lauantai 31. toukokuuta 2014

Höpsönpöpsönpöö

Välillä tuntuu hankalalta keksiä mitä tänne kirjoittaisi. Sitten yritän kirjoittaa lukemistani kirjoista jotain, josta tulee usein vähän luisevaapuisevaa. Kun vilkaisen tilastoja, huomaan, etteivät ne kiinnosta paljon ketään, vaan tämmöiset nonsenselurittelut keräävät paljon enemmän lukijoita. Onko sillä väliä? No ei varmaankaan. Tai siis siinä mielessä, että kirjoitan tätä blogia enimmäkseen kirjoittamisen ilosta, en miellyttääkseni tai kerätäkseni yleisöä. Mutta sitten taas kuitenkin julkaisen tätä täällä kaiken kansan nähden, joten selvästi kuitenkin haluan jonkun lukevan ja vuorovaikuttavan kanssani. Ja siinä mielessä on varmaan järkevää välillä yrittää antaa sitä mitä lukijat haluavat lukea.

Että nyt saatte sitten taas tämmöisen postauksen, jossa ei ole päätä eikä häntää. Mitäs luette näitä niin hanakasti.

Olen iloinnut viime aikoina esimerkiksi seuraavista asioista:

- Sade. En muista aiemmin iloinneeni näin sadepäivistä. Ihan kuin olisin joku vastaparantunut tuberkuloosipotilas, sillä puhkun kosteaa ilmaa sisääni kuin viimeistä päivää. On aivan ihanaa hengittää! Ilma tuoksuu niin hyvälle, se on niin ihanan pehmeää. Tämä liittynee vasta-alkaneeseen lenkkeilyharrastukseeni, koska olen huomannut, että on tuhat kertaa kivempaa juosta kylmässä sateessa kuin kuumassa auringonpaisteessa. Sadeilma, keuhkojen ystävä. Keuhkot ovat tärkeät, jos ei happi kulje, muuttuu ihan pöljäksi.


- Uusi laukku. Kun olin pieni, äidilläni oli sellainen paksusta ruskeasta nahasta tehty käsilaukku, jossa oli pitkä hihna ja iso läppä. Aikuistuttuani huomasin, ja siskonikin huomasi, että se olisi todella hieno laukku. Mutta sitten sitä ei enää löytynyt mistään, eikä ole enää äitiäkään jolta kysyä mitä sille tapahtui. Toisaalta tiedän kyllä: äiti varmaan myi sen kirpparilla, kuten lähes kaiken muunkin, mikä ei ollut pultattu betoniin. Hän oli varsinainen kirpparihirmu. Mutta ei siitä sen enempää. Tällä viikolla kuitenkin huomasin kaupunginosani facebook-kirpparilla jotain, joka näytti tutulta. Sain laukun varattua itselleni ja kävin eilen ostamassa sen huimaan kahdeksan euron hintaan. Se ei ole presiis-samanlainen, mutta se on riittävän samanlainen ja monin tavoin juuri niin täydellinen kuin ihmisen laukku vain voi olla. Tämä on ikuista rakkautta! Lisäksi luulen, että hurmioitunut tilitykseni äidistäni ja laukun ihanuudesta ilahdutti myyjääkin. Ei varmasti jäänyt epäselväksi, että laukku sai rakastavan kodin. Ja sinne mahtuu kirjakin. Kyllä pesee kuutiohehtaarin kokoisen Lumi-veskani mennen tullen palatessa.


- Instagram. En oikein tiedä miksi se on niin hitsin kiva, mutta jotenkin olen aivan innostunut. Seuraan niin harvaa tyyppiä, ettei kuvia tule montaakaan päivässä, mutta ehkä juuri siksi se on niin hauskaa. Siellä voi käydä vain vilkaisemassa, ei tarvitse edes lukea mitään tai avata linkkejä. Helppoa, nopeaa, kevyttä, värikästä. Nättejä kuvia, iloisia hetkiä. Facebookissa tulee liian usein pahalle mielelle kun joko joku on postannut jonkun linkin, jossa kerrotaan maailman tuhoutuvan, tai joku juntsaurpo on postannut jotain järkyttävän idioottimaista, mikä saa toisaalta hyväksymään helpommin maailman tuhoutumisen, koska olemmehan ihmiskunnan jäseninä keskimäärin melko idiootteja, tai vähintäänkin muuten syvästi rakastamani I fucking love science -sivusto on taas postannut kuvan, jossa kuolleen hämähäkin sisältä tursuaa jättiläismäinen toukka. Instagramissa seuraamani ihmiset eivät postaa sellaisia kuvia. Ai niin ja vielä semmoinen juttu, että älypuhelimeton ystäväni huomautti ettei pääse väijymään minua Instagramiin ilman linkkiä sinne, joten tässä sulle linkki, my friend. Ja nyt yritän vaieta tästä instailusta vähän aikaa.

