keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Äiti-ihminen katsoo järkyttyneenä elokuvia

Leijonasydän
Dome Karukoski, 2013

What Maisie Knew
Scott McGehee, David Siegel, 2012


Olen tässä viime aikoina katsonut elokuvia sellaisten vanhemmuussilmälasien läpi. En tiedä muista ihmisistä, mutta tuntuu, että sen jälkeen kun lisäännyin, en ole kestänyt enää yhtään lasten kaltoinkohtelua edes fiktiossa. Katson täysin huumorintajuttomasti kaikkea lapsiin liittyvää. Ja se on tavallaan vähän raskasta.

Epäilen, että nämäkin kaksi elokuvaa olisin katsonut eri tavalla, jos en olisi äiti. Tai sitten en olisi. Mistäs minä sen voin tietää. Mutta joka tapauksessa, en halua teeskennellä, että seuraavat näkemykset olisivat jotenkin objektiivisia, koska eivät ne ole, vaan pelkästään erään ylitunteellisen äidin mielipiteitä.

Lisäksi jatkossa seuraa spoilereita, joten ehkä kannattaa kaikkien lopettaa lukeminen, jos ei kestä tunteellista äiteilymotkotusta tai ei ole vielä katsonut näitä elokuvia, ja aikoo mahdollisesti katsoa. Heippa kaikki lukijat, jatkankin tästä itsekseni.

Leijonasydän kertoo uusnatsista, joka rakastuu. Ilmenee, että rakkauden tiellä on naisen poika, joka on tummaihoinen. Uusnatsi on kuitenkin suoraselkäinen, ja jos hän on luvannut hyväksyä naisen lapsen niin sitten hän hyväksyy, vaikkei oikein hyväksykään. Henkilökohtaiset ongelmani tätä elokuvaa katsoessani kulminoituivat siihen, etten voinut hyväksyä miten tässä elokuvassa kohdeltiin lasta.

Poika on kouluikäinen. Lapsen äiti joutuu sairaalaan ja toivoo, että uusnatsi pitäisi huolta lapsesta. Uusnatsilla on oma uusnatsiposse ja luonnehäiriöinen veli, joka pakenee intistä kassissaan parit käsikranaatit. Hullu veli muuttaa uusnatsin luo ja alkaa nöyryyttää lasta.

Uusnatsi päättää esitellä pojan uusnatsiposselleen viemällä pojan pelaamaan jengin kanssa futista. No se olikin mieltäylentävä kokemus lapselle. Kuten myös se, kun uusnatsi opettaa miten väkivallalla ratkaistaan koulukiusaamisongelmia. Tai se, kun koulukiusaajien vanhemmat tunkeutuvat kotiin hakkaamaan uusnatsia. Mikä oli ihan epäuskottavaa, eihän noin koskaan tapahtuisi, huomautti Roscoe. Että kaikki lasten vanhemmat olisivat väkivaltaisia hulluja. Ja se on ihan totta. Suurin osa maailman ihmisistä ei ole väkivaltaisia hulluja, vaikka varmasti useammin väkivaltaisten lasten vanhemmat ovat väkivaltaisia, kuin ei väkivaltaisten lasten. Mutta eteenpäin, on mentävä eteenpäin asiassa.

Kamelin, eli minun, selän katkaisi tässä tapauksessa kuitenkin kohtaus, jossa pojan isä on tullut kylään ja uusnatsi tuo pihalle lettuja pojalle, isälle ja itselleen. Hullu veli tulee ulos ja vetää sokan käsikranaatista. Tilanne laukeaa, käsikranaatti ei, mutta voisi kuvitella, että kuka tahansa isä veisi tässä tapauksessa lapsensa ihan helvetin kauas moisesta paikasta ja soittaisi poliisit, eikä jäisi syömään lettuja ja jättäisi sitten lasta uusnatsien huomaan.

Valitin tästä leikkipuistossa ja eräs isätoveri totesi, että toisaalta eivätpä uusnatsit yleisesti olekaan tunnettuja älykkyydestään. Että ehkä tämä todella oli kuvaus idioottien ongelmanratkaisusta, jossa jalkoihin jää lapsi. Tai jotain. En tiedä, minulta meni vissiin vähän ohi.

Joka tapauksessa harmittaa, koska Dome Karukoski on ollut yksi suosikkini suomalaisten elokuvaohjaajien joukosta. Hauskojen elokuvien ohjaajien top kakkosessa Perttu Lepän kanssa. Mutta nyt ei kyllä oikein naurattanut, eikä itkettänyt, olin vain vähän pöyristynyt. Mainittakoon kuitenkin, en varmaankaan olisi kiinnittänyt näihin asioihin ennen lokakuuta 2011, joten on ihan mahdollista, että tämä oli jostakin kulmasta katsottuna ihan ok elokuva.

