lauantai 26. huhtikuuta 2014

The Grand Budapest Hotel

Wes Anderson, 2014

Lienee jo myöhäistä horista pääsiäisestä, joten kuittaan sen kertomalla pikaisesti, että siitä on tullut vaivihkaa lempijuhlani. Siihen ei liity suuremmin mitään valmisteluja, ei pakollista juhlahumua, vaan pelkästään valinnaista hauskanpitoa hiljaisuudessa. Tämä lapsiperhe-elämä on yleisesti melko hektistä, ainakin meidän perheessämme, joten tuommoinen juhla, johon kuuluu lähes pelkästään oman perheen kanssa kotona lohnailua, on enemmän kuin tervetullut kerran vuodessa. Jaksaa sitten vappuna taas olla seurallinen. Tai olen minä ollut ihan hiton seurallinen jo pääsiäisen jälkeenkin, ei ole ollut yhtään yövieraatonta yötä sitten pääsiäisen. Mutta nyt alkaa näyttää etten pääse asiaan ollenkaan.

Anteeksi. Niin pääsiäisen agendaan kuului ikkunanpesun, kirjahyllyn imuroinnin, vaatekaappien päikseen vaihdon lisäksi kohta "Siina menee katsomaan uuden Wes Andersonin". Jotenkin kävi kuitenkin niin, että tämä perhe hummaili mieluummin brunsseilla, ulkona, missä tahansa, kuin pesi ikkunoita, joten agendan kaikki kurjat kohdat jätettiin suorittamatta, ainoastaan elokuvakohta tuli täytettyä.

Mutta olipas kiva käydä pitkästä aikaa ihan yksin elokuvissa! Edellinen kerta taisi ollakin se edellinen Wes Anderson. Jotenkin tykkään olla IHAN YKSIN leffassa, ei tarvitse huolehtia vieruskavereista. (Olihan se American Hustle toki tuossa äsken, mutta en ollut siellä varsinaisesti yksin, vaan työkavereiden kanssa, olkoonkin, etten tainnut vaihtaa kuin yhden puuskuttavan lauseen vieruskaverini kanssa.) Ennen tuntui, että kokemus jäi puolikkaaksi jos ei leffan jälkeen voinut jauhaa kenellekään, mutta nykyään arvostan todella paljon ihan vain omaa seuraani ja omia näkemyksiäni. Se toinenhan saattaisi olla eri mieltä ja mitäs siitä sitten tulisi. Riita ja pahaa mieltä.

Leffaan mennäkseni, sehän oli oikein kunnon Wes Anderson. Tämä ei kylläkään kertonut perheistä, kuten Andersonin leffat yleensä tuppaavat kertomaan, vaan yksinäisistä miehistä valtavassa hotellissa. Kehyskertomuksessa kirjailija tapaa omituisessa neuvostoaikaisessa vuoristohotellissa hotellin omistajan, herra Moustafan. Moustafa kertoo tarinan nuoruudestaan, jolloin hän oli vielä hotellin aulapoika Zero, ja hänen esimiehensä legendaarinen M. Gustave.

M. Gustave on kovin hajustettu, rakastaa hotellin vanhempia, vaaleahiuksisia naisasiakkaita, ja ilmeisesti myös kaikkia ystäviään. Hän on äärimmäisen hienostunut, rakastettu ja arvostettu. Mutta sitten eräs hänen rakastetuista vanhoista rouvistaan kuolee ja M. Gustave ja Zero joutuvat hullunmyllyyn.

Ihan loistavia näyttelijöitä, käsittämättömiä maisemia, ihania kohtauksia. Enpä enempää olisi voinut pääsiäiselokuvalta toivoa. Mutta jos jotain muuta kehtaisin toivoa, niin vähän useammin voisin kyllä käydä elokuvissa. Ennen kävin useamman kerran kuussa, nykyisin näköjään puolentoista vuoden välein. Häpeällistä!

3 kommenttia:

  1. Minulla on tärkeä ja olennainen kysymys, joka on selvitettävä ennen kuin voin itse mennä tämän katsomaan: tapetaanko tässä Wes Anderson -rainassa karkeakarvainen kettuterrieri?

    Terveisin nimim. "En ikinä unohda Moonrise Kingdomia, herra Anderson. EN IKINÄ."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistaakseni ei. Luulen että muistaisin, koska muistan sen traagisen kuoleman Moonrise Kingdomissa kyllä.

      Poista
  2. Eikös tässä tapeta yksi kissa? Muistaakseni. (Ja minusta siihen liittyivät elokuvan hauskoimmat kohtaukset. Anteeksi.)

    VastaaPoista