sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Mitäs tässä eli Arkihaaste

Täti-ihminen haastoi facebookissakin iloisesti loimuavaan arkihaasteeseen. Tein sen jo innoissani siellä facebookissa, mutta mielelläni myös täällä, tosin tällä tavalla vähän väärin, koska en jaksa alkaa joka päivä postailemaan yhtä kuvaa. Lisäksi nämä viimeiset viisi päivää eivät ole olleet erityisen arkisia, koska olen ollut lomalla, mutta enpä malta odotella ensi viikkoon, kun sitten tämä koko arkikuvajuttu voi olla ihan mennyttä.

Vähän ärsyttää, kun facebookin arkihaaste on saanut osakseen jotain kyynistä, epämääräistä narinaa, että on jotenkin muka huono juttu, että ihmiset postaavat kuvia kahvikupeistaan. Minä en oikein tajua mikä siinä voi niin ärsyttää. Haaste on aktivoinut kivasti sellaisiakin ihmisiä, jotka yleensä eivät jaa facebookissa mitään, ja minusta on ainakin kiva tietää mitä muut ihmiset puuhailevat. Koska se on ollut minulle facebookin suurin anti, muiden ihmisten tavallinen elämä. Se oli sitä aikaa, kun facebook statukset alkoivat "Siina is" ja useimmitenhan kaikki päivittivät, että "is at home" tai "is at work". Näin tajusin ensimmäistä kertaa vuonna 2007 liittyessäni facebookiin, että muutkin ihmiset istuvat enimmäkseen kotona tai käyvät töissä. Että sillä aikaa kun minä olen kotona IHAN KAIKKI muut eivät olekaan jossain legendaarisissa bileissä tekemässä jotain ikimuistoista, josta puhutaan loppuelämä. Ja se vapautti kovasti. Olen siitä saakka ollut huomattavasti tyytyväisempi omaan arkeeni.

No, se siitä. Niihin kuviin sitten vissiin.

Tiistai: Helsingin jäätelötehtaan kioski Kaivarissa. Kookosjätski sai osumaa useammaltakin lusikalta. Otan toistekin.


Keskiviikko: Odottelemassa Ateneumin kaupan edustalla siskoa lapsineen. Kävin jo kerran juoksemassa läpi Tove Jansson -näyttelyn, enkä aio mennä toista kertaa Plöängin kanssa. Yksin kyllä voisin.



Torstai: Plöängin taaperojumppapäivä. Jumpan lopuksi laitettiin ilmapalloja taikapeiton päälle ja lennätettiin niitä ilmaan. Vaikea saada tarkkaa kuvaa kun samaan aikaan hetkuttaa peittoa ja on niin innoissaan, ettei meinaa puhelin pysyä kädessä.


Perjantai: Saatoimme Plöängin rakkaat serkut ja tädin junaan. Sen jälkeen kävimme vielä ystävän kanssa toiveikkaana vilkaisemassa josko Starbucksin jono olisi jo viimein kaikkoontunut, ja olihan se. Kuvassa ensimmäinen kotimainen caramel frappuccinoni. Jotenkin ei ollut niin spektaakkelimaista kuin Tokiossa tai Dublinissa, mutta joihan sen ennemmin kuin turpaansa otti, kuten meillä päin optimistisesti sanotaan. Enpä kyllä tiedä tarvitseeko tuolla asioikseen alkaa rampata. Ehkä ei. Taas yksi unelmakohde romuttui kun se saapui lähistölle. Pienenä ajattelin, että kävisin joka päivä sellaisessa automaattipassikuvakopissa, jos sellainen olisi lähistöllä. Siihen piti aina päästä kun kävi Helsingissä. Mutta niin vain ei enää viehätä, kun lähin on kävelymatkan päässä. Pitäkää koppinne. Ja ylihintaiset kermavaahtonne.


Lauantai: Aamupäivällä oli tuossa lähikirkolla tapahtuma, jossa sai tutustua paloautoon. Ja kylläpä siihen tutustuttiinkin. Koen nyt syvää läheisyyttä tähän nimenomaiseen kapineeseen.


Siinä arkisia kuvia. Nyt pitäis vissiin haastaa, joten haastan Liinan, koska tiedän hänen jo siellä virittelevän kameraansa. Tai kenet vain, joka haluaa osallistua. Ota, ota, ota haaste, sinä ihminen! Näitä kuvia on paitsi kiva ottaa, myös kiva katsoa. Siis muiden kuvia, omani ovat jopa itsestäni vähän tylsiä. Mutta kaikkinensa kyyniset arjenvihaajat voivat teroitella hampaitaan keskenään, täällä blogissani rakastetaan syvästi arkea, varsinkin silloin kun se on aurinkoista ja koostuu pääosin lomasta ja rakkaista ihmisistä, sydämiä tähän!

lauantai 26. huhtikuuta 2014

The Grand Budapest Hotel

Wes Anderson, 2014

Lienee jo myöhäistä horista pääsiäisestä, joten kuittaan sen kertomalla pikaisesti, että siitä on tullut vaivihkaa lempijuhlani. Siihen ei liity suuremmin mitään valmisteluja, ei pakollista juhlahumua, vaan pelkästään valinnaista hauskanpitoa hiljaisuudessa. Tämä lapsiperhe-elämä on yleisesti melko hektistä, ainakin meidän perheessämme, joten tuommoinen juhla, johon kuuluu lähes pelkästään oman perheen kanssa kotona lohnailua, on enemmän kuin tervetullut kerran vuodessa. Jaksaa sitten vappuna taas olla seurallinen. Tai olen minä ollut ihan hiton seurallinen jo pääsiäisen jälkeenkin, ei ole ollut yhtään yövieraatonta yötä sitten pääsiäisen. Mutta nyt alkaa näyttää etten pääse asiaan ollenkaan.

Anteeksi. Niin pääsiäisen agendaan kuului ikkunanpesun, kirjahyllyn imuroinnin, vaatekaappien päikseen vaihdon lisäksi kohta "Siina menee katsomaan uuden Wes Andersonin". Jotenkin kävi kuitenkin niin, että tämä perhe hummaili mieluummin brunsseilla, ulkona, missä tahansa, kuin pesi ikkunoita, joten agendan kaikki kurjat kohdat jätettiin suorittamatta, ainoastaan elokuvakohta tuli täytettyä.

Mutta olipas kiva käydä pitkästä aikaa ihan yksin elokuvissa! Edellinen kerta taisi ollakin se edellinen Wes Anderson. Jotenkin tykkään olla IHAN YKSIN leffassa, ei tarvitse huolehtia vieruskavereista. (Olihan se American Hustle toki tuossa äsken, mutta en ollut siellä varsinaisesti yksin, vaan työkavereiden kanssa, olkoonkin, etten tainnut vaihtaa kuin yhden puuskuttavan lauseen vieruskaverini kanssa.) Ennen tuntui, että kokemus jäi puolikkaaksi jos ei leffan jälkeen voinut jauhaa kenellekään, mutta nykyään arvostan todella paljon ihan vain omaa seuraani ja omia näkemyksiäni. Se toinenhan saattaisi olla eri mieltä ja mitäs siitä sitten tulisi. Riita ja pahaa mieltä.

Leffaan mennäkseni, sehän oli oikein kunnon Wes Anderson. Tämä ei kylläkään kertonut perheistä, kuten Andersonin leffat yleensä tuppaavat kertomaan, vaan yksinäisistä miehistä valtavassa hotellissa. Kehyskertomuksessa kirjailija tapaa omituisessa neuvostoaikaisessa vuoristohotellissa hotellin omistajan, herra Moustafan. Moustafa kertoo tarinan nuoruudestaan, jolloin hän oli vielä hotellin aulapoika Zero, ja hänen esimiehensä legendaarinen M. Gustave.

M. Gustave on kovin hajustettu, rakastaa hotellin vanhempia, vaaleahiuksisia naisasiakkaita, ja ilmeisesti myös kaikkia ystäviään. Hän on äärimmäisen hienostunut, rakastettu ja arvostettu. Mutta sitten eräs hänen rakastetuista vanhoista rouvistaan kuolee ja M. Gustave ja Zero joutuvat hullunmyllyyn.

Ihan loistavia näyttelijöitä, käsittämättömiä maisemia, ihania kohtauksia. Enpä enempää olisi voinut pääsiäiselokuvalta toivoa. Mutta jos jotain muuta kehtaisin toivoa, niin vähän useammin voisin kyllä käydä elokuvissa. Ennen kävin useamman kerran kuussa, nykyisin näköjään puolentoista vuoden välein. Häpeällistä!

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos, 2012

Kansi: Ville Tiihonen
Luimme tämän ihastuttavassa lukupiirissämme. Ja onneksi luimme, pidin tästä kirjasta ihan villisti.

Sudenveri kertoo kolmesta naisesta. Marraskuu harrastaa pakanariittejä, tekee käsitöitä ja rakastaa Vargaa. Varga on kuvataiteilija, joka on tannoin jättänyt lauman. Martta on lauman vanha johtajanaaras. Sillä Varga ja Martta ovat ihmissusia. He eivät ole olleet aikoihin tekemisissä, mutta nyt on pakko, sillä Martan luona asunut epämuotoinen poika, Rasmus, on karannut Vargan luo. Rasmus ei ole oikein susi eikä ihminen, ja siksi häntä on piiloteltava. Lauma ei saa paljastua.

Kirjassa ihmissudet olivat ihania. He olivat ihmisiä ja susia ja molempina heitä kuvattiin erinomaisesti. Ei mitään kuuta ulvovia hirviöitä, vaan susia ja ihmisiä. Olen aina kokenut sudet hyvin läheisiksi, siksi kiinnosti paljon lukea susien käyttäytymisestä. Myös muu tarina oli kiinnostava, erinomaisesti kirjoitettu, kaunis, ajateltu.

Sudenveri on sellaista spefikirjallisuutta, että tavallaan harmittaa, etteivät siihen tartu ihmiset, jotka välttelevät kaikkea epärealistista. Koska tässäkin ihmissuteus on ihan toissijaista. Se on kiinnostavaa, mutta ei tämä kirja siitä kerro.

Hieno hieno kirja!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Maan ytimessä

Jules Verne: Journey to the Center of the Earth
Ilmestynyt ensimmäistä kertaa 1864
Audible Studios, 2011
Signature performance: Tim Curry

Timo Parvela, Jussi Kaakinen: Taro maan ytimessä
WSOY, 2010

Audible tarjosi joku aika sitten kahta kirjaa yhdellä creditillä. Valitsin toiseksi kirjaksi Jules Vernen Journey to the Center of the Earth kolmesta syystä:
1) Lukijana on Tim Curry.
2) Journey to the Center of the Earth on sekä 1001 kirjaa jotka on luettava ennen kuoloa että 101 spefin helmeä -lyhytlistoillani, joten läimäyttäisin kahta härkää yhtä aikaa turpaan.
3) Yritin joskus lapsena lukea jotain Vernen kirjaa, muistaakseni sitä missä on se Nautilus-sukellusvene, mutten koskaan päässyt sukellusveneeseen asti, kun kirja vain jannasi ja jannasi ja oli niin tyyyylsä, että lopetin kesken, enkä ole vieläkään toipunut tästä järkytyksestä, että näin menin tekemään, joten ajattelin lähestyä nyt yli 20 vuotta myöhemmin Verneä eri kulmasta ja selättää hänet.

Kirjahan oli yhtä aikaa tylsä ja villi. Kävin koko ajan itseni kanssa väittelyä, joka meni suunnilleen näin: "Ei saatana Jules, ei tuota usko kukaan, no anna sen nyt kertoa juttunsa, mutta eihän tuossa ole mitään järkeä, tämä onkin fiktiivinen kirja, ei siinä tarvitse ollakaan mitään järkeä, no mutta kyllä joku raja pitäisi olla, ole nyt helvetti hiljaa ja kuuntele mitä nyt tapahtuu, nyt meni kyllä liian pitkälle, dinosauruksia, ei ole totta, no ei olekaan, on fiktiota!" Taukoamaton ajatuspajatus korvissa ja samaan aikaan Tim Curry yritti kertoa äärikarismaattisella äänellään tätä täysin hullumaista seikkailua.

Oli muuten välillä vaikea päästä yli ajatuksesta, että tarinaa kertoo Dr. Frank-N-Furter, mikä teki kuuntelukokemuksesta vielä astetta älyttömämmän.

Tarinahan menee suunnilleen niin, että kuuluisa geologi professori Liedenbrock löytää muinaisen dokumentin, jossa alkemisti Saknussem kertoo matkastaan maan keskipisteeseen islantilaisen kraaterin kautta. Liedenbrock ottaa mukaansa tarinan nuoren minäkertojan Axelin, islantilaisen kantajan Hansin ja lähtee reissuun. Ihan älytön seikkailuhan siitä tulee.

Mietin kuunnellessani esimerkiksi sitä, että oliko 1800-luvulla tavallisilla kirjanlukijoilla sellaista tietoa maailmasta kuin nykyään on lähes kaikilla. Kuten, että maan keskipisteessä on ihan todella kuuma. Tai että kiven sisällä on ihan pimeää. Tai että miten niillä riittäisi happi. Tai että eikö vesi haihtuisi siellä kuumuudessa. Tai tai tai tai. Ja sitten tajusin, että kaikki nämä typerät faktat on nyt ihan välittömästi piilotettava jonnekin takaraivon perukkaan ja vain annettava mennä. Jos professori Liedenbrock olisi jäänyt ajattelemaan tämmöisiä maallisuuksia, ei varmasti olisi löytänyt Liedenbrockin merta.

Ja paljon ajattelin kuunnellessani myös toista erinomaista teosta matkasta maan ytimeen.

Ostin Plöängille muistaakseni jo ennen hänen syntymäänsä erinomaisen kuvakirjan Taro maan ytimessä, koska olin lukenut sen töissä ja pidin sitä loistavana. Ja edelleen pidän, luettuani sen noin sata kertaa. Ihan huvikseni olen lukenut, koska lapsi alkaa olla vasta nyt siinä iässä, että tajuaa tämän tarinan hienouksia. Luulen, että menee vielä pitkälti toistakymmentä vuotta, ennen kuin parhaat läpät lapselle avautuvat, mutta se nyt on vain plussaa.

Kirja kertoo Tarosta, joka ystävänsä karhun kanssa rakentaa tosi ison koneen, jolla he lähtevät tutkimaan, mitä on hiekkalaatikon alla. No ihan älyttömästi kaikkea. Varsinkin jättiläistoukka, joka uhkaa syödä koko maapallon, ellei saa heti keksejä. Toukka on ihan mahtava hahmo, samoin karhu, ja toki toimelias Tarokin.

Taro-kirjoja on ilmestynyt jo neljä, meillä on itsellä myös Taro ja taivaan vallat, jossa Taro ja karhu joutuvat avaruuteen. Sekin on varsin hauska, mutta ei niin hulvaton kuin tämä maan ytimeen suuntautuva reissu. Lainasin kirjastosta Taro hirmuliskojen ajassa, mutta sen tarina oli vielä vähän hankala kaksi ja puolivuotiaalle. Palaan siihen myöhemmin. Ja näköjään on ilmestynyt uusi Taron suuri pieni seikkailu, jossa Taro ja karhu rakentavat kutistuskoneen. Pitääkin heti tutkia onko se jo Plöängille sopivaa materiaalia vai odottelenko vielä hetken ennen kuin alan tankata sitä ulkoa. Toisaalta ihanaa, kun on hyviä kuvakirjoja odottamassa! Kirjat on kuvitettu ihan minun makuuni ja tykkään, kun Taro joka kirjassa suunnittelee ja rakentaa jotain, eikä vain ajaudu asiasta toiseen.

Jos joku tänne asti jaksoi kahlata, niin haluaisin vielä todeta, että suosittelen painokkaasti molempia taideteoksia. Äänikirja on ihan päätön seikkailu ja nannaa korvakäytäville, Taro on loistava esimerkki siitä miten älyttömän hienoja kuvakirjoja tässä maassa tehdään. Eläköön matkailu maan ytimeen!

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Me ollaan parhaita!

(Vi är bäst!)
Lukas Moodyson, 2013

Lukas Moodysonin elokuvat Fucking Åmål ja Kimpassa ovat olleet minulle hirveän tärkeitä. Muistan, miten katsoin ekan kerran Fucking Åmålin ja sain valtavat voimat. Tuntui, että voin tehdä mitä tahansa. Vähän samanlainen tunne tuli, kun näin ensimmäisen kerran Matrixin ja olin varma, että jos ajan pyörällä Tuiran sillalta alas, pystyn lentämään. En yrittänyt, mutta tunne oli hyvin voimakas. Kimpassa taas on ehdottomasti yksi hauskimmista ja lämpimimmistä elokuvista ikinä. Semmoinen elokuva, joka uskoo ihmiseen.

