa ja lauloi Space Odditya. Kyseinen kappale on Roscoen karaokebravuuri, ja aina kun kuulen sen, lasken kaikki aseeni. Vähän samoin, kuin heti kun missä tahansa kirjassa/elokuvassa/maitopurkissa siteerataan/kuunnellaan/mainitaan The Smiths, annan kaiken anteeksi. Meinasin itsekin laittaa oman kirjani motoksi siteerauksen The Smithsiltä, mutta sitten kuulin, että se ei ole ehkä kaikkien muiden ihmisten mielestä yhtä varauksettoman siistiä. Vaikka se on! Kaikki muut ihmiset eivät ymmärrä! Tässä elokuvassa ei kylläkään siteerattu The Smithsiä. Se olisikin ollut vähän liian täydellistä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

The Place Beyond the Pines

Derek Cianfrance, 2013

Tässäpä komea elokuva! Eikä vain kommentaattorini Sannan sanoin ("Uuuh. Gosling."), vaan ihan muutenkin, kaikin puolin.

Luke (Gosling) on surmanajaja, joka ajautuu hankaluuksiin. Aluksi elokuva kertoo hänestä. Sitten yhtäkkiä näkökulma siirtyy nuoreen poliisiin, Avery Crossiin (Bradley Cooper), ja lopuksi vielä Crossin ja Luken poikiin viisitoista vuotta myöhemmin.

Mitähän tästä uskaltaisi sanoa? Hiton hienosti kerrottu tarina isistä ja pojista, ihmisistä, siitä, miten hyvät teot voivat aiheuttaa pahaa ja pahat hyvää, eikä mikään ole mustavalkoista maailmassa. Pidin kovasti Cianfrancen edellisestä esikoiselokuvasta Blue Valentine. Selvästikin tällä Cianfrancen jätkällä on melkoinen taito kertoa ihmisistä syvästi ja aidosti. En erityisemmin pidä amerikkalaisista suurista ranteet auki -draamoista, joissa ihmisten kyynelkanavilla pelataan laskelmoiden ja epäaidosti, mutta pidän ihan hirveästi juuri tämmöisistä amerikkalaisista draamoista.

Parasta elokuvassa oli Luken poikaa esittävä Dane DeHaan, joka on ihan mieletön nuori näyttelijä. Se oikein korostui, kun hänen vastanäyttelijänsä, Crossin poikaa esittävä heppu heppunen, oli sellainen maailman ärsyttävin James Dean -stereotyyppi (siis James Dean ei ole ärsyttävä, vaan ihana, olin häneen joskus hyvin rakastunut, nuorena on mitä turvallisinta olla rakastunut kuolleeseen homoseksuaaliin, mutta sellaiset häntä töröhuulisesti teeskentelevät teinit ovat ärsyttäviä).

Kirjoitin tähän loppuun kaksi puujalkavitsiä, mutta sitten pyyhin ne pois. Tämä on niin hieno elokuva, ettei ansaitse mitään typeriä juttuja. Sitä paitsi ei ole muutenkaan oikein hassu olo. Oikeastaan on nälkä. Taidan mennä tekemään vähän voileipää.

PS: Roscoe huomautti: "Minä en tiedä mitä aito tarkoittaa." No, en minäkään, mutta tiedän mitä on epäaito silloinkun sellaista koen, ja aito on sitä mitä koen silloin kun en koe epäaitoa, ja tämä oli nyt sitä. Hyväksytkö? "Joo."

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

This Is the End

Seth Rogen, Evan Goldberg, 2013

Minusta tämä oli hauskinta elokuvaa pitkään aikaan. Silti huomaan olevani näkemyksineni jokseenkin yksin. Roscoe katsoi innostustani hieman hämmentyneenä ja mutisi jotain, että no olihan se ihan no joo. Juhannuksena huumailin vieraillemme, että oletteko nähneet tämän loistavan komedian, johon he vastasivat, että yes we have seen it, koska he ovat osittain amerikkalaisia, ja sitten minä olin silmät loistaen, että did you like it, johon he, että yeees but obviously not as much as you did.

Elokuva kertoo Seth Rogenista, jonka luokse tulee visiitille hänen ystävänsä Jay. He lähtevät James Francon luo bileisiin, joissa hengailevat esimerkiksi Jonah Hill, Rihanna, Michael Cera ja Emma Watson. Sitten tulee yhtäkkiä apokalypsi. Ihan superhauskaa.