Päätän raporttini tähän.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Korusähkeitä

Elias Koskimies: Korusähkeitä
Gummerus, 2010

Elias Koskimies on tunnettu käsikirjoittajana, hän on ohjannut vaikka ja mitä, hänet on valittu Vuoden homoksi tänä vuonna ja sen lisäksi hän on julkaissut kohta kaksi kirjaa. Tämä on niistä ensimmäinen. Löysin sen omasta hyllystäni.
Olen väsynyt, kuihtunut, raihnainen, vuoteenoma, laiha, isopäinen armoton yhteiskuntatarkkailija, toisin sanoen olen tyypillinen homosexual, joka ei koskaan oppinut rajaamaan tiloja värikkäillä tyynyillä. 
- - Minulle on annetty yksinäisyys keskellä Fredrikinkatua, huoneistossa, jonka seinät kumisevat tyhjyyttään. Olen kuin Fanny ja Alexander omassa elämässäni ilman Ingmar Bergmanin ruotsalaista H&M-hulluutta. Olen kuin taalainmaalainen ympärileikattu neitsytmorsian viktoriaanisilta ajoilta, matkalla Intiaan, pakkoavioliittoon - ilman miestä, ilman vaginaa.
Korusähkeitä on jotenkin vaikeasti määriteltävä kirja, ihan villi ja hullu. Se kertoo E:stä, ilmeisesti Elias Koskimiehen alter egosta, homosexualista, joka kärsii erinäisistä sairauksista, asuu Fredrikinkadulla ja käy kiihkeää korusähkeiden, faksien, telexien, puheluiden ja minkä milloinkin vaihtoa lähes kaikkien mahdollisten julkisuuden henkilöiden kanssa ja kirjoittaa siitä tätä päiväkirjaansa.

Lähestyn kirjaa lainauksilla, koska Koskimies tosiaan osaa asettaa sanansa.
Sofi Oksanen on jättänyt minulle telexin.
"Ei vittu miks musta ei oo puhuttu kuukautee miks stop mitä teen stop mä haluun olla yhteiskunnallinen puheenaihe number one stop vittu itsariko tie julkisuuteen stop vainottu kyynel." 
- - Myöhemmin kuulen Sofin ja Imbin hakeutuneen Talent Suomen karsintoihin hämmentävällä performanssillaan, jossa Imbi ohjaa tadio-ohjaimella Venäjän kotkan lailla liitelevää Sofia Peacock-teatterin rakenteissa.
E osallistuu älykköfoorumiin, joka kommentoi päivänpolttavia tapahtumia nimimerkeillä. Hän neuvoo ja opastaa ystäviään, julkkiksia ja poliitikkoja heidän touhuissaan. Hän suhtautuu kaikkiin samalla myönteisyydellä ja avuliaisuudella, minkä nyt vain struumaltaan ja muilta ongelmiltaan jaksaa ja pystyy. Hän pukeutuu kesät talvet sukka- ja toppahousuihin, jotka aiheuttavat välillä ongelmia. Jenni Haukio käy hänen luonaan lukupiirissä puhumassa runoistaan, Sofi Oksanen vuodattaa tunteitaan hyvin avoimesti, Marja Tiura tuo rekkalasteittain lahjoina saamiaan tavaroita, niitä, joita ei ole piilottanut metsään mättään alle.
Olen saanut käsiini Virpi Kuitusen teinikalenterin, joka on kuuma lukuelämys. Hienointa on, että se on kuin Regina-fantasia, mutta totta! 
"Nualtii Jartsan kaa kolme tuntii sit olin et fak mulloli ne vitun arvokisat mitä teen itsariko????"  
Hieman myöhemmin. "Jartsa soitti johki ja huus et Virpin ei tartte hiihtää jos se ei haluu plis sillon mahaki kipee ja ylipäätään lajijohto voiz olla sen verran fiksu et KERTOO miks ylipäätää meiät on raahattu tänne vitun Kanadaan!"
E on aivan ihastuttavan lämmin tyyppi ja suloinen ressukka. En yhtään ihmettele, että kaikki julkimot tukeutuvat häneen. Minäkin luottaisin. Kirjassa rinnastuvat E:n hyvin kaunokielinen kuvaus elämästään ja julkkisten enimmäkseen melko brutaali itseilmaisu. Koskimies kirjoittaa erinomaisesti ja on hauskempi kuin tynnyrillinen apinoita. Vähän säälittää julkkikset, heitä ei käsitellä yhtään hellästi, mutta toisaalta kyseessä on satiiri, joten miksipä ei. Pois hellämieli tämän kirjan kanssa. Toisaalta Koskimies laittaa peliin yhtälailla itsensä, vaikka E onkin hyvin herttainen.

Kirjan ongelma on siinä, että se on niin sidottu aikaan. Kirja kommentoi tapahtumia syyskuusta 2009 elokuuhun 2010, ja nyt jo huomaa, että monet asiat ovat unohtuneet. Kirjassa puhutaan monista tositv-julkkiksista joita en enää yhtään muista. Näinpä suosittelenkin, että luette kaikki Korusähkeenne heti, koska muutaman vuoden kuluttua emme muista senkään vertaa.

Koskimiehen toinen romaani, tai ensimmäinen, en minä tiedä oliko tämä varsinaisesti romaani vai mikä, kustantajan sivuilla tätä kuvataan lyhytproosateoksena, mutta kumminkin, se toinen ilmestyy syksyllä. Sen nimi on Ihmepoika ja se kuulostaa loistavalta. Odotan!

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kosteikkoja

Charlotte Roche: Kosteikkoja
(Feuchtgebiete, 2008)
Basam Books, 2009
Suom. Jenni Rautio

Nyt oli ällö.

Näin trailerin elokuvasta Wetlands - Kosteikkoja ja se vaikutti kiinnostavalta. Vähän oudolta, mutta kiinnostavalta. Luin arvostelun, linkkaisin, mutta en ole enää varma mikä arvostelu se olikaan, mutta kiinnostuin enemmän. Koska tuntui hankalalta päästä leffaan, lainasin tietenkin kirjan.

Alussa olin ihan mielissäni. "Minä en juuri hygieniasta perusta", sanoo kirjan päähenkilö Helen. Vaikka tätä ennen hän on pitkällisesti selostanut peräpukamistaan, ajattelin silti, että tässäpä raikas hahmo. Minustakin tämä nykyinen hygieniahömpötys on mennyt liian pitkälle. Sittemmin ilmeni, että puhumme Helenin kanssa kuitenkin hieman eri asioista.