(tulen edelleen onnelliseksi, kun ajattelen kohtausta, jossa Göran heittää typerän tyttöystävänsä viimein pihalle, samaistun Göranin hahmoon ihan kauheasti)

Tai sen tekijä uskoo. Mutta sitten Moodyson jotenkin pimahti ja alkoi tehdä äärestsynkkiä elokuvia. Lilja 4-ever on kiistatta erittäin tärkeä ja hieno elokuva, mutta en minä halua sitä toista kertaa nähdä, enkä saanut siitä voimaa, pahan olon sain. Seuraavasta kuulin juttua, että se on maailmankuvaltaan vielä hirmuisempi, joten päätin, etten halua edes nähdä sitä.

Ja minua harmitti. Rakastin niin kovasti Fucking Åmålia ja Kimpassa. Tuntui hirveän turhauttavalta, että ihmisellä on hyppysissään tuollainen taikakeino kertoa ihmisyyden hyvästä, mutta hän päättääkin ryhtyä käyttämään sitä pahaan. En tarkoita, etteikö niillä inhottavillakin elokuvilla olisi paikkansa, mutta minä uskon, että maailmassa on paljon paljon paljon tilaa myönteisille ja hyville tarinoille, joista voi oppia. Ja että ne pahatkin asiat voi kertoa myönteisen kautta. Tai no, ainakaan tässä maailmassa ei tehdä liikaa myönteisiä elokuvia. Sellaisia myönteisiä, syviä elokuvia. Ei tehdä.

Mutta onneksi viime vuonna alkoi näyttää, että Moodyson on tullut taas tolkkuihinsa. Hän oli tehnyt elokuvan kolmesta teinipunkkarista 80-luvulla.

Ja varsin herttainen elokuva se onkin. Bobo, Klara ja Hedvig ovat punkkareita, vaikka kaikki väittävät, että punk on kuollut. Heidän bändillään on yksi biisi, jossa lauletaan lähinnä "Hata sport, hata sport, hata sport!", johon on kenen tahansa koululiikuntatunnille 80-luvulla osallistuneen helppo yhtyä. Sitten vähän murehditaan omaa rumuutta, poikia, ystävyyttä, vanhempia, uskontoa, punkbändejä.

Ei tämä minulle samanlainen voimaelokuva ollut, kuin Fucking Åmål tai Kimpassa, mutta oikealla tiellä Moodyson on. Tämä oli oikein mukava hyvänmielenelokuva pääsiäiseksi. Nyt vain odottelen ilomielin Moodysonin seuraavia töitä. Tai vähän pelolla myös, jos hän päättää lähteä taas synkkyyden tielle. Mutta älä mene sinne, Lukas, älä mene. Kukaan muu ei tee elokuvia niin kuin sinä!

lauantai 19. huhtikuuta 2014

The Bling Ring

Sofia Coppola, 2013

Minulle tuli tästä elokuvasta fyysisesti paha olo. Aamullakin vielä ällötti.

The Bling Ring kertoo losangelesilaisista nuorista, jotka ihailevat sellaisia henkilöitä kuin Paris Hilton, Lindsey Lohan ja mitä ne yhdet mimmit olivat, jotka esiintyvät siinä sarjassa, missä oli se yksi tyttö jolle tehtiin sata kauneusleikkausta ja jonka poikaystävä oli ihan kävelevä, ilkeä dildo. No kumminkin, niitä ihailivat. Nämä nuoret eivät kuitenkaan ole niin onnekkaita kuin esikuvansa, että ihan ilman työtä saisivat kaikki maailman herkut, joten sen sijaan, että tekisivät esimerkiksi töitä, he murtautuvat näiden esikuviensa koteihin ja varastavat laukkuja, kelloja, koruja, rahaa, huumeita, kenkiä, vaatteita, tauluja ja Orlando Bloomin maton.

Ällöttävintä tässä on se, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Sitten illalla sängyssä, sen sijaan että olisin vaikka lukenut hyvää fiktiivistä kirjaa, guuggeloin tietoja näistä murtovarkaista. Jotenkin vaan niin kamalaa. Kaikki se. Että yksi sai oman tv-sarjan ja yök ja öh.

Kai tämän elokuvan tarkoituskin oli kritisoida tuollaisen elämäntavan palvontaa, mutta enpä tiedä tuliko minulle paha olo siksi, että elokuva olisi onnistunut kritisoinnissaan, vai siksi, että jouduin ylipäätään yhtäkkiä niin syvälle siihen koko materialismiäklöilyyn, josta niin kovasti yritän pysyä erossa. En tiedä. Ällöttää.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Äiti-ihminen katsoo järkyttyneenä elokuvia

Leijonasydän
Dome Karukoski, 2013

What Maisie Knew
Scott McGehee, David Siegel, 2012


Olen tässä viime aikoina katsonut elokuvia sellaisten vanhemmuussilmälasien läpi. En tiedä muista ihmisistä, mutta tuntuu, että sen jälkeen kun lisäännyin, en ole kestänyt enää yhtään lasten kaltoinkohtelua edes fiktiossa. Katson täysin huumorintajuttomasti kaikkea lapsiin liittyvää. Ja se on tavallaan vähän raskasta.

Epäilen, että nämäkin kaksi elokuvaa olisin katsonut eri tavalla, jos en olisi äiti. Tai sitten en olisi. Mistäs minä sen voin tietää. Mutta joka tapauksessa, en halua teeskennellä, että seuraavat näkemykset olisivat jotenkin objektiivisia, koska eivät ne ole, vaan pelkästään erään ylitunteellisen äidin mielipiteitä.

Lisäksi jatkossa seuraa spoilereita, joten ehkä kannattaa kaikkien lopettaa lukeminen, jos ei kestä tunteellista äiteilymotkotusta tai ei ole vielä katsonut näitä elokuvia, ja aikoo mahdollisesti katsoa. Heippa kaikki lukijat, jatkankin tästä itsekseni.

