maanantai 12. toukokuuta 2014

Fröken Sverige

Tova Magnusson-Norling, 2004

Se oli sillä lailla, että perjantaina Roscoe lähti bänditreeneihin, ja minä istuin uupuneena ja flunssaisena kaukosäätimineni sohvalla, selasin Netflixiä etsien elokuvaa, joka loppuisi ennen yhtätoista, joka olisi hauska muttei aivoton, joka olisi sellainen, ettei Roscoe välttämättä haluaisi sitä katsoa. Sitten huomasin tämän.

Fröken Sverigessä on pääosassa Alexandra Dahlström, joka oli toisessa pääosassa Lukas Moodysonin loistavassa Fucking Åmålissa. Siksi päädyin tähän. Aika pinnallista. Mutta jotenkinhan ne elokuvat on valittava!

Fröken Sverige kertoo parikymppisestä Moasta, joka on kasvissyöjä, käy mielenosoituksissa vastustamassa ystäviensä kanssa kaikenmoista vääryyttä, on tiedostava naisasianainen, ei todellakaan käy missään McDonald'sissa, rakastaa yhtä Connya, joka on ihan ääretön mänttipää. Moa on hyvin epävarma, antaa ystäviensä sanella mielipiteensä, laskettelee sujuvaa sivistyssanamössöä perustellessaan valintojaan, muttei kuitenkaan oikein ymmärrä mistä missään on kyse. Elämässä, rakkaudessa, missään. Salaa ystäviltään hän meikkaa ja kuuntelee poppia. Moa asuu puisessa torpassa, käy välillä periruotsalaisten vanhempiensa luona, ajaa pyörällään, kuokkii pihaansa tietämättä miksi. Vanhemmat ovat ottaneet luokseen asumaan vaikeuksiin joutuneen huumenuoren, johon Moakin tutustuu. Hiljalleen Moa alkaa tajuta, miten ihmiset kohtelevat häntä.

No ihan hirveästi samaistuin Moaan. Tosin ei minua kukaan oikeastaan koskaan ole kohdellut erityisen huonosti, mutta olen ollut epävarma ja muistan nuo ajat, tuon pukeutumisen, nuo kampaukset, tuollaisen elämän. Kun osoitettiin mieltä, ajettiin polkupyörällä, juotiin viiniä, oltiin kovin ehdottomia ystävyydessä, rakkaudessa, kaikessa.

Ihan kivaa kuitenkin, että se on ohi. Edelleenkin ajelen pyörällä, osoitan mieltä, juon viiniä, mutta nykyisin en ole enää ihan niin ehdoton. Vaikka eihän tässä minusta pitänyt puhua vaan tästä elokuvasta. Se oli oikein hyvä pieni ruotsalainen ajankuva. Varmasti vetoaa parhaiten ihmisiin, jotka elivät parikymppisyytensä tuolloin vuosituhannen alussa ja samaistuvat. Jos olit silloin vähän moa, katso tämä. Jos et ollut, saatat vain ärsyyntyä. Koska melko ärsyttäviähän tuollaiset parikymppiset kaikkitietävät hipit voivat olla. Krhm. Varhaiskeski-ikäiset ovat huomattavasti vähemmän ärsyttäviä!

2 kommenttia:

  1. Se oli oikein hyvän mielen elokuva, itsekin katsoneena toteaa hän!

    VastaaPoista