18-vuotias Helen on joutunut sairaalaan leikattuaan vahingossa peräaukkoonsa tulehtuneen haavan. Sairaalassa hän avautuu traumastaan avioerolapsena, omituisesta äidistään, huumekokeiluistaan, seksikokemuksistaan, jotka eivät ole mitään ihan perusmatskua, ja ennen kaikkea käsityksestään hygieniasta. Hän haluaa levittää bakteerejaan joka paikkaan. Kaikki eritteet hän työntää suuhunsa, ei ole pessyt ripsivärejään vuosikausiin, kaikkea pitää sorkkia, makustella, levittää ja äklöstellä. Vähän vaikea on tietää, mikä on hallusinaatiota ja mikä totta. Helen ei ole kovin vakaa.

Puolivälissä mietin, että miksi hitossa minä luen tämmöistä kirjaa jota ei voi edes lukea molemmilla silmillä yhtä aikaa. Minusta on jotenkin helpompaa lukea ällöä tai pelottavaa tekstiä vain yhdellä silmällä, mahdollisesti sormien takaa kurkkien, ja ehdottomasti irvistäen. Hävetti lukea bussissa ja metrossa. Mutta joku tässä kumminkin oli, koska luin tämän aika nopeasti. Taisin kaikesta huolimatta pitää Helenistä. Jos hän ei vain olisi ollut niin ällöttävä! Jos hän olisi eritteidensä sijaan kertonut enemmän äidistään, isästään, ystävistään, ihan mistä tahansa. Miksi vanhemmat erosivat? Mitä oikein tapahtui?

Tästä tuli ällöttävyyden tasossa mieleen Jelinekin Pianonsoittaja, mutta samalla Kosteikkoja on hilpeähkön nuorisokirjamainen. Nyt kun olen kahlannut Kosteikkojen kaikki eritteiden täyteiset sivut, tekee mieli kuitenkin jostain oudosta syystä suositella tätä. Jollekin. Joka vaikka tykkää ällöstä. En usko että on montaakaan eritettä, jota ei tässä suuhun laitettaisi. Että jos semmoinen kiinnostaa niin sitten.

Vähän äklöpöklöistä on myös, että huomasin etusivulla kirjaston merkinnän: Kirja kastunut 5/2011. Juuri tämän kirjan kohdalla en olisi halunnut tietää.

torstai 22. toukokuuta 2014

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta
Tammi, 2013

Ostin tämän kirjan itselleni joululahjaksi, mutta sille meinasi käydä kuten niin usein kirjoilleni, varsinkin paksuille tai muuten hankalan kokoisille, että unohtuvat hyllyyn kun luen kirjastosta lainattuja ohuita pikkukirjoja. Nyt kuitenkin tein semmoisen tempun, että nostin pienen pinon kirjoja erilleen ja päätin lukea ne järjestyksessä. Nyt on enää yksi kirja tämän jälkeen pinossa. Toisaalta hommaan houkutti myös ystäväni E:n suositus, että on ihana kirja ja nopealukuinen, ja toisaalta se, että kuulin kirjan antavan syvyyttä Ateneumin Tove Jansson -näyttelylle, jonka toivon vielä pääseväni katsomaan rauhassa.

Toteuttaakseni palautteenannon hampurilaismallia, haluaisin alkuun haluaisin sanoa, että pidin tästä kirjasta ihan hurjan paljon.

Silti oli muutamia asioita, jotka kaihersivat koko lukukokemuksen ajan.
- Oli ärsyttävää, että Karjalainen kuvaili ja analysoi monisanaisesti teoksia, joista ei ollut kuvaa nähtävissä. Muutaman taulun sitten guuglailinkin. Tavallaan ymmärrän, että on hyvä kertoa laveasti teoksista joista ei ole kuvaa, mutta eikö sen kuvan sitten olisi voinut laittaa, jos teoksesta kerran oli asiaa. Ehkä niihin ei saatu oikeuksia tai jotain. Varmaan tähän oli joku hyvä syy.
- Toven läheisistä olisin halunnut nähdä enemmänkin valokuvia. Jouduin guuglaamaan Vivica Bandlerin, Atos Wirtasen, Tapio Tapiovaaran ja Sam Vannin. Ainakin osasta oli jonkinlainen kuva, mutta varsinkin Atos Wirtasen kuva oli niin epäselvä, että halusin nähdä hänet selvemmin. Olisin halunnut nähdä myös lisää kuvia Toven perheestä ja oikeastaan ihan kaikesta. Pidän kuvista!
- Ymmärsin kirjoittajan idean kirjoittaa asia kerrallaan, sen sijaan, että olisi kirjoittanut täysin aikajärjestyksessä. Olisin kaivannut sekaan enemmän vuosilukuja, jolloin olisi tiennyt, missä hetkessä milloinkin oltiin menossa. Nämähän olisi varmaan löytänyt menemällä lähdeviitteisiin, mutta en tietenkään jaksanut, ja minusta asian olisi voinut tehdä lukijalle helpommaksi.
- Kirjojen liittäminen niin voimakkaasti suoraan kirjailijan elämään tuntui itselleni melko vieraalta, mutta ehkä Tove Jansson on todella käyttänyt näin voimalla omaa elämäänsä aineistona. Varmaan onkin. Olen varmaan vain ollut liian korvat höröllään silloin, kun opetettiin, ettei kirjailijan elämää saa sekoittaa hänen kirjoihinsa. Tai sitten voi olla niin, että luin tätä vähän liikaa kirjallisuustieteen kautta, kun olisi pitänyt ottaa taidehistorialasit päähän.