Leijonasydän kertoo uusnatsista, joka rakastuu. Ilmenee, että rakkauden tiellä on naisen poika, joka on tummaihoinen. Uusnatsi on kuitenkin suoraselkäinen, ja jos hän on luvannut hyväksyä naisen lapsen niin sitten hän hyväksyy, vaikkei oikein hyväksykään. Henkilökohtaiset ongelmani tätä elokuvaa katsoessani kulminoituivat siihen, etten voinut hyväksyä miten tässä elokuvassa kohdeltiin lasta.

Poika on kouluikäinen. Lapsen äiti joutuu sairaalaan ja toivoo, että uusnatsi pitäisi huolta lapsesta. Uusnatsilla on oma uusnatsiposse ja luonnehäiriöinen veli, joka pakenee intistä kassissaan parit käsikranaatit. Hullu veli muuttaa uusnatsin luo ja alkaa nöyryyttää lasta.

Uusnatsi päättää esitellä pojan uusnatsiposselleen viemällä pojan pelaamaan jengin kanssa futista. No se olikin mieltäylentävä kokemus lapselle. Kuten myös se, kun uusnatsi opettaa miten väkivallalla ratkaistaan koulukiusaamisongelmia. Tai se, kun koulukiusaajien vanhemmat tunkeutuvat kotiin hakkaamaan uusnatsia. Mikä oli ihan epäuskottavaa, eihän noin koskaan tapahtuisi, huomautti Roscoe. Että kaikki lasten vanhemmat olisivat väkivaltaisia hulluja. Ja se on ihan totta. Suurin osa maailman ihmisistä ei ole väkivaltaisia hulluja, vaikka varmasti useammin väkivaltaisten lasten vanhemmat ovat väkivaltaisia, kuin ei väkivaltaisten lasten. Mutta eteenpäin, on mentävä eteenpäin asiassa.

Kamelin, eli minun, selän katkaisi tässä tapauksessa kuitenkin kohtaus, jossa pojan isä on tullut kylään ja uusnatsi tuo pihalle lettuja pojalle, isälle ja itselleen. Hullu veli tulee ulos ja vetää sokan käsikranaatista. Tilanne laukeaa, käsikranaatti ei, mutta voisi kuvitella, että kuka tahansa isä veisi tässä tapauksessa lapsensa ihan helvetin kauas moisesta paikasta ja soittaisi poliisit, eikä jäisi syömään lettuja ja jättäisi sitten lasta uusnatsien huomaan.

Valitin tästä leikkipuistossa ja eräs isätoveri totesi, että toisaalta eivätpä uusnatsit yleisesti olekaan tunnettuja älykkyydestään. Että ehkä tämä todella oli kuvaus idioottien ongelmanratkaisusta, jossa jalkoihin jää lapsi. Tai jotain. En tiedä, minulta meni vissiin vähän ohi.

Joka tapauksessa harmittaa, koska Dome Karukoski on ollut yksi suosikkini suomalaisten elokuvaohjaajien joukosta. Hauskojen elokuvien ohjaajien top kakkosessa Perttu Lepän kanssa. Mutta nyt ei kyllä oikein naurattanut, eikä itkettänyt, olin vain vähän pöyristynyt. Mainittakoon kuitenkin, en varmaankaan olisi kiinnittänyt näihin asioihin ennen lokakuuta 2011, joten on ihan mahdollista, että tämä oli jostakin kulmasta katsottuna ihan ok elokuva.

Ja jos haluat katsoa hyvän Dome Karukosken elokuvan, katso Napapiirin sankarit. Ja jos haluat katsoa hyvän elokuvan uusnatseista, katso tanskalainen Brotherhood.

Heti tästä lapsen traumatisoinnista toivuttuamme päätimme katsoa What Maisie Knew.

Maisie on ihana pieni tyttö, jonka vanhemmat eroavat. Äiti on ihan kaheli, itsekäs muusikko, isä omahyväinen englantilainen bisnesmies. Onneksi Maisiella on ihana lastenhoitaja, Margo. No iskä menee lastenhoitajan kanssa naimisiin ja äiti kostoksi ottaa komean Lincolnin, tavallaan lastenhoitajaksi myös. Yhtäkkiä Maisieta pompotellaan Margolta Lincolnille, Lincolnilta Margolle, iskä häipyy Lontooseen, äiti kiertueelle, Maisie unohtuu milloin kouluun, milloin aulaan, milloin ravintolaan. Ihan hirveetä.

Todella jännä asetelma, että äiti- ja isäpuoli olivat tarinan ihanat hyvikset ja varsinaiset vanhemmat aivan karmeita tyyppejä.

Välihuomautuksena, valitsin tämän elokuvan katsottavaksi, koska olen salaisesti (no en edes kovin salaisesti, valehtelin, anteeksi) rakastunut True Bloodin Eric Northmaniin, ja Lincolnia näyttelee sama Alexander Skarsgård kuin Ericiä. Huomasin, että hänhän on oikeastaan aika taitava näyttelijä. Ja että hänellä on melko huomattava yläpurenta. Eipä siinä mittään, hyvä purentahan se on semmoinenkin. Tykkään aina, jos Hollywoodissa joku uskaltaa purra vähän eri tavalla kuin muut. Itse asiassa minulla itsellänikin on yläpurenta. Voiko tästä tehdä päätelmän, että kaikilla parhailla on yläpurenta? Minusta voi.

Ja takaisin asiaan palatakseni, ihan hiton hieno elokuva oli. Eipä ollut kuivaa silmänurkkaa meidän sohvalla eilen. Todella vaikuttavaa. Silti epäilen, että jos olisin katsonut tämän ennen syksyä 2011, olisin pitänyt tätä erinomaisena elokuvana, mutta en olisi nieleskellyt kauhuissani sitä, miten nuo aikuiset tuhoavat tuon tyttölapsen kiintymyssuhteen ja mahdollisesti koko tulevaisuuden ihan vain itsekkyyttään. En olisi tiennyt mikä on kiintymyssuhde. En varmastikaan olisi suhtautunut elokuvaan näin tunteella.