Miksi tämä oli superhauskaa? No ensinnäkin tietysti, koska rakastan Seth Rogenia ja James Francoa. Ja rakastan tämmöistä, että esitetään itseään. Ja rakastan myös, että leffasta näkee, että sitä tehdessä on ollut hauskaa. Ja pitkästä aikaa oli myös läppiä joille nauroin ääneen. En muista milloin viimeksi.

Eipä mulla tästä muuta. Jos olet minä, rakastat tätä. Jos et ole, et välttämättä rakasta. Mutta saatat. Tai sitten et. Ei voi tietää. Elämä on sillä tavalla jänskää.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Inside Llewyn Davis

Ethan Coen, Joel Coen, 2013

No niin. Minä rakastin tätä elokuvaa. Ei kai sitä mitenkään muutenkaan voi sanoa, näin se on. Olen rakastanut enemmän tai vähemmän kaikkiä näkemiäni Coen-elokuvia (yksi taitaa olla näkemättä, joten en voi väittää, että kaikkia olisin rakastanut), mutta tätä rakastin ehdottomasti enemmän. Ehkä eniten jopa. Pitää vielä miettiä.

Llewyn Davis on vähän epäonnistunut, koditon folk-muusikko, joka asustelee kavereittensa nurkissa ja roudaa kainalossaan vahingossa lainaamaansa kissaa. Llewyn on ärsyttävän itsekeskeinen ja melko mäntti, mutta samalla jotenkin kovin herttainen. Hänellä on isoja ongelmia henkilökohtaisessa elämässään kissasta ystävyyssuhteisiin ja vanhaan isään.

Coenithan ovat ihan nerokkaita, se on yleinen totuus eikä minun sitä tässä kannata alkaa sen enempää avata. Näin se nyt vaan on. En oikein tiedä millainen on tavanomainen Coen-elokuva, kun he voivat tehdä ihan mitä vaan ja olla silti parhaita, eikä tätä voi oikein verrata mihinkään muuhun heidän työhönsä. Inside Llewyn Davis on musiikkielokuva, ja sellaisena ihan mieletön.

Eka kertaa öö ikinä tuli sellainen olo, että haluan tämän elokuvan soud trackin HETI. No, vielä en ole sitä hommannut, mutta enköhän pian. Ostohuumaa odotellessa kuuntelen youtubesta esimerkiksi tätä. Lisäksi on huomautettava, että oli ihan mahtavaa, että biisien sanoitukset oli suomennettu. Elokuvan on suomentanut Marko Pyhähuhta, ja haluaisin häntä kovasti kiittää. Olen havainnut, että hänen nimensä on viime aikoina ollut usean katsomani leffan perässä, joskin olen ehkä kiinnittänyt asiaan huomiota osittain siksi, että hän on tuttuni, mutta eittämättä myös siksi, että tämäkin leffa oli käännetty ihan todella hyvin.

Ja nyt kun olen vähän miettinyt, olen valmis toteamaan, että tämä oli mielestäni paras Coenin veljesten elokuva. Kyllä, se on paljon sanottu. Mutta minusta näin on.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Hengitä selitystesi välillä

Minulta usein kysytään, miksi kukaan ei päivitä tätä blogia? Kysyjät haluaisivat lukea enemmän säkenöiviä tekstejä elämästä, kuolemasta, kirjoista ja elokuvista!

Kivetykselle kuvitin kuvituskuvan!

No kun en minä ehi kun mulla on tässä nyt ollut vähän kaikkea ja sitten en oo edes saanut luettua mitään kirjoja loppuun kun äänikirjankin kanssa kävi niin, että kuuntelin seitsemän tuntia ja oli pakko jättää kesken kun oli niin tylsä, Crow Roadin käsikirjoitus, voitteko kuvitella, sehän on moderni klassikko, mutta niin vain oli tylsä, no nyt sitten kuuntelen yhtä hyvää äänikirjaa, joten se sentään etenee, mutta kirjakirjana otin viimein käsittelyyn sen ikuisuuksia odottaneen ja kolme kertaa aloitetun Korppien kestit, joka on tosi hyvä, mutta etenee hitaasti, joten ei ole tulossa päivitystä siitä lähiaikoina.

Vetäis henkeä.