Sitten haluaisin vielä sanoa, että näistä huomautuksista huolimatta pidin tästä kirjasta älyttömästi, suorastaan ahmin sen. Se oli hyvin kirjoitettu, kaunis ja kiintoisa. Vähän painava, joten en voinut lukea sitä sängyssä, mutta niinhän ne taidekirjat pakkaavat olemaan. Ja niin kuuluukin olla. Tämä ei ollut siis kritiikkiä, vain huomio. En halua rumia, pieniä, huonopaperisia taidekirjoja!

Meilläpä on muutens kotikotona yksi Tove Janssonin maalaus. Se on aina ollut suuri aarre. Mutta ei siitä sen enempää, tuli vaan mieleen.

Ystäväni E oli oikeassa, kirja oli ihana ja nopealukuinen. Tykkään taiteilijaelämänkerroista kovasti, niissä on kuvia ja taiteilijoilla on monesti hyvin kiinnostava elämä. Jotenkin kuvittelin lukeneeni montakin, mutta en nyt muista kuin että Frida Kahlo on kiinnostava henkilö ja että Akseli Gallen-Kallelan elämänkerta oli todella hyvä. Muistaakseni minun piti etsiä siitä joku pikkutieto johonkin taidehistorian esseeseen, mutta lukea posautinkin koko kirjan, kun oli niin hyytävän jännä tyyppi. Hyllyssä odottelee Kalervo Palsan päiväkirja, jolla ajattelin jatkaa Toven (läheinen ystäväni) jälkeen taiteilijoiden elämiin tutustumista. Toisaalta kiinnostaisi lukea lisääkin Tovesta, hän vaikuttaa niin upealta tyypiltä ja jäi tunne, että nyt vasta vähän koputeltiin kepillä rantajäätä. Tosin taidan seuraavaksi lukaista Kuvanveistäjän tyttären tai Kesäkirjan. Lisäksi minulla on valtava muumisarjakuva-aukko sivistyksessä, jonka ajattelin myös paikata mahdollisimman pian.

Koska kirjasta jäi ennen kaikkea palo tutustua Tove Janssonin taiteeseen. Hän vaikuuttaa olleen niin uskomaton tyyppi, että tuli oikein jano lukea koko tuotanto ja mennä ällistelemään Ateneumiin tuntikausiksi. Tämän kirjan perusteella jäin erityisesti ihailemaan hänen kykyään antaa anteeksi ja pysyä ystävänä. Niin rohkea nainen, niin vapaa, niin hieno, niin hauska, niin lämmin, niin tinkimätön, niin upea. Ollapa enemmän kuin hän. Toisaalta jäin miettimään naisen asemaa. Miten erilaisissa oloissa vielä muutama sukupolvi sitten elettiin, miten rajatut mahdollisuudet naisilla oli. Käytännössä oli valittava ura tai perhe. Olen iloinen, että Tove ajautui valitsemaan kuten valitsi ja nyt meillä kaikilla on ilo nauttia hänen uransa hedelmistä. Enkä usko, että Tovekaan suri valintaansa.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Sata onnen päivää

Kiinnitin eilen oikein kunnolla huomiota meemiin nimeltä 100 Happy Days. Olen aina kauhean innostunut lähes kaikista meemeistä, en tiedä miksi. Ajattelin kuitenkin, etten viitsi alkaa spämmätä facebookiini sataa onnenkuvaa, kun siitä arkihaasteestakin menivät jotkut kyynikot niin mykkyrään, ja melkein unohdin koko jutun. Kunnes sitten muistin, että ai niin, mullahan oli se Instagram-tilikin. Sehän on ollut siellä kellarissa jo kohta kaksi vuotta vallan hunningolle unohdettuna.

Tänään oli hanami

Hetken mietin, että onko tämä nyt jotain tekopositiivista humputusta. Tai joku huijaus. Tosin en tiedä mitä joku hyötyisi siitä, että huijaa minut ottamaan joka päivä yhden kuvan, josta tulen onnelliseksi. Yritin kovasti miettiä tätä, koska myönnän olevani aika löyhämoraalinen tietoturva-asioissa, mutta en kyllä pystynyt näkemään pienintäkään kauhuskenaariota.

Ja vaikka olenkin kuullut tuolta sohvan toisesta päästä, ettei ihmisen pitäisi tavoitella onnellisuutta, koska se vain karkaa kauemmas, ja että paras tapa tulla onnelliseksi on olla ajattelematta sitä, mutta epäilenpä, että jos joka päivä yrittää nähdä asiat jotenkin myönteisesti, ei siitä ainakaan haittaa ole. Eikä kuulemma olekaan, kuului sohvan toisesta päästä, vaan pelkkää hyötyä. Tuo toinen pää sohvaa on tosi ärsyttävä, aina neuvomassa, yleensä tykkään siksi istua täällä hiljaisemmassa päässä.

Niin että kävin sitten Instagramissa pyyhkimässä pölyt, raahasin sen vaivalla ylös kellarista, napsuttelin pois kaikki kuvat Plöängistä kahden vuoden takaa, jätin vain kaikki typerimmät ja epäolennaisimmat kuvat, laitoin tilin julkiseksi, hyväksyin kaikki kahden vuoden aikana ilmaantuneet seuraajapyynnöt ja lisäsin ensimmäisen onnenkuvan.

Jospa näin innostuisin vaikka instailijaksi. Tai sitten mulle käy niin kuin 71% 100 Happy Days -haasteeseen osallistuvista, notta kesken jää. Mutta mitäpä tuosta. Yrittänyttä ei laiteta.

