sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Me ollaan parhaita!

(Vi är bäst!)
Lukas Moodyson, 2013

Lukas Moodysonin elokuvat Fucking Åmål ja Kimpassa ovat olleet minulle hirveän tärkeitä. Muistan, miten katsoin ekan kerran Fucking Åmålin ja sain valtavat voimat. Tuntui, että voin tehdä mitä tahansa. Vähän samanlainen tunne tuli, kun näin ensimmäisen kerran Matrixin ja olin varma, että jos ajan pyörällä Tuiran sillalta alas, pystyn lentämään. En yrittänyt, mutta tunne oli hyvin voimakas. Kimpassa taas on ehdottomasti yksi hauskimmista ja lämpimimmistä elokuvista ikinä. Semmoinen elokuva, joka uskoo ihmiseen.

(tulen edelleen onnelliseksi, kun ajattelen kohtausta, jossa Göran heittää typerän tyttöystävänsä viimein pihalle, samaistun Göranin hahmoon ihan kauheasti)

Tai sen tekijä uskoo. Mutta sitten Moodyson jotenkin pimahti ja alkoi tehdä äärestsynkkiä elokuvia. Lilja 4-ever on kiistatta erittäin tärkeä ja hieno elokuva, mutta en minä halua sitä toista kertaa nähdä, enkä saanut siitä voimaa, pahan olon sain. Seuraavasta kuulin juttua, että se on maailmankuvaltaan vielä hirmuisempi, joten päätin, etten halua edes nähdä sitä.

Ja minua harmitti. Rakastin niin kovasti Fucking Åmålia ja Kimpassa. Tuntui hirveän turhauttavalta, että ihmisellä on hyppysissään tuollainen taikakeino kertoa ihmisyyden hyvästä, mutta hän päättääkin ryhtyä käyttämään sitä pahaan. En tarkoita, etteikö niillä inhottavillakin elokuvilla olisi paikkansa, mutta minä uskon, että maailmassa on paljon paljon paljon tilaa myönteisille ja hyville tarinoille, joista voi oppia. Ja että ne pahatkin asiat voi kertoa myönteisen kautta. Tai no, ainakaan tässä maailmassa ei tehdä liikaa myönteisiä elokuvia. Sellaisia myönteisiä, syviä elokuvia. Ei tehdä.

Mutta onneksi viime vuonna alkoi näyttää, että Moodyson on tullut taas tolkkuihinsa. Hän oli tehnyt elokuvan kolmesta teinipunkkarista 80-luvulla.

Ja varsin herttainen elokuva se onkin. Bobo, Klara ja Hedvig ovat punkkareita, vaikka kaikki väittävät, että punk on kuollut. Heidän bändillään on yksi biisi, jossa lauletaan lähinnä "Hata sport, hata sport, hata sport!", johon on kenen tahansa koululiikuntatunnille 80-luvulla osallistuneen helppo yhtyä. Sitten vähän murehditaan omaa rumuutta, poikia, ystävyyttä, vanhempia, uskontoa, punkbändejä.

Ei tämä minulle samanlainen voimaelokuva ollut, kuin Fucking Åmål tai Kimpassa, mutta oikealla tiellä Moodyson on. Tämä oli oikein mukava hyvänmielenelokuva pääsiäiseksi. Nyt vain odottelen ilomielin Moodysonin seuraavia töitä. Tai vähän pelolla myös, jos hän päättää lähteä taas synkkyyden tielle. Mutta älä mene sinne, Lukas, älä mene. Kukaan muu ei tee elokuvia niin kuin sinä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti