torstai 1. toukokuuta 2014

Marras

Sami Lopakka: Marras
Like, 2014

Kansi: Tommi Tukiainen
Harvoinpa koen näin paljon tunteita kuin tätä kirjaa lukiessani. Nauroin, itkin, meinasin oksentaa ja välillä nukahtaa.

Sami Lopakka on lähtöisin Muhokselta ja tunnettu Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Minulla ei ole varsinaista historiaa Sentencedin kanssa, mutta muistan toki ilmiön, asuinhan bändin suurimpina vuosina Oulussa. Lisäksi muistan puhutun Sentencedin kitaristista, joka teki alma materissani gradua kuolinilmoituksista. Koska koen syvää läheisyyttä kaikkeen oululaiseen ja kirjan aihepiirikin jossain määrin kiinnosti, lainasin Marraksen heti kun sen kirjastossa pikalainaksi käsittelin. Kirjastotyön etuja, voi napata kirjan heti lämpimäisenä.

Marras kertoo fiktiivisen oululaisen hevibändin kuukauden mittaisesta Euroopan kiertueesta. Minäkertoja Hautamaa on synkkä jätkä, jonka vaimo on viimeisillään raskaana ja päällimmäisenä on mielessä kuolema, lähinnä oma, mutta myös muiden. Bändin kaikilla jäsenillä on melko härmäinen nimi, muut ovat Suopunki, Maaninen, Raunio ja Korpisuo.

Kiertue on aika hieno, isolla bussilla mennään esiintymään tuhatpäisille yleisöille. Mukana bussissa on oksettavan iloinen ruotsalaislämppäribändi, jotka yrittävät koko ajan jotain sosialiseerata. Toisella bussilla mukana kulkee muu kiertuehenkilökunta.

Mutta ihan hirveäähän se on alusta loppuun. Jo Oulunsalon lentokentällä Hautamaata ahdistaa ja loppukiertueesta ahdistus on enää kaukainen, onnellinen muisto, kun päälle ovat käyneet vielä karmeammat tunteet. Kiertue on kummallinen viinalla, ripulilla, kamalilla kännivitseillä ja itsemurha-aatoksilla marinoitu syöksykierre läpi Euroopan kulttuurikaupunkien. Toisaalta niin hauska, että meinaa tukehtua, toisaalta niin surullinen ja yksinäinen, että meinaa tukehtua, ja vielä kaiken päälle niin ällöttävä, että sitten viimeistään tukehtuu. Ehkä kuolemaan viehättyneen Lopakan tarkoitus onkin tappaa kaikki lukijansa tavalla tai toisella.

En ole kauheasti perehtynyt romaanin aihepiiriin, siis hevibändeihin tai kiertueisiin. Ainoa peili, johon Marrasta kuvastelin oli Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja, joka on myös aika brutaalilla tavalla hauskaa luettavaa. Jos lapseni joskus saa päähänsä haluta kuuluisaksi muusikoksi, aion tyrkätä hänelle Marraksen ja Heroiinipäiväkirjan käteen. Että tommosta se on saatana. Usko kun aikuiset miehet todistaa.

Vähän jäin lukiessa miettimään bändin keskinäisiä suhteita, jotka tuntuivat tavallaan kovin tutuilta jostain aiemmista elämän vaiheista. Tai sitä, miten miehet voivat olla keskenään todella läheisiä, mutta silti jotenkin vain katsovat vierestä kun toinen tuhoaa itsensä. Että olisiko se mahdollista joskus puuttua asiaan, sanoa, että hei kaveri tykkään susta ja oot tosi tärkeä, enkä haluaisi että kuolet tai tulet edes hulluksi. En minä tiedä. Monin tavoin en ymmärrä tämmöistä pohjoissuomalaista miestä kovin hyvin. Ja sitten taas ymmärrän liiankin hyvin.

Parasta minusta kirjassa oli ehdottomasti bändiläisten oulunmurteiset repliikit. Siteeraan:
- Ärsyttäviä nuo hurrit, Raunio sanoi.
- No? kysyin.
- En tiijä mutta ärsyttää.
- Oli kai se molopää ihan jees.
- No oli mutta en tiijä. Ärsyttää.
Ruotsalaiset kävivät esittelemässä itsensä minullekin.
- - -
- Eikö ollu vitun ärsyttäviä? Raunio kysyi hurrien mentyä.
- Eihän ne sanonu ku nimensä.
- Vittu jätkä on tommonen ruottalaisystävällinen, Raunio töni. - Forsbäri. Hyi saatana.
Joten kerrassaan oli erinomainen kirja. Huumori ei ehkä ole kaikkia varten, on vähän kaikenlaista äijäilyä, eritettä, homovitsiä, rasistiläppää, mutta kun sen osaa ottaa, niin kylläpä maistuu. Välillä oli vähän tylsää puolivälissä, ehkä vain luin liian hitaasti enkä päässyt mukaan, mutta loppua kohti kiertue otti sellaisia kierroksia, että oikein itku tuli lukiessa. Epäilen voimakkaasti lukevani jatkossa kaiken, mitä Lopakka suvaitsee kirjoittaa.

5 kommenttia:

  1. Marras iski suoraan sydämeeni ja se on varmasti yksi parhaista tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista. Jotenkin siinä oli vain kaikki, tunneskaala laidasta laitaan ja vielä kotoisalla murteella kirjoitettuna. Mustanpuhuva huumori samoin kuin viittaukset Sentencediin ihastuttivat. Olen tykännyt bändistä monen vuoden ajan ja Marraksen kuolemaviritteinen tyyli on tuttua jo Sentencedin sanoituksista. Kyllä, minäkin tulen varmasti lukemaan kaiken mitä Lopakka jatkossa kirjoittaa, hän kertoi Pohjoista kirjallisuutta -illassa, että jatkoa fiktiivisellä puolella on luvassa (ei bändiin liittyvää :) Granta 2:ssa ollut novelli oli sekin oikein mukavaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pittääpä ettiä se Granta! Hyvä kun sanoit, kiitos.

      Poista
  2. Ai niin, tämähän piti lainata siipalle. Ja lukea sitten itsekin. Aihe kiinnostaa, vaikka hevibändit eivät tuttuja olekaan. Joskus on ihan hyvä voida pahoin ja tukehtua.

    VastaaPoista
  3. Ai mie tykkäsin tästä, oli hauska ja synkkä. Suomalaisen miehen sielunelämä, ai että: ahistaa ja vituttaa mutta samalla rakastetaan ja ollaan lojaaleja, ja vaimolle tuodaan pitkältä reissulta tuliaiseksi taxfreesta hajuvesi jonka merkki on etukäteen vaimolta kysytty <3

    VastaaPoista