Innostunkohan seuraavaksi Twitteristä? Epäilen että en. Se tuntuu niin sekavalta ja julkiselta. En uskalla twiitata ensimmäistä kertaa. Jos siinä häpäisen itseni, olen häväisty ikuisesti koko maailman silmissä. Lisäksi siellä pitäisi olla niin älyttömän lyhytsanainen, eikä sekään oikein ole minun parhaita puoliani. Viimeksi kun olin siellä katselemassa, melkein vahingossa lähetin jonkun viestin kahdelle kuuluisalle kirjailijalle lukiessani heidän keskusteluaan, ja sitten menin niin paniikkiin, etten ole uskaltanut avata koko Twitteriä sen koommin.

Ai niin. Jos haluat seurata horjuvaa instailuyritystäni, minut löytää nimellä siinatee. Ja jos haluat, että minä löydän sinut sieltä, voit vinkata itsestäsi mulle myös.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Aika loppuu, en ehkä kestä

Tämä viikko on ihan kauhea.

Ensinnäkin siksi, että olen ollut jo viime viikosta jäytävässä taudissa, joka on ehkä flunssa ja ehkä hinkuyskä, ehkä jotain muuta, mutta lähinnä kutsuisin häntä vitun (anteeksi, mutta sellainen se nyt vaan on!) ärsyttäväksi.

Toiseksikin siksi, että nyt Plöängkin näyttäisi saavan jonkun taudin, joka oireilee itkuisuutena ja valituksena korvakivusta. Onko tämä nyt ensimmäinen korvatulehdus? Jos on, toivon, että sellainen, joka paranee itsekseen. Jos ei huomiseen mennessä parane, konsultoimme lääkäriä.

Bataattikeitto soppiksessa

Mutta ennen kaikkea, eli kolmanneksikin, siksi, että tässä eletään lopun aikoja. En tiedä olenko koskaan kertonut miten arkemme pyörii? No se pyörii sillä tavalla, että minä hoidan Plöängiä kotona maantaista torstaihin puolille päivin, sitten Roscoe hoitaa lopputorstain ja perjantain. Ja viikonloppuisin pidämme häntä ulkona laitumella. Kuitenkin, syksyllä Plöäng täyttää kolme ja menee päiväkotiin, varhaislapsuuden auvoisat äitikeskeiset päivät loppuvat ja alkaa laitostuminen. No ehkä ei, mutta siltä minusta tuntuu.

Viime viikolla oli viimeinen yhteinen taaperojumppa, tällä viikolla viimeinen muskari, perhekahvilakin vetelee viimeisiään, soppakuppila sentään onneksi vielä jatkuu muutaman viikon. Tulen ikävöimään ihan kauheasti kaikkia näitä äiti-lapsi-menoja ja äiti-lapsi-ystäviä. Olen vähän, ja vähällä tarkoitan tässä että ihan älyttömän, haikaileva, kiintyvä ja nostalginen ihminen. En kestä muutosta kovinkaan hyvin.

Mietin jo ihan vakavissani, että josko pitäisi Plöängin kotona joka toinen tiistai ja menisimme aina perhekahvilaan, mutta toisaalta siellä on ensi syksynä taas ihan eri porukka. Suurin osa näistä ihanista on lähtenyt kuka minnekin. Kaikki loppuu nyt väistämättä, halusin tai en.

Tavallaan odotan kauheasti syksyä ja aikuiselämää. Samalla pelkään sitä vielä kauheammin. Tuntuu ihan hirveältä laittaa Plöäng päiväkotiin, vaikka tiedänkin, että kyseinen päiväkoti on mitä parhain, että suurin osa lapsista käy päiväkodissa ja kehittyy ihan normaalisti, että monin tavoin päiväkoti on varmasti hyväksi meille kaikille. Mutta kun olen nyt tässä vaiheessa 2,5 vuotta valvonut Plöängin jokaista temppua, on ihan hullu ajatus, että jatkossa 3-5 päivää viikossa joku toinen valvoo. En minä. Tiedän kyllä, että olen ihan typerä ja lapsellinen, ja puolen vuoden kuluttua toivottavasti nauran näille pöljille ajatuksilleni, mutta tuntuu vain niin surheelliselta, että nyt, ihan kohta, tämä aika on ohi, eikä se tule enää ikinä takaisin. Kuten ei mikään muukaan aika. Mutta moni muu aika ei ole ollut näin kiva! Tämä on ollut parasta aikaa!

Tässä on muutenkin kaikenlaista, tällä viikolla isäni muutti ja menetin lapsuudenkotini. Sainpa kuulostamaan tämänkin dramaattiselta. Asia ei kuitenkaan niin traaginen ole, vaan tilalle muuttaa siskoni perheineen, joten en minä sitä edes varsinaisesti menetä, saan varmaankin käydä siellä jatkossakin niin usein kuin haluan jos vain käyttäydyn edes suunnilleen asiallisesti, tai no, saan minä varmaan käyttäytyä melko asiattomastikin ennen kuin joutuisin pihalle, mutta varmaan tämäkin jossain määrin lisää surkuni määrää. Liian paljon muutosta lyhyen ajan sisällä.

Noh. Nyt niistän nenäni ja menen ripustamaan pyykkejä. Ei enää ole vaippoja niissä pyykeissä. Niisk. Niin iso lapsi. Niisk. Niisk. Niisk.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Fröken Sverige

Tova Magnusson-Norling, 2004

Se oli sillä lailla, että perjantaina Roscoe lähti bänditreeneihin, ja minä istuin uupuneena ja flunssaisena kaukosäätimineni sohvalla, selasin Netflixiä etsien elokuvaa, joka loppuisi ennen yhtätoista, joka olisi hauska muttei aivoton, joka olisi sellainen, ettei Roscoe välttämättä haluaisi sitä katsoa. Sitten huomasin tämän.

Fröken Sverigessä on pääosassa Alexandra Dahlström, joka oli toisessa pääosassa Lukas Moodysonin loistavassa Fucking Åmålissa. Siksi päädyin tähän. Aika pinnallista. Mutta jotenkinhan ne elokuvat on valittava!