Enkä nyt tarkoita, etteivätkö muut ihmiset voisi kokea näitä tunteita ihan huolimatta siitä onko heillä lapsia tai ei. Tiedän vain, että itse katson lapsista kertovia tarinoita nyt ihan eri tavalla. Ja se vähän harmittaakin. Olen aina pitänyt elokuvista ja kirjoista, jotka kertovat anarkistisista orvoista, mutta enää en vain osaa nauttia sellaisesta. Meneeköhän tämä ohi? Meneehän? Muuten minun ja Charles Dickensin tulevasta läheisestä suhteesta tulee ihan hiton traumaattinen.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Rakkautta ennen keskiyötä

Richard Linklater, 2013
(Before Midnight)

Kun tapasimme Roscoen kanssa joskus viime vuosikymmenen puolivälissä, hän asui Helsingissä ja minä Oulussa. Seuraavana päivänä hänen piti lähteä kotiin. Loogisena epäromantikkona ajattelin, että sinne meni, ei tästä mitään tule. Sitten ajattelin elokuvaa Rakkautta ennen aamua, jossa Celine ja Jesse tapaavat junassa ja viettävät Wienissä yhden vuorokauden ennen kuin jatkavat suuntiinsa. Ja sitten kun menin Roscoen luo eka kertaa kylään, vein elokuvan mukanani. No, oli miten oli, mutta samaistun kumminkin kovasti Jesseen ja Celineen.

Niin kuin todennäköisesti koko ikäluokkani. Me, omituiset höpöttäjät. Samaistuimme silloin, samaistumme nyt.

Tämä on sarjan kolmas elokuva. Heti leffan alussa tajusin, etten itse asiassa ole nähnyt toista osaa, vaikka Roscoe väitti, että olemme katsoneet sen yhdessä. Emme kyllä ole. Yksinään on katsonut. Onpa romanttista, yksinään katsoa parisuhde-elokuvaa. Epäilen, että ei ole Roscoekaan nähnyt kakkososaa, väittää vaan.

Tässä elokuvassa Jesse ja Celine ovat nelikymppisiä. He ovat lomalla Kreikassa kaksostyttöjensä kanssa, saattoivat juuri Jessen pojan lentokentälle. Ystävät ovat hommanneet heille hotellihuoneen, että he vielä ennen kotimatkaansa saavat viettää vähän kahdenkeskistä aikaa. Sitä ei ole juurikaan ollut seitsemään vuoteen. Ja ihan hitonmoiseksi tappeluksihan se menee.

Siksihän minä näitä leffoja niin rakastan, että huolimatta Jessen hullusta tukasta ja ajoittain pöljistä jutuista, samaistun edelleen ihan älyttömästi. Tai oikeastaan näen pelottavan kuvan meistä noin viiden vuoden kuluttua, koska suunnilleen sen verran edellä elämässä Jesse ja Celine ovat. Riitely oli niin todenmukaista, juuri tuollainen hiton ovien paiskoja minäkin olen. "Paitsi että sinä et lepy noin nopeasti", totesi Roscoe. No en niin. Mutta ei varmaan Celinekään oikeasti, mutta elokuvassa, jossa on aikaa vain keskiyöhön, ei oikein voi mököttää kovin montaa minuuttia.

Ja mököttäminen. Se se vasta on pöljää energiantuhlausta. Siitä pitäisi kyllä päästä eroon. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa Jesse ja Celine ovat lopettaneet tappelun ja minä olen päässyt yli typerästä tavastani mököttää.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013

Vaan tunsinpa taas syvää hölmöyttä äsken. Ihan sama juttu kuin edellisen lukemani Sinisalon kanssa. Silloin luulin, että kannessa on röntgenkuva jostain nivelestä, vaikka siinä olikin savukiehkura. Nyt luulin, että kannessa on taas röntgenkuva ihmisen sisälmyksistä ja joku elin, esimerkiksi aivot tai sydän, siinä hiillostuu. Mutta siinähän onkin taas sitä hiton savua ja tulinen chili! Tuntuu, että olen vähän eri aaltopituudella kuin kansien tekijät, Hannu Mänttäri ja Miika Immonen. Kaunis kansi silti, en vaan jostain syystä osaa lukea näitä kuvia. Seuraavan kirjan nähdessäni lausun itselleni vakavasti: "Siina! Ei ole röntgenkuva! On savua! Katso paremmin!"

Siinäpä sitten kaikki vähänkään moitteeseen viittaava, mitä tästä kirjasta on sanottavaa. Oli pitkästä aikaa semmoinen kirja, jota ei olisi malttanut laskea alas.

Kirjassa eletään Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Naissukupuoli on jalostettu oikeampaan suuntaan, eloisiksi, feminaisiksi, joiden tehtävä on olla vaalea, kaunis, hölmö ja miellyttää miehiä. Miehet ovat maskuliinisia maskoja. Kaikki huumausaineet kahvista lähtien on kielletty, jopa chili, jonka kapsaisiini aiheuttaa hillittömät olot.

Vanna on päällisin puolin eloi, mutta sisimmässään fiksu morlokki. Hän on lyöttäytynyt yksiin chilidiileri Jaren kanssa, mikä sopiikin hyvin, sillä Vanna on chiliaddikti. Jare haluaisi loikata ulkomaille, mutta Vanna ei halua lähteä ennen kuin saa tietää, mitä hänen suloiselle eloi-siskolleen Mannalle on tapahtunut.

