sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Sata onnen päivää

Kiinnitin eilen oikein kunnolla huomiota meemiin nimeltä 100 Happy Days. Olen aina kauhean innostunut lähes kaikista meemeistä, en tiedä miksi. Ajattelin kuitenkin, etten viitsi alkaa spämmätä facebookiini sataa onnenkuvaa, kun siitä arkihaasteestakin menivät jotkut kyynikot niin mykkyrään, ja melkein unohdin koko jutun. Kunnes sitten muistin, että ai niin, mullahan oli se Instagram-tilikin. Sehän on ollut siellä kellarissa jo kohta kaksi vuotta vallan hunningolle unohdettuna.

Tänään oli hanami

Hetken mietin, että onko tämä nyt jotain tekopositiivista humputusta. Tai joku huijaus. Tosin en tiedä mitä joku hyötyisi siitä, että huijaa minut ottamaan joka päivä yhden kuvan, josta tulen onnelliseksi. Yritin kovasti miettiä tätä, koska myönnän olevani aika löyhämoraalinen tietoturva-asioissa, mutta en kyllä pystynyt näkemään pienintäkään kauhuskenaariota.

Ja vaikka olenkin kuullut tuolta sohvan toisesta päästä, ettei ihmisen pitäisi tavoitella onnellisuutta, koska se vain karkaa kauemmas, ja että paras tapa tulla onnelliseksi on olla ajattelematta sitä, mutta epäilenpä, että jos joka päivä yrittää nähdä asiat jotenkin myönteisesti, ei siitä ainakaan haittaa ole. Eikä kuulemma olekaan, kuului sohvan toisesta päästä, vaan pelkkää hyötyä. Tuo toinen pää sohvaa on tosi ärsyttävä, aina neuvomassa, yleensä tykkään siksi istua täällä hiljaisemmassa päässä.

Niin että kävin sitten Instagramissa pyyhkimässä pölyt, raahasin sen vaivalla ylös kellarista, napsuttelin pois kaikki kuvat Plöängistä kahden vuoden takaa, jätin vain kaikki typerimmät ja epäolennaisimmat kuvat, laitoin tilin julkiseksi, hyväksyin kaikki kahden vuoden aikana ilmaantuneet seuraajapyynnöt ja lisäsin ensimmäisen onnenkuvan.

Jospa näin innostuisin vaikka instailijaksi. Tai sitten mulle käy niin kuin 71% 100 Happy Days -haasteeseen osallistuvista, notta kesken jää. Mutta mitäpä tuosta. Yrittänyttä ei laiteta.

Innostunkohan seuraavaksi Twitteristä? Epäilen että en. Se tuntuu niin sekavalta ja julkiselta. En uskalla twiitata ensimmäistä kertaa. Jos siinä häpäisen itseni, olen häväisty ikuisesti koko maailman silmissä. Lisäksi siellä pitäisi olla niin älyttömän lyhytsanainen, eikä sekään oikein ole minun parhaita puoliani. Viimeksi kun olin siellä katselemassa, melkein vahingossa lähetin jonkun viestin kahdelle kuuluisalle kirjailijalle lukiessani heidän keskusteluaan, ja sitten menin niin paniikkiin, etten ole uskaltanut avata koko Twitteriä sen koommin.

Ai niin. Jos haluat seurata horjuvaa instailuyritystäni, minut löytää nimellä siinatee. Ja jos haluat, että minä löydän sinut sieltä, voit vinkata itsestäsi mulle myös.

2 kommenttia:

  1. Mahtavaa! Minäkin liityn heti, koska olen matkiapina. Ja sä oot mun idoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähänkö siistiä! Olen jotenkin tosi innostunut instailija, vaikken edelleenkään tajua mitä järkeä siinä on.

      Poista