Fröken Sverige kertoo parikymppisestä Moasta, joka on kasvissyöjä, käy mielenosoituksissa vastustamassa ystäviensä kanssa kaikenmoista vääryyttä, on tiedostava naisasianainen, ei todellakaan käy missään McDonald'sissa, rakastaa yhtä Connya, joka on ihan ääretön mänttipää. Moa on hyvin epävarma, antaa ystäviensä sanella mielipiteensä, laskettelee sujuvaa sivistyssanamössöä perustellessaan valintojaan, muttei kuitenkaan oikein ymmärrä mistä missään on kyse. Elämässä, rakkaudessa, missään. Salaa ystäviltään hän meikkaa ja kuuntelee poppia. Moa asuu puisessa torpassa, käy välillä periruotsalaisten vanhempiensa luona, ajaa pyörällään, kuokkii pihaansa tietämättä miksi. Vanhemmat ovat ottaneet luokseen asumaan vaikeuksiin joutuneen huumenuoren, johon Moakin tutustuu. Hiljalleen Moa alkaa tajuta, miten ihmiset kohtelevat häntä.

No ihan hirveästi samaistuin Moaan. Tosin ei minua kukaan oikeastaan koskaan ole kohdellut erityisen huonosti, mutta olen ollut epävarma ja muistan nuo ajat, tuon pukeutumisen, nuo kampaukset, tuollaisen elämän. Kun osoitettiin mieltä, ajettiin polkupyörällä, juotiin viiniä, oltiin kovin ehdottomia ystävyydessä, rakkaudessa, kaikessa.

Ihan kivaa kuitenkin, että se on ohi. Edelleenkin ajelen pyörällä, osoitan mieltä, juon viiniä, mutta nykyisin en ole enää ihan niin ehdoton. Vaikka eihän tässä minusta pitänyt puhua vaan tästä elokuvasta. Se oli oikein hyvä pieni ruotsalainen ajankuva. Varmasti vetoaa parhaiten ihmisiin, jotka elivät parikymppisyytensä tuolloin vuosituhannen alussa ja samaistuvat. Jos olit silloin vähän moa, katso tämä. Jos et ollut, saatat vain ärsyyntyä. Koska melko ärsyttäviähän tuollaiset parikymppiset kaikkitietävät hipit voivat olla. Krhm. Varhaiskeski-ikäiset ovat huomattavasti vähemmän ärsyttäviä!

torstai 8. toukokuuta 2014

Idiootin tunnustukset

Rakkain internet,

kirjoitan tunnustaakseni olevani idiootti.

Tänään kaikki kärjistyi siihen, etten näemmä osaa edes kirjoittaa osoitettani oikein. Tein alkuviikosta ihan valtavan valkokuvatilauksen, siis paperikuvia tilasin, olenhan sisimmässäni nostalgikko, no okei, vähän olen ulkoisestikin, mutta lähinnä sisäisesti. Tein tilauksen puhelimellani ja tilauksen viimeistelyyn liittyi kaikenlaista sattumusta, kuten rappukäytävään karannut kaksivuotias, kiireinen joogaan lähtö, roskien vienti, kävely joogasalille ja roskikselle (sijaitsevat samassa paikassa, tai on siinä pari metriä väliä), samanaikainen näpytys toisella kädellä. Tästä johtuen olen ilmeisesti kirjoittanut osoitteeni väärin.

Tätä en tietenkään huomannut silloin, kun tämä firma lähetti minulle tilausvahvistuksen. Huomasin sen vasta tänään, kun firma lähetti minulle sähköpostia, jossa lopulliseen sävyyn ilmoitti lähettäneensä tilaukseni alla näkyvään osoitteeseen. Jossa minä en siis asu. Jossa asuu tuntematon naapuri.

Nyt en tiedä mitä tehdä. Mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa:

1) Väijytän postinkantajan, joka jo muutenkin pelkää minua, koska kerran avasin oven melko vähäisissä pukineissa ja huusin: "Anteeksi, mulla ei ole vaatteita!", jolloin toki kuka tahansa normaali nuori mies säikähtää ja jättää jatkossa isokokoiset kirjeet toimittamatta. Tosin tämän johdosta hän ehkä muistaa nimeni ja tajuaa toimittaa pakettini oikeaan osoitteeseen huolimatta siitä mitä paketissa lukee.

2) Kirjoittaa naapurille pitkä kirje, jossa kuvaan tilanteen ja toivon, että hän voisi tuoda valokuvani minulle tai ilmoittaa, jos voin tulla ne hakemaan. Mutta entä jos hän ottaa kirjeestäni valokuvan ja postaa sen facebookiin naureskellakseen idiootille naapurilleen? Ihmiset tekevät nykyään sellaista. Entä jos hän kiistää koskaan saaneensa kolmeasataa kuvaa Plöängistä eri tilanteissa ja päällystää niillä vaatehuoneensa seinät? Ihmiset eivät varmaankaan tee sellaista muualla kuin telkkarin amerikkalaissarjoissa, mutta ei se vähennä pelkoa.

Ahdistaa. Mahaan koskee. Ongelmani ovat niin naurettavia, että en kestä. Miksi teen jatkuvasti tämmöisiä ihan urpoja virheitä. Miksi en voi olla kuin muut, virheetön, huolellinen. Miksi miksi miksi.