Niin ja sitten en oo ehtinyt katsoa mitään leffojakaan kun piti katsoa nopeasti Areenasta se kohuttu Kuolleista palanneet, ennen kuin se katosi sieltä Areenasta, ja nyt te ette enää ehdikään nähdä sitä, ainakaan Areenasta, ainakaan ekoja jaksoja, mutta voin lohduttaa teitä, että minusta se oli monin tavoin vähän pöhkö, varsinkin loppu, vaikka kyllä sen ihan ilokseen katsoi, olihan siinä hyvä idea ja tosi kauniskin se oli, ja sitten piti tietenkin heti ruveta katsomaan uutta kautta Orange is the New Blackista, koska se on vaan ihan älyttömän hyvä sarja, sen voitte tekin katsoa, Netflixistä, voin suositella, ja moni muukin voi.

Hengähdys.

Mutta nyt mulla onkin sitten kirjastosta lainassa 12 elokuvaa, jotka pitäisi katsoa, koska siinä pinossa odottaa Inside Llewyn Davis, The Place Beyond the Pines, The Secret Life of Walter Mitty, Gravity, This is the End, Kick-Ass 2 ja myös Liinan "suosittelema" Pacific Rim (linkkaisin tähän Liinan bloggauksen, mutta en löydä sitä, vaikka olen varma hänen kirjoittaneen jotain ristiriitaista Pacific Rimistä, tai sitten juttelimme siitä viime vuonna Flowssa ja kuvittelin sen silmissäni bloggauksena, niin se itse asiassa taisi ollakin, seisoimme skumppalasit käsissämme ja Liina ja hänen salskea puolisonsa kertoivat nähneensä Pacific Rimin ja muistaakseni... no en minä muista mitä mieltä he siitä olivat, siitähän on kohta vuosi ja mulla oli skumppalasi kädessä siinä ja oli Flow ja elokuu ja kaikki, ja lisäksi mulla on ikävä taipumus unohtaa juttujen punch linet ja keksiä omiani).

Huoh. Huh huh. Ja niin.

Joka tapauksessa odotettavissa saattaa olla hurja leffapäivitysrynnistys tai sitten ei. Voi olla, että jatkossakin istun sohvalla ja katson kaikki illat toisella silmällä Orange is the New Blackia ja toisella silmällä seuraan vääjäämättä lähestyviä kirjaston eräpäiviä, jotka ensin kurkkivat ikkunasta, sitten luikahtavat sisään, lopulta hiipivät sohvapöytää teeskentelevän arkun yli, nappaavat elokuvakasani ja luikkivat pimeyteen katsomattomien leffojeni kanssa. Voi että. Niin siinä aina käy.

Ja tuossa alussa vähän valehtelin. Itse olen itseltäni kysynyt, niinku silleen retorisesti, tiiäthän. Jos niitä säkenöiviä päivityksiä kaipaat, voin luvata, että olet lähtökohtaisesti väärässä blogissa. Täällä on vain semiummehtunutta tajunnanvirtaa epäkiinnostavien aiheentapaisten vierestä. Mutta ei se haittaa, kukin tyylillään.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Iltajollotukset

Minä nukutan lapsen sillä tavalla, että ensin luemme kaksi kuvakirjaa ja sitten laulan. En tiedä edistääkö laulaminen nukahtamista, mutta jostain syystä tykkään siitä hommasta.

Kun lapsi oli pienempi, sain hänet pysymään paikoillaan laulamalla ensin hyvin kiinnostavasti Sinisen unen. Sitten aloin laulaa hyvin puuduttavasti Nuku nuku nurmilintua niin kauan, että uhri nukahti. Sitten se lopetti toimimasta. En tiedä mitä tapahtui.

Nykyisin olen laajentanut repertuaariani ja olen mielestäni joissain esiintymisnumeroissani oikein hyvä. Plöängkin on sanonut, että "äiti, sinä laulat inanasti", joten olen selvästi ilmiömäinen. Tosin tätä ei tule koskaan kukaan muu todentamaan, koska en aio esiintyä julkisesti. Kylläpä teitä nyt harmittaa.

Jaottelen lauluni suunnilleen seuraavasti:

Tarinat:
Huippusuoritukseni tästä kategoriasta on ehdottomasti Päivänsäde ja menninkäinen. Olen hionut sen erittäin vivahteikkaaksi. Toinen hyvä on se Sininen uni ja myös Oravan pesä. Uusin bravuurini on Laulu oravasta, joka on aivan ihana laulu. Aivan herkistyn ajatellessani, kuinka ihanasti tässä äitinä laulan lapselleni Aleksis Kiven sanoja ja hän sivistyy ylivertaisesti. Näiden ei ole varsinaisesti tarkoitus nukuttaa, vaan johdattaa lapsi kirjojen maailmasta unilauluihin.