Kirjassa oli noin viisikymmentä ideaa, joista olisi jokaisesta saanut yksinäänkin oivan kirjan. Silti niitä ei ollut liikaa, vaan kaikki toimi. Sinisalon tyyliin kuuluu koostaa kirja eri tekstityypeistä, josta tykkään kovasti. Se nopeuttaa lukemista ja on hauskaa. Sinisalo kirjoittaa kadehdittavan hyvin, yhtäaikaa vakavasti ja iloisesti. Niin vaivattomasti ja kevyesti hän pyörittää moninaisia elementtejään, niin ennakoimattomasti. Koko ajan tuntui, ettei voi yhtään tietää, minne homma on menossa, rysähtääkö koko tarina nokalleen vai selvitäänkö tästä jotenkin kuitenkin. Tämmöisestä tykkään kovasti. Että kirjoitetaan siellä kuuluisan laatikon ulkopuolella.

Väkevä suositus siis!

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Tukholmaan, Tukholmaan!

Koska olen trendikäs bloggaaja, raahasin perheeni laivamatkalle Tukholmaan. Ohessa huomioita matkalta.

- Kahden laivan otoksella sanoisin, että Ruotsin laivan leikkihuone on noin 180% prosenttia parempi kuin Tallinnan laivan. Tallinnaan mennessä tuntui, että vanhemmat dumppasivat muksunsa pallomereen riehumaan holtittomasti ja istuivat itse jossain lähistöllä kaljalla. Ruotsiin mennessä vanhemmat istuivat leikkihuoneessa vahtimassa muksujaan. Tästä voinee päätellä, ettei leikkihuonetta kannata järjestää baarin yhteyteen, jos mahdollista. Tai ehkä kannattaa, riippuu keneltä kysytään. Minusta kuitenkaan ei kannata. Oli kiva matka, kun leikkihuoneessa oli mukavaa ja rauhallisehkoa. Paitsi silloin kun sinne änkesi istumaan se kauhea Ville Viikinki. Hui saasta.


- Tukholmassa kaikilla miehillä on Brion lastenrattaat, tyylikkäät kokoparrat ja parkatakit. Heillä on ihastuttavat vaimot, joilla on tyylikäs lyhyt tukka, graafinen takki ja sitten he tapaavat ystäväpariskuntiaan kadulla, halaavat toisiaan oikein lämpimästi, puristavat liki, eivät vain kylmästi hipaise. Meilläkin oli osa näistä ominaisuuksista, mutta emme halailleet ketään, koska olemme suomalaisia, emmekä sitä paitsi edes tunne ketään siellä Tukholmassa.

- Matkan ainoa varsinaisesti suunniteltu kohde oli Kulturhuset Sergelin torilla, jossa on mainio Rum för barn. Sitä suositeltiin useammasta suunnasta ja oli kyllä kiva. Siis sellainen paikka, jonne voi viedä lapsensa rymyämään, kun ei itse jaksa enää kävellä. Se on siis lastenkirjasto, jossa on hillittömiä möyrimismahdollisuuksia pikkuväelle. Alun perin olin ajatellut olla laumasieluinen bloggaaja ja rientää Junibackenille, mutta sitten tajusin, että vaikka itse olenkin sitä mieltä, että Astrid Lindgren on ehkä maailman nerokkain ihminen, ei puoliso, anteeksi Roscoe, ole erityisen kiinnostunut koko asiasta, eikö Plöängiä ole ehditty vielä aivopestä asiaan lainkaan riittävästi. Näin ollen jätimme Junibackenin seuraavaan kertaan.


- Hyttivalinnassa ajattelin, että tärkeintä on kunnon sängyt, koska kumminkin kökötetään kaksi iltaa siellä. Niin meillä sitten oli parisänky ja vielä kerrossänky päälle. Ensi kerralla, jos sellainen joskus tulee, yritän muistaa priorisoida ikkunan. Ihan hiton kamalaa on, kun ei yhtään tiedä mikä vuorokaudenaika on. Olin muutenkin koko ajan ihan kujalla, että paljonko kello on, kun oli eri ajat. Tai mitä mikäkin maksaa.

- Aina aiemmin olen kantanut laivalta ison muovikassillisen karkkia kotiin, mahdollisesti myös alkoholia. Nyt kävin ekana iltana ostamassa 4-packin Centereitä, Roscoe osti Tobleronen, ja seuraavana päivänä todettiin, että mitä varten me ostettaisiin kaapit täyteen herkkuja, kun Doctor Philkin sanoo, että tärkein asia painonhallinnassa on cleaning out the environment, ja jos Doctor Phil jotain sanoo, se on totta. Hän sanoo myös, että miehen tehtävä on olla parisuhteessa provider, protector, leader and teacher. Tähän meilläkin aktiivisesti pyritään. Lisäksi, vielä tax-free-tuotteisiin palatakseni, puoliso, eikun siis Roscoe, tajusi, että miksi ihmeessä haluaisimme ostaa jotain verovapaata, kun oikeastaan rakastamme veroja. Vero on ystävä! Sitten siellä seisovassa pöydässä pitkällisesti mietittiin, että mitähän ne tullissa sanoisivat, jos vaatisimme saada maksaa verot Centereistä ja Tobleroneista. No, ei me vaadittu. Sentään.



- Kun Plöängiltä kysyttiin, mikä oli parasta reissussa, hän kertoi, että se kun isi osti särkylääkettä automaatista satamassa. Että niin oli taas hyödyllistä raahata lapsi maan ääriin saamaan kokemuksia.

Kaiken kaikkiaan oli tosi kiva reissu, jonka suurin anti oli suunnitelma siitä, mitä teemme seuraavan kerran kun menemme Tukholmaan. Syömme Hermansissa, rälläämme Gröna Lundissa, ällistelemme Junibackenilla, fiilistelemme Skansenilla, ajelemme Tunnelbanalla. Ainakin. Sitä varten ei ihan kuusi ja puoli tuntia riitä, joten pitänee olla pidempään. Ehkä sinä aikana ehdimme saada läheisiä ystäviä, joita voimme tuuheat parrat rahisten sitten halailla lähteissämme.

torstai 3. huhtikuuta 2014

My Life as a White Trash Zombie

Diana Rowland: My Life as a White Trash Zombie
Audible Studios, 2012
Lukija: Allison McLemore

Nyt oli muuten mainio!