Rakkain terveisin,

Idiootti Itä-Helsingistä

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis
(Det dyrebare, 2011)
WSOY, 2012
Suom. Tarja Teva

Pitkään oli niin, että luetellessani lempikirjailijoitani, Linn Ullmann oli kärkipäässä. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, esikoisromaanin Ennen unta useampaan kertaan. Hänen teoksissaan on ainutlaatuinen tunnelma, niin salaperäinen, unenomainen. Sitten jossain vaiheessa tajusin, etten oikein muista hänen kirjoistaan mitään. En muista edes mistä Ennen unta kertoo, vaikka olen lukenut sen kaksi tai kolme kertaa. Siunattu lapsi -nimisestä teoksesta muistan sentään jotain, siinä oli kuolemaa tekevä isä ja tyttäret, jotka matkustivat hänen luokseen. Mutta siitä kirjasta en muistaakseni edes pitänyt läheskään niin paljon kuin muista, varmaankin koska siitä puhuttiin silloin avainteoksena, ja tuli vähän tirkisteleväinen olo. (Tässä vaiheessa pitää varmaan mainita se, mitä Linn Ullmannista aina pitää mainita, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär.)

Sitten toissa vuonna ilmestyi Aarteemme kallis ja tajusin, etten oikeastaan halua lukea sitä. Olin yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi lukijaksi, joka ei jaksa mitään salamyhkäistä ja uneliasta jahnailua ja verhojen raosta kurkistelua puutarhaan. En tiedä mitä tapahtui. Tai no tiedänpäs, sain lapsen ja muutuin kärsimättömämmäksi lukijaksi. Toivon, ettei tämä ole pysyvä asiain tila, haluaisin vielä osata nauttia viipyilevistä, pitkistä romaaneista.

Ja ihan hyvältä näyttää. Lukupiirimme valitsi Aarteemme kalliin luettavakseen ja olin aluksi vähän, että voihan paska, mutta nyt olen, että kiitos kiitos kiitos rakas lukupiirini, koska tämä kirja oli todella aarre kallis, ihan todella ihana, hieno, mieletön kirja. Ihanaa, että olet vieläkin lempikirjailijani, Linn Ullmann. Ja lisäksi olet niin kauniskin, että jos olisin yhtään kateuteen taipuvainen, olisin ihan vihreä aina kun silmään kirjan lievettä.

Täytyy vielä myös huomauttaa, että nihkeilin kirjan kanssa isolta osin takakansitekstin takia ja haluaisin kertoa, että se kuvaa tätä teosta kaikin puolin erinomaisen surkeasti. Että jos sinäkin olet jättänyt tämän lukematta, koska kuulostaa pöljältä, niin se pelkästään kuulostaa, ei ole. Yhtään!

Aarteemme kallis on hyvin monimutkainen tarina, mutta ei millään muotoa vaikea. Se on tavallaan jännäri, koska se kertoo Mille-nimisen tytön katoamisesta ja kaikesta sen ympärillä. Mille on tullut yhdeksi kesäksi lastenhoitajaksi Jonin ja Sirin perheeseen. Hänen tehtävänsä on vahtia pientä Liviä, mutta myös vanhempaa Almaa, joka on kummallinen, synkkä pikkutyttö. He asuvat kesän Sirin äidin, Jennyn, huvilalla. Siri on kiireinen keittiömestari, Jon on epätoivoinen rentusteleva kirjailija, jonka menestystrilogian kolmas osa on jämähtänyt jo vuosiksi paikoilleen. Siri on päättänyt järjestää äidilleen Jennylle 75-vuotisjuhlat. Jenny ei voi sietää ajatusta ja ryhtyy ryyppäämään parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Juhlien aikana Mille katoaa.

Välillä vähän harmitti hyppiminen aikatasoissa. Ollaanko nyt ennen vai jälkeen katoamisen, lapsuudessa, aikuisuudessa, missä ihmeessä. Mutta toisaalta juuri hypellen sommitellut aikatasot olivat iso osa kirjan hienoutta. Vaikken varsinaisesti muista juurikaan Ullmannin muusta tuotannosta, olen aika varma, että Aarteemme kallis oli juonivetoisempi, mutta muuten tunnelma ja taianomainen kirjoitustaito olivat aivan ennallaan. Tästä lienee aihetta kiittää myös kaikki Ullmannin kirjat suomentanutta Tarja Tevaa. On myönnettävä, että nihkeästä suhtautumisestani huolimatta tästä muodostui suosikkini Ullmannin tuotannosta. Nyt vähän harmittaa, että lainasin sen kirjastosta enkä ostanut itselleni, kun kaikki muutkin Ullmannit tuolla hyllyssä salaperäisesti myhäilevät. Täytyy pitää silmät auki, josko tämä jostain kokoelmaani pötkähtäisi. Tykkään nykyään keräillä kirjoja niin, että ne tulevat kohdalle jos tulevat. Usein tulevat.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Harold ja Maude

(Harold and Maude)
Hal Ashby, 1971

Haluaisin kertoa teille, että tässä oli nyt ihan loistava elokuva. Mutta en tiedä miten kertoisin sen latistamatta tätä hienoa hienoa elokuvaa. Hitto.

Harold on parikymppinen nuori herra, jonka päätoiminen viihdyke on tappaa itseään rikkaan äitinsä edessä. Hän hirttäytyy, ampuu itseään suuhun, tekee harakirin, leikkaa kätensä irti, sytyttää itsensä palamaan. Äitiä ärsyttää, mutta silti hän ei lopeta taukoamatonta natkuttamistaan. Sitten Harold tapaa Mauden. Maude on täyttämässä 80 vuotta ja on viehättävin, anarkistisin, hullumaisin pikku flirttailija, mitä elokuvissa on nähty.

En yhtään ihmettele, että Harold rakastuu Maudeen. Minäkin rakastuin Maudeen. Ja Haroldiin. Uskomaton kemia heillä tässä epäkonventionaalisessa rakkaustarinassa.

