maanantai 3. maaliskuuta 2014

Mestari

(The Master)
Paul Thomas Anderson, 2012

Katsoin tämmöisen elokuvan. Siinä oli semmoinen alkoholisoitunut sotaveteraani, joka sitten ajautui sellaisen huruhurumestarin porukkaan. Eipä siinä oikein muuta tapahtunutkaan. Sotaveteraania näytteli Joaquin Phoenix ja mestaria Philip Seymour Hoffman. He olivat hyviä. Aina ovat. Toinen ei enää ole. Se on todella harmi.

Tämähän on hyvin arvostettu elokuva tämä. Mutta minusta se oli aika tylsä. En oikein tiedä miksi. Periaatteessa olen oikein kiinnostunut uskonlahkoista ja pidän ihan hirveästi molemmista pääosanesittäjistä. On sanottu, että elokuvan lahkon esikuvana ovat skientologit ja mestarin esikuvana L. Ron Hubbard, mutta ei sillä sinänsä minusta ollut väliä, ihan sama mikä lahko, hullumaisia olivat joka tapauksessa. Ehkä siksi oli tylsä, ettei tässä ollut oikein päätä eikä häntää. Sotaveteraani könysi läpi elokuvan ja mestari nousi kukoistukseen, siinä välissä olivat ystävykset. En minä tästö oikein mitään sen kummempaa saanut. No, olihan se ihan nätti elokuva.

Että niin, en kokenut haaskaavani aikaani. Toisaalta minusta tuntuu, ettei Paul Thomas Anderson ehkä ole minun ohjaajani. En pitänyt kovin paljon huippuhienona pidetystä There Will Be Bloodistakaan. Minusta sekin oli aika kamala, oikeastaan. Minusta hänen paras teoksensa on Boogie Nights, siitä pidän ihan vilpittömästi erittäin paljon.

Jos puolisolla olisi blogi, mielipiteet olisivat voineet olla aika lailla erilaisia. Varsinkin There Will Be Bloodista jos puhutaan. Yritin jopa ehdottaa, että hän olisi kirjoittanut puolestani tästä elokuvasta, jolloin tässäkin olisi nyt mielenkiintoinen artikkeli, mutta sen sijaan tässä on nyt tämmöinen jaapatus, joka lähentelee kiinnostavuudessaan elokuvaa, jota se käsittelee.

Kovasti olen miettinyt viime aikoina Hollywoodia ja heroiinia. Että kun olen pitänyt sitä vähän sellaisena white trash -huumeena, jotenkin viimeisenä rantana, siellä crackin ja metamfetamiinin kanssa olen kuvitellut heroiinin pyörivän, ovat luisevia, huonohampaisia, takkutukkaisia, Sid, Nancy ja Jesse Pinkmanin tyttöystävä. Asiasta en mitään tiedä, mutta näin olen kuvitellut. Mutta sitten siihen tipahteleekin tuommoisia ihan toimintakykyisiä, menestyviä tyyppejä, joista ei ikinä uskoisi moista. Niin kuin Philip Seymour Hoffman ja se ihana punaposkinen poika Gleestä. Että onko se nyt sitten jotenkin trendikästä. Pitääkö tästä huolestua? Pitääkö alkaa tarkkailla pitkähihaisia mekkoja punaisella matolla? Ihan vain olen miettinyt täällä. Huolestunein terveisin, varhaiskeski-ikäinen yhden lapsen äiti Itä-Helsingistä.

5 kommenttia:

  1. Hyvä näyttelijä meni kyllä. Elokuva oli seesteinen, kummallinen. Idea oli hyvä.

    VastaaPoista
  2. Hoffman oli tässä elokuvassa hurjan hyvä. Pidin koko elokuvasta, mutta Hoffman sitä kannatteli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Enpä kyllä keksi, milloin Hoffman ei olisi ollut loistava. Todella harmi ettei enää ole.

      Poista
  3. TWBB oli kamala! Mä en kestäny sitä yhtään.

    Nimim. Mitään saa tehdä yksin

    VastaaPoista