Kekkasin tämän Audiblen suosituksista. Väittivät, että on hyvä nimenomaan äänikirjana. Norwegian Wood -epäonnistumisen jälkeen kaipasin jotain ihan muuta, mielellään jonkun myönteisen kokemuksen vieläpä, ja semmoisen todella sain.

Kirjan minäkertoja, parikymppinen Angel Crawford, on koulunsa kesken jättänyt pilleristi, joka elää Louisianan suoalueilla väkivaltaisen alkoholisti-isänsä kanssa. Hän ei ole onnistunut pitämään yhtäkään työpaikkaa paria viikkoa pidempään, on ehdonalaisessa ostettuaan varastetun auton, hänen on-off-poikaystävänsä Randy on melko välinpitämätön nahjus. Eipä paljon huonommin voisi mennä. Niin no paitsi jos joutuu auto-onnettomuuteen ja herää zombiena.

Kirja oli kevyt, hauska ja tarpeeksi jännä. Parasta kuitenkin oli lukija, joka väänsi mainiota murretta. Ihan lukijan takia aion kuunnella lisääkin Angelin seikkailuista, koska tämähän on tällä hetkellä kolmiosainen sarja, mahdollisesti pitenemään päin, en tiiä. Ei haittais vaikka olis.

Aika paljon tässä oli kyllä sellaista ruumiinavaus-, onnettomuus- ja aivojensyöntimatskua, että jos on niiltä osin herkkä, niin kannattaa ehkä harkita. Itse vähän olen, mutta oikeastaan vain yhdessä kohtaa teki huonoa. Jännä, ettei se jatkuva aivojen kanssa venkslaaminen tuntunut yhtään niin pahalta kuin se, kun Angelin sormet jäivät auton takaluukun väliin. Hyi hitto.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Urkkauutisia ja uudelleennimeämisiä

Haloo, onko siellä ketään? Bloggerin tilaston mukaan täällä on vallan hiljentynyt. Johtuuko se siitä etten ole blogannut? No nyt äkkiä jotain nonsensea eetteriin! Vai ovatko viimeinkin ameriikkalaiset robotit, pääasialliset lukijani, hyljänneet minut ja jäljelle on jäänyt kaksi todellista lukijaani. Eipä hullumpaa sekään. Oli miten oli, kirjoitan nyt jotain ihan vain lämmitelläkseni.

Kuvituskuva: rakkauden dinosaurukset

Sillä palelee. Kävi niin onnellisesti, että lähijoogasali, joka sijaitsi vielä eilen kahden talon päässä, muutti samaan taloon kanssani. Kävin heti siellä hathailemassa ja totesin, että sali on komea kuin mikä, mutta ihan hiton kylmä. Varpaat ovat umpijäässä. Tämä on harvinaista, koska minulla on yksi ihmiskunnan historian parhaimmista ääreisverenkierroista, enkä juurikaan palele varpaista tai sormista. Mutta sitten kun palelen niin voi perttileijaa, sitten en heti sulakaan. Tämä paleluaspekti joogasalissa parantunee ihan lähiaikoina kun ilmat lämpiävät, mutta ensi kerralla taidan silti varulta jättää sukat jalkaan ja laittaa pitkähihaista päälle.

EDIT: Sain myöhemmin tiedon, että salissa oli ollut joku lämpöputki poikki, eikä hyytävä kylmyys kuulunutkaan sen perusominaisuuksiin. Mikä onni! Ensi kerralla lämpimin varpain! Sali on siis täydellinen!

Ostin myös uudet lenkkarit, nyt kun näköjään lähdin urheilutiedotusta tästä tekemään. Juoksukengät oikein. Menin Intersportiin jalka-analyysiin valmiina kuulemaan, että löydän oikeat kengät terveyskeskuksen apuvälineosastolta, koska tiedän jalkojeni olevan vähän omituiset ja kävelenkin ihan miten sattuu. Analyytikko oli eri mieltä, lähes normaali olin. Sitten en löytänyt yhtään lenkkarimyyjää, suivaannuin ja kävelin seurueineni Stockalle. Siellä saa aina palvelua. Kerrassaan ihana nuori mies myi minulle aivan hysteerisen väriset juoksukengät, jotka sijoitin ensin olohuoneen pöydälle ja siirsin sitten eteiseen. Tässä lähipäivinä ajattelin laittaa ne jalkaan ja viedä ulos. Ehkä. Tai sitten siirrän ne seuraavaksi kirjahyllyä piristämään.

No sitten on myös vähän ärsyttänyt, että silloin blogia perustaessa aloin kutsua puolisoa puolisoksi ja lasta lapseksi. Kuin tylsää! Nyt välittömästi jotain mielikuvituksekkaampaa! Kysyin lapselta, mikä hän haluaisi olla nimeltään jos ei saisi olla Xxxxx. "Plöängpjöngplöngplööh", hän sanoi hassunhauskaan tapaansa ja nauroi katketakseen päälle. No niin. Sitten kysyin puolisolta, mikä hän haluaisi olla, jos ei saa olla puoliso. "Roscoe!" hän sanoi. "Mitä helvettiä?" kysyin. "No Roscoe haluaisin olla!" hän sanoi. Niin että jatkossa puolison nimi on sitten tässä blogissa Roscoe ja lapsen lyhennettynä Plöäng. Ite oon edelleen Siina, se on ihan hyvä nimi. Ainakin parempi kuin Roscoe tai Plöäng, mutta itsepähän valitsivat. Näillä mennään, kunnes ei enää mennä, ja sitten mennään jotenkin muuten.