Omat suosikit:
Jos minä saisin valita, laulaisimme kahta laulua: Sinisiä, punaisia ruusunkukkia ja Miska soutaa joella. Varsinkin Miska soutaa joella on ikuisuusrakkauteni. Lapsi ei näistä ihan hirveästi perusta, mutta suostuu kuuntelemaan, jos en yritä liian usein. Joskus intoudun jollottamaan myös Dingoa, Leevi and the Leavingsia ja Agit Propia.

Lapsen suosikit:
Autolaulut. Laulan Pikku-Matin autoa Plöängin omalla nimellä, sitä Autolla ajetaan varo varovasti -laulua, ja lapsen suosikkia, poliisiautolaulua, eli Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa taas.

Hetken laulut:
Joskus Plöäng toivoo laulua jostain aiheesta, jolloin laulan mitä mieleen tulee. Aika usein on laulettu viime aikoina paloautosta suunnilleen näin: Paloauto paloauto punainen ja hieno / Tulipalo tulipalo paloauto tullee. Ylpeä saa olla sanoitustaidoistaan!

Roscoen bravuuri:
Silloin kuin Plöäng oli vielä vatsanahkani sisäpuolella, luimme tietenkin, että vauvalle kannattaa alkaa laulaa jo ennen syntymää. Roscoe otti tavakseen laulaa Nat King Colen kappaletta Nature Boy, joka on aivan uskomattoman hieno. Edelleenkin, jos isi laulaa, on laulu tuo. Se on hieno hieno tapa. Ei se ehkä toiminut ihan niin kuin raskausaikana kuvittelimme, tuskin Plöäng sitä mitenkään tunnistaa, että aah, tuo laulu tuo mieleeni lapsiveden liplatuksen, mutta on se silti kaunis laulu ja hieno perinne.

Tulipahan vaan mieleen kun taas äsken tuolla sängyssä vetäisin Laulun oravasta. Jos olisin semmoinen ihminen, joka haluaa herätellä keskustelua blogissaan, saattaisin nyt kysyä, että mitä te laulatte lapsillenne tai mitä teille laulettiin kun olitte lapsia vai ettekö laula ja jos ette niin miksi ja mitä muuta teille kuuluu, mutta en tiiä jaksanko vaivata. Mutta saa silti vastata. Jos haluaa. Mutta ei oo niinku pakko. Ei mulla muuta.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Happy family

David Safier: Happy family
Suom. Sanna Van Leeuwen
Bazar, 2012

Pari viikkoa sitten oli Siivouspäivä, jolloin koko kaupunki muuttui kirppikseksi. Päätin, ettemme tarvitse mitään ja yritin kulkea sokkona koko höskän läpi. Pääsin oman talon nurkalle ennen kuin ostin neljä kirjaa ja yhden vanhan Arabian keittolautasen, jossa oli herttainen kuva. Ostin Chad Harbachin Pelin henki, Plöängille Tarinan liehupartaisesta pikku sedästä ja yhden semmoisen kamalan, halvan kuvakirjan, jossa on valokuvia autoista ja kirkuvat värit. Ja sitten vielä tämän. Se oli hyvä ja tehokas Siivouspäivä!

Jostain syystä teki mieli heti lukea tämä Happy family. En oikein tiedä miksi. Välillä on kiva lukea tösäyttää jotain ihan suunnittelematta. Kirja kertoo Wünschmannien perheestä, melko tavallisista saksalaisista. Äiti Emma on huonosti menestyvä kirjakauppias, isä Frank tekee liikaa töitä ja on aivan uupunut, tytär Fee on jäämässä luokalleen ja muutenkin moniongelmainen, poika Max on yliujo koulukiusattu neropatti. He ovat kaikkinensa melko onnettomia. Sitten Emma päättää pelastaa kirjakauppansa pukemalla koko perheensä hirviöasuihin ja raahaa heidät Stephanie Meyerin kirjanjulkistamistilaisuuteen. Kotimatkalla Emma saa hirmuisen tantrumin, jonka mustalaiseukko Baba Jaga kuulee. Hän kiroaa Wünschmannit ja he muuttuvat pukujaan vastaaviksi hirviöiksi.