Ja jos haluat katsoa hyvän Dome Karukosken elokuvan, katso Napapiirin sankarit. Ja jos haluat katsoa hyvän elokuvan uusnatseista, katso tanskalainen Brotherhood.

Heti tästä lapsen traumatisoinnista toivuttuamme päätimme katsoa What Maisie Knew.

Maisie on ihana pieni tyttö, jonka vanhemmat eroavat. Äiti on ihan kaheli, itsekäs muusikko, isä omahyväinen englantilainen bisnesmies. Onneksi Maisiella on ihana lastenhoitaja, Margo. No iskä menee lastenhoitajan kanssa naimisiin ja äiti kostoksi ottaa komean Lincolnin, tavallaan lastenhoitajaksi myös. Yhtäkkiä Maisieta pompotellaan Margolta Lincolnille, Lincolnilta Margolle, iskä häipyy Lontooseen, äiti kiertueelle, Maisie unohtuu milloin kouluun, milloin aulaan, milloin ravintolaan. Ihan hirveetä.

Todella jännä asetelma, että äiti- ja isäpuoli olivat tarinan ihanat hyvikset ja varsinaiset vanhemmat aivan karmeita tyyppejä.

Välihuomautuksena, valitsin tämän elokuvan katsottavaksi, koska olen salaisesti (no en edes kovin salaisesti, valehtelin, anteeksi) rakastunut True Bloodin Eric Northmaniin, ja Lincolnia näyttelee sama Alexander Skarsgård kuin Ericiä. Huomasin, että hänhän on oikeastaan aika taitava näyttelijä. Ja että hänellä on melko huomattava yläpurenta. Eipä siinä mittään, hyvä purentahan se on semmoinenkin. Tykkään aina, jos Hollywoodissa joku uskaltaa purra vähän eri tavalla kuin muut. Itse asiassa minulla itsellänikin on yläpurenta. Voiko tästä tehdä päätelmän, että kaikilla parhailla on yläpurenta? Minusta voi.

Ja takaisin asiaan palatakseni, ihan hiton hieno elokuva oli. Eipä ollut kuivaa silmänurkkaa meidän sohvalla eilen. Todella vaikuttavaa. Silti epäilen, että jos olisin katsonut tämän ennen syksyä 2011, olisin pitänyt tätä erinomaisena elokuvana, mutta en olisi nieleskellyt kauhuissani sitä, miten nuo aikuiset tuhoavat tuon tyttölapsen kiintymyssuhteen ja mahdollisesti koko tulevaisuuden ihan vain itsekkyyttään. En olisi tiennyt mikä on kiintymyssuhde. En varmastikaan olisi suhtautunut elokuvaan näin tunteella.

Enkä nyt tarkoita, etteivätkö muut ihmiset voisi kokea näitä tunteita ihan huolimatta siitä onko heillä lapsia tai ei. Tiedän vain, että itse katson lapsista kertovia tarinoita nyt ihan eri tavalla. Ja se vähän harmittaakin. Olen aina pitänyt elokuvista ja kirjoista, jotka kertovat anarkistisista orvoista, mutta enää en vain osaa nauttia sellaisesta. Meneeköhän tämä ohi? Meneehän? Muuten minun ja Charles Dickensin tulevasta läheisestä suhteesta tulee ihan hiton traumaattinen.

12 kommenttia:

  1. Erichhhh :P~~~ <3<3<3<3<3<3

    tai oikeastaan mun piti sanoa sitä, että mie katon kans vuoden 2010 jälkeen kaikkia elokuvia lapsilasien läpi, ja oikeastaan en pysty ees kattomaan suurinta osaa. hyvä kun varoitit tuosta leijonasydämestä, jää varmasti katsomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Eric-juttu on silleen hyvin jännä, että yleensä en kiinnitä juurikaan huomiota sellaisiin kaappi-mallisiin miehiin, mutta näköjään vampyyreissä onkin sitten eri juttu. Tai ehkä se on se karisma riippumatta siitä, onko henkilö kaksimetrinen kaappi vai ei. En tiiä. Mutta Eric. Oi.

      Ja ehkä tosiaan voit pärjätä myös ilman Leijonasydäntä.