Harold ja Maude on kulttielokuva vuodelta 1971, ja kulttimaineessa ihan syystä. Siinä on samanlaista ruma on kaunista ja kaunis on rumaa -mentaliteettia kuin vaikka ihastuttavassa Addams Familyssa. Se ei kuitenkaan ole mikään erikoisuudentavoittelija pelkän esiintymisen vuoksi, vaan tarina on ihan huikean aito.

Kyllä. Rakastuin. Pitkästä aikaa sellainen elokuva, joka tekisi mieli ostaa omaan hyllyyn ja katsoa kerran viikossa. Olen varma, ettei Harold ja Maude siitä ainakaan huononisi.

torstai 1. toukokuuta 2014

Marras

Sami Lopakka: Marras
Like, 2014

Kansi: Tommi Tukiainen
Harvoinpa koen näin paljon tunteita kuin tätä kirjaa lukiessani. Nauroin, itkin, meinasin oksentaa ja välillä nukahtaa.

Sami Lopakka on lähtöisin Muhokselta ja tunnettu Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Minulla ei ole varsinaista historiaa Sentencedin kanssa, mutta muistan toki ilmiön, asuinhan bändin suurimpina vuosina Oulussa. Lisäksi muistan puhutun Sentencedin kitaristista, joka teki alma materissani gradua kuolinilmoituksista. Koska koen syvää läheisyyttä kaikkeen oululaiseen ja kirjan aihepiirikin jossain määrin kiinnosti, lainasin Marraksen heti kun sen kirjastossa pikalainaksi käsittelin. Kirjastotyön etuja, voi napata kirjan heti lämpimäisenä.

Marras kertoo fiktiivisen oululaisen hevibändin kuukauden mittaisesta Euroopan kiertueesta. Minäkertoja Hautamaa on synkkä jätkä, jonka vaimo on viimeisillään raskaana ja päällimmäisenä on mielessä kuolema, lähinnä oma, mutta myös muiden. Bändin kaikilla jäsenillä on melko härmäinen nimi, muut ovat Suopunki, Maaninen, Raunio ja Korpisuo.

Kiertue on aika hieno, isolla bussilla mennään esiintymään tuhatpäisille yleisöille. Mukana bussissa on oksettavan iloinen ruotsalaislämppäribändi, jotka yrittävät koko ajan jotain sosialiseerata. Toisella bussilla mukana kulkee muu kiertuehenkilökunta.

Mutta ihan hirveäähän se on alusta loppuun. Jo Oulunsalon lentokentällä Hautamaata ahdistaa ja loppukiertueesta ahdistus on enää kaukainen, onnellinen muisto, kun päälle ovat käyneet vielä karmeammat tunteet. Kiertue on kummallinen viinalla, ripulilla, kamalilla kännivitseillä ja itsemurha-aatoksilla marinoitu syöksykierre läpi Euroopan kulttuurikaupunkien. Toisaalta niin hauska, että meinaa tukehtua, toisaalta niin surullinen ja yksinäinen, että meinaa tukehtua, ja vielä kaiken päälle niin ällöttävä, että sitten viimeistään tukehtuu. Ehkä kuolemaan viehättyneen Lopakan tarkoitus onkin tappaa kaikki lukijansa tavalla tai toisella.

En ole kauheasti perehtynyt romaanin aihepiiriin, siis hevibändeihin tai kiertueisiin. Ainoa peili, johon Marrasta kuvastelin oli Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja, joka on myös aika brutaalilla tavalla hauskaa luettavaa. Jos lapseni joskus saa päähänsä haluta kuuluisaksi muusikoksi, aion tyrkätä hänelle Marraksen ja Heroiinipäiväkirjan käteen. Että tommosta se on saatana. Usko kun aikuiset miehet todistaa.

Vähän jäin lukiessa miettimään bändin keskinäisiä suhteita, jotka tuntuivat tavallaan kovin tutuilta jostain aiemmista elämän vaiheista. Tai sitä, miten miehet voivat olla keskenään todella läheisiä, mutta silti jotenkin vain katsovat vierestä kun toinen tuhoaa itsensä. Että olisiko se mahdollista joskus puuttua asiaan, sanoa, että hei kaveri tykkään susta ja oot tosi tärkeä, enkä haluaisi että kuolet tai tulet edes hulluksi. En minä tiedä. Monin tavoin en ymmärrä tämmöistä pohjoissuomalaista miestä kovin hyvin. Ja sitten taas ymmärrän liiankin hyvin.

Parasta minusta kirjassa oli ehdottomasti bändiläisten oulunmurteiset repliikit. Siteeraan:
- Ärsyttäviä nuo hurrit, Raunio sanoi.
- No? kysyin.
- En tiijä mutta ärsyttää.
- Oli kai se molopää ihan jees.
- No oli mutta en tiijä. Ärsyttää.
Ruotsalaiset kävivät esittelemässä itsensä minullekin.
- - -
- Eikö ollu vitun ärsyttäviä? Raunio kysyi hurrien mentyä.
- Eihän ne sanonu ku nimensä.
- Vittu jätkä on tommonen ruottalaisystävällinen, Raunio töni. - Forsbäri. Hyi saatana.
Joten kerrassaan oli erinomainen kirja. Huumori ei ehkä ole kaikkia varten, on vähän kaikenlaista äijäilyä, eritettä, homovitsiä, rasistiläppää, mutta kun sen osaa ottaa, niin kylläpä maistuu. Välillä oli vähän tylsää puolivälissä, ehkä vain luin liian hitaasti enkä päässyt mukaan, mutta loppua kohti kiertue otti sellaisia kierroksia, että oikein itku tuli lukiessa. Epäilen voimakkaasti lukevani jatkossa kaiken, mitä Lopakka suvaitsee kirjoittaa.