Ehtivätkö vampyyri, ihmissusi, muumio ja Frankensteinin hirviö kumota kirouksen? Baba Jaga elää enää kolme päivää ja on ilmiintynyt jonnekin Transilvaniaan. Kiirettä pitää.

On sanottava, ettei tältä Safierilta ainakaan mielikuvitusta puutu. Kirja oli hengästyttävä nokkeluus-kohellus-puhellus, jossa joka välissä vedettiin vitsi taskusta ja aina se ei ollut kovin hyvä. Toisaalta välillä naurattikin kyllä. Juoni kieputti sen verran tiukkaa kierrosta, ettei se ihan kauheasti haitannut, vaikka kaikenmoinen vakavuus ja pelottavuus puuttuivatkin, joita tähän olisi ehkä voinut helpostikin lisätä. Aika kepoinen kirja, paljon hirviöitä, paljon toimintaa, ei kovin paljon sanomaa. Puolivälissä toivoin, että tämä olisi sellainen kirja, jossa kaikki menisikin ihan nurin perin, ja kaikki oikeastaan huomaisivatkin olevansa hyvin onnellisia hirviöinä ja erossa toisistaan, mutta eihän se oikein taida kuulua kirjallisuuteen semmoinen. Toivoisin kyllä että kuuluisi.

Vähän myös ärsytti, että en oikein usko kenenkään äidin, edes vampyyrin, lähtevän mieluummin Draculan kanssa pihalle, kun oma perhe makaa tajuttomana maassa saatuaan iskun päähänsä. Enkä usko, että kukaan äiti lähtisi sen saman Draculan matkaan ja jättäisi ihmissusipoikansa Egyptiin. Ymmärrän, että jätti miehensä ja lähes aikuisen tyttärensä, mutta en ymmärrä, että jätti lapsen. Äiti vaikutti epäuskottavalta. Hirviöt uskon, muumiot uskon, kaiken uskon, mutta en epäuskottavaa äitiä.

Ja viimeinen valitus: Miksi tällä kirjalla on englanninkielinen nimi? En tykkää.

Mutta noin muuten, ihan kelpo viihdehömpötys. Viihdyin. Se riittää. Lukisin varmaan lisääkin Safieria jos sattuisin siihen kompastumaan seuraavana Siivouspäivänä.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Uljas uusi maailma

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
(Brave New World, 1932)
Tammi 2012
Suom. I. H. Orras

Meil on metsässä lukupiiri, missä kuusten kuiske soi. Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi. Nyt vähän juksutin. Ei ole metsässä. Mutta on lukupiiri, ja oli klassikon vuoro. Olipa kiva, koska klassikot ovat enimmäkseen syystä klassikoita, eli erinomaisia, mutta jostain syystä niihin liittyy semmoinen vanhuuden hajahdus, jota vähän välttelee, niin kauan kuin ei ole jotain hyvää syytä. Ja nyt oli!

Aluksi olin vähän, että onko tämä nyt vähän puisevaa, onko tämä vähän vanhentunut kirja, kuka tässä on päähenkilö, onko tämä nyt semmoista scifiä josta en pidä, jossa ollaan liian tieteellisen kylmiä eikä tarpeeksi humaaneja. Sitten olin, että voi hyvän tähden, onpas Aldous ollut aika asian ytimessä jo ammoisina aikoina. Ja sitten olin, että kylläpä oli hieno kirja.

Tulevaisuudessa ihmiset valmistetaan pulloissa. Joka hommaan valmistetaan oikeanlaisia ihmisiä, alfoja, beetoja, gammoja, deltoja, sarjatuotettuja epsilon-moroneja. Lapset oloutetaan pitämään oikeanlaisista asioista riippuen siitä, mihin tehtävään heidät on luotu. Sitten ihmiset elävät onnellisina rooleissaan, muhinoivat kaikki kaikkien kanssa, ei ole parisuhteita, ei ongelmia, jos meinaa murhetuttaa, otetaan gramma soma-huumetta ja taas maistuu elämä. He palvovat Fordia, äiti ja isä ovat kirosanoja.

Kaikki hyvin. Kunnes yhteiskunnan ulkopuolelta villien seasta löytyy John, Villi, jonka kautta maailmaa peilataan.