      Poista
  2. Mä olen miettinyt, että pitäisikö vai eikö pitäisikö katsoa tuo Maisie, kun toisaalta sitä on kovin kehuttu ja siinä on Eric Northman (ai miten niin näyttelijä on eri asia kuin roolinsa?), mutta toisaalta joku erokriisin jalkoihin jäävä lapsi. Emmää tiiä vieläkään. Jotenkaan en jaksaisi ahdistua ja itkeä traagisista lapsikohtaloista ihan väen vängällä.

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuota minusta Maisiesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi jokseenkin katharttinen olo, ei kauhean ahdistunut. Mä ajattelin etukäteen, että se on semmoinen amerikkalainen tearjerker, mutta ei se ollutkaan niin tekemällä tehty ja oli ihan oikeasti tosi liikuttava. Että kyllä oikeastaan suosittelen.

      Poista
  3. MULLA SAMA! MULLA SAMA! En pysty katsomaan lapsiaiheita enää mitenkään muuten kuin sillä tavalla, että jos tuo lapsi ei kohta ala näyttää iloiselta ja turvallista lapsuutta elävältä, tulen telkkarista läpi ja annan kaikille huutia.

    Tai sitten vain ahdistumalla ihan hirveästi.

    Ja tässä on tapahtunut ihan HIRVEÄ muutos ennen-lasta -aikoihin. Tämä on todella rasittavaa, koska nyt mikä tahansa telkkarisarjan pätkä on lähtökohtaisesti epäilyttävä. Että eihän siellä nyt vain kukaan ole ilkeä lapselle.

    (En ole ihan varma, miten ylipäänsä onnistun katsomaan Game of Thronesia.)

    Eikä se edes valitettavasti mene välttämättä ohi. Joskus opiskeluaikana toverini etsi äidilleen lahjaa eikä voinut ostaa jotain kirjaa, koska siinä kuolee lapsi, sillä hänen äitinsä ei kestä sellaista. Vaikka se asia oli ihan sivuosassa.

    En tiedä, voinko itsekään muodostaa enää suhdetta Dickensiin. Se olisi pitänyt tehdä silloin lapsena, kun oli kylmäverinen ja sydämetön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tässä nyt näissä tunnelmissa miettinyt, että pidin silloin joskus Terry Gilliamin Tidelandia oikein hyvänä elokuvana ja vähän ihmettelin, kun se oli puolisosta huono. Se kertoo tytöstä, jonka narkkari-isä kuolee, ja istuu koko elokuvan kuolleena tuolissaan, kun tyttö siinä ympärillä leikkii ja elelee mielikuvitusystäviensä kanssa. Nyt varmaan kuolisin ja halvaantuisin jo ennen alkutekstejä. Hyi!

      Poista
    2. ...Pakko kyllä tunnustaa, että Tidelandia olen vihannut ensikatsomalta syvästi. Tämä huomattavasti ennen lasta.

      Poista
  4. Loukkaannuin tässä joku aika sitten todella pahasti Lars von Trierille, sillä Nymphomaniac 2 -elokuvassa hän kehtasi vedota äidintunteisiini. Olisin halunnut kirjoittaa hänelle, kuinka sopimaton kohtaus elokuvassa olikaan, sillä siinä yritettiin herättää katsojassa Reaktio ja vieläpä onnistuttiin. Minä niin mieleni pahoitin ja von Trierin ykkösosasta keräämät pisteet valuivat kuin – kyllä, kuin lapsi pesuveden mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä laitoin välit poikki Larsin kanssa jo silloin, kun kävin raskaana katsomassa Melacholian, enkä ole oikeastaan vieläkään toipunut siitä. Päätin, että katson jatkossa vain Larsin varhaistuotantoa. On liian kyyninen hänen maailmansa mulle.

      Poista
  5. Samaa mieltä noista mainitsemistasi elokuvista. Minäkin odotin Domen Leijonasydämeltä enemmän. Sehän on hirveän laskelmoidun kaupallisesti rakennettu, huh huh!
    Ja kyllä, lapset syventävät ihmistä - loppuiäksi Siina. Isoäitinä sitä kuule vasta onkin vereslihalla, sanomalehden pikku-uutinenkin saa suunniltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Minä kun toivoin, että tämä olisi ohi jossain vaiheessa. Äh.

      Poista
    2. Niin, mutta ei se haittaa, katsos kun tätä liikuttumista ym. syvää eläytymistä alkaakin pitää juuri sinä ainoana oikeana tapana kokea asioita. Muistaa vain, että joskus kauan sitten koki jotenkin eri tavalla. Epäröin kirjoittaa "pinnallisemmin", jos nyt joku lapseton pahoittaa mielensä, mutta itsellä muutos oli juuri sen suuntainen.

      Poista