Luin tätä dystopiana, mutta lukiessa aloin miettiä, mikä tässä nyt oikeastaan on niin kamalaa. Sivistys on kadonnut, kirjat ovat kadonneet, ihmisten tehtävä on kyseenalaistamatta kuluttaa ja toteuttaa rooliaan yhteiskunnassa. Ja samalla on tehty kaikki mahdollinen, että jokainen olisi roolissaan onnellinen. Ajattelin kutsumusta, sitä, että kaikkien pitäisi saada tehdä sitä mitä haluaa, ja että kuulemma monet ihmiset haluavat tehdä myös niitä minun mielestäni vastenmielisiä töitä. Tavallaanhan tässä Huxleyn esittämässä yhteiskunnassa on asia hoidettu niin, että kaikki saavat tehdä sitä missä ovat hyviä ja muun ajan pitää hauskaa. Onko se niin huono homma? Kirjaihmisen näkökulmasta tuntuu kauhealta, ettei ole taidetta tai kirjallisuutta, mutta olisiko se liian iso uhri, jos kukaan ei osaisi kaivata sitä. Kirjallisuuden kirjoittamista tai lukemista.

En minä tiedä. Mutta hyvin hyvin hyvin kiinnostava kirja! Niin vanha, eikä vanhentunut kuin pikkuisen parin sivun nurkasta, muualta tuore kuin vastasyntynyt alfa-plus! Loistokasta!

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Rautakaupunki

(Out of The Furnace)
Scott Cooper, 2013

Tässä elokuvassa oli semmoinen mukava mies, jota esitti Christian Bale, ja se oli töissä semmoisessa tehtaassa amerikkalaisessa teollisuuskaupungissa. Sillä oli veli, jota esitti Casey Affleck, joka oli kai Irakin sodan veteraani. Ja siellä kaupungissa oli semmoinen kapakinpitäjä, joka järjesti jotain semmoisia nyrkkitappeluita, ja sitä esitti Willem Dafoe. Ja sitten siellä kaupungissa päsmäröi yksi ihan hullu piripää psykopaatti, jota esitti Woody Harrelson.

Elokuvan hyvät puolet: erinomaiset näyttelijät. Christian Bale on aina loistava ja Woody Harrelson on vanha rakkauteni, Natural Born Killers, oi että. Hän oli tässä kyllä oikein hyvä. Sillä tavalla irrationaalisesti pelottava, ei välttämättä vääjäämättömän pysäyttämätön, mutta niin arvaamaton, että sillä pärjäisi hyvin pahisten kilpailussa.

Elokuvan huonot puolet: genressään melko keskinkertainen kostodraama. "Vakavia rytmiongelmia, ei onnistunut luomaan jännitettä, vähän all over the place, olis nyt keskittynyt johonkin, vaikka veljesten keskinäiseen dynamiikkaan tai siihen kaupunkikuvaukseen, mutta ei", kommentoi Roscoe, perheemme johtava elokuva-analyytikko.

Ja Christian Bale oli edellinen Batman ja Casey Affleck on Ben Assflackin veli, joka on seuraava Batman. Casey on ihan loistava näyttelijä, hänen veljellään on suuri leuka ja kaksi oscaria muista avuista kuin näyttelemisestä. Sitten kulutimme Roscoen kanssa puolet Rautakaupungista naureskellen seuraavan Batmanin ohjaajalle, joka on erehdyksessä palkannut Benin kun piti palkata Casey, ja hän ihmettelee miksi kaikki ovat niin kiukuissaan väärästä näyttelijävalinnasta, kunnes koittaa ensimmäinen kuvauspäivä. "Voi paska! Tarkoitin tietenkin sitä TOISTA Assflackia!" hän huutaa.

Ja sitten minulle tuli vähän paha mieli kun pilkkasimme taas Ben Affleck -raukkaa. Hän on varmasti ihan hyvä ihminen ja edelleenkin olen sitä mieltä, että jos hänellä on naamari päässä suurimman osan elokuvasta, ei siitä isosta leuasta ainakaan haittaa ole, sillä voi näytellä hyvinkin jykevästi. Hän saattaa olla vielä ihan hyvä Batman! Varsinkin jos hän säilyttää sen suuren parran, joka hänellä on ollut viime aikoina joissain kuvissa. Parrakas Batman, en voi kuvitella mitään parempaa!

Ja tämä oli semmoinen elokuva, että ei jäänyt harmittamaan, mutta paremminkin olisi voinut aikansa käyttää.