perjantai 28. maaliskuuta 2014

Frances Ha

Noah Baumbach, 2012

Frances on nuorehko tanssija New Yorkissa. Hän asuu parhaan ystävänsä Sophien kanssa, mutta sitten ystävä haluaakin muuttaa toiseen asuntoon ja Frances ajautuu moniin paikkoihin ja asuntoihin ja keskusteluihin.

Elokuva koostuu kohtauksista Francesin elämässä. Samaistuin kovasti häneen varsinkin alussa, kun hänen suhteensa parhaaseen ystävään muistutti kovasti minun parhaasta ystävästäni ja siitä ajasta kun olimme hassuja ja nuoria. Nyt olemme hassuja ja vähän vähemmän nuoria.

Frances kipuilee varsinkin suhdetta Sophieen. Sophiella on poikaystävä, ja hän tuntuu ajautuvan koko ajan kauemmas ja kauemmas Francesista. Frances kuulee Sophien asioista muilta ystäviltään.

En tiiä. Katsoessa elokuvaa mietin elämän epäreiluutta varsinkin Amerikassa. Tai no, onhan elämä toki paljon epäreilumpaa monessa muussa paikassa, mutta katsoessa tätä mietin Amerikkaa. Sitä, miten siellä vain rikkaat ihmiset voivat tehdä sellaisia valintoja kuin minä, en rikas, olen voinut huoletta tehdä täällä Suomessa. Amerikassa vain rikkailla on varaa opiskella humanistisia aineita ja muita hömpötyksiä, siitä kun ei työllisty. Siinä mielessä Frances on vähän outolintu, koska on köyhä ja tanssija.

Ja sitten mietin hyvinvointivaltion romahdusta ja tulevaisuutta ja lastani ja nuoruuttani ja sitä, missä vaiheessa ihminen on keski-ikäinen ja tulenko enää koskaan juomaan kaljaa Lintsin kallioilla niin kuin ennen, vai onko se jatkossa vain noloa. En haluaisi että on. Ehkä se on jatkossa sellainen juttu, mitä keski-ikäiset tekevät. Nuoriso kulkee ohi ja huokaa, että voi jeesus, tuolla nuo nolot keski-ikäiset kuvittelevat olevansa jotain nuorisolaisia, mennään me kotiin pelaa tietokoneella tai jotain.

Ja kaikkein eniten mietin nuoruutta ja ystävyyttä ja nuoruutta ja ystävyyttä. Ja sitä keveyttä silloin. Olisiko se vieläkin sellaista jos eläisi noin? Vai oliko se vain nuorena? Onko nuoruus nyt mennyttä? Siirryin tänään lähemmäs seitsemääkymmentä kuin omaa syntymääni, joten ehkä kipuilen tässä hintsusti sitäkin. Tai sitten tämä elokuva vain oli sellainen. Keveys, nuoruus, ystävyys, oih.

No niin, whatevs, perunat kiehuu, pitää mennä.

PS: Laitoin sanavahvistuksen taas päälle, koska meinasin tukehtua roskakommenttitulvaan. Katsotaan hillitseekö se yhtään. Jos ei, poistan sanavahvistuksen ja teen simmottis, etten saa sähköpostiini ilmoitusta kommenteista. Sitten en reagoi niihin yhtä nopeasti, mitä en tee nykyäänkään, joten tilanne ei muutu kenenkään muun osalta kuin minun. Mutta nyt siis sanavahvistus hetken. Palaamme asiaan.

4 kommenttia:

  1. Mie kaavailin tähän jo eilen kommenttia mutta sitten tulin niin kriittiseksi että jäi postaamatta. Nyt annan tulla ykösellä: mie luulen että se tietty keveys on mennyttä. Vielä voin istua kaltseilla juomassa pussikaljaa (ja varmasti niin tulen tekemäänkin) ja esittää hetken semmosta huoletonta neitosta - koko ajan tietäen että kotona on kaks pientä suuta ruokittavana ja pyllyt pestävänä ja mies siinä jossain ja asuntolaina ja reistaileva auto ja tavallinen elämä. On sitä keveyttä ja haahuilua toisinaan kyllä kova ikävä. Mutta toisaalta olihan se aika raastavaakin välillä, ja kuka sitä nyt lopun ikäänsä jaksais. Ehkä se keveys tulee taas kuvioihin sitten kun jälkikasvu on löytänyt paikkansa maailmassa? Ja mitä leffaan tulee niin jos se tällaisia ajatuskuvioita herättää niin täytyypi katsoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sitä mekin on mietitty, että seuraavan kerran voi rennosti istua kaljapusseineen siellä kallioilla vasta sitten kun lapsi on aikuinen. Ja istuu nolona viereisellä kalliolla. Sun lapsen kanssa :D

      Poista
  2. Mä haikailen sitä keveyttä, päättämättömyyttä (ja päämäärättömyyttä) ja absurdia tyhmää vapautta mitä joskus nuorempana oli (tosin Frances on niin kuin vuoden mua nuorempi ja melkein nauratti se naiivius ja se säätäminen ja teki mieli huutaa että "kokoo ny hyvä nainen ittes!"). Tollastahan se oli.
    Elokuva oli kiva, mutta silti jotenkin pettymys - ehkä just se että se oli aika todenmukainen eikä draamaa oltu rakennettu perinteisen juonikuvion mukaan ja sitten tällainen 1,5 tunnin pikaelämystä janoava kotiäiti karkulaisena teatterin penkissä olisi tahtonut jotain ahaa-oivalluksia ja lohtua jne.
    Tää kotona tanssiminen riittää just nyt hirveen hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä pidin elokuvasta, todennäköisesti siksi, että luotettava taho ei ollut pitänyt ja näin pääsin yllättymään positiivisesti. Tosin muakin alkoi ärsyttää Frances puolivälin jälkeen, se teki vähän liian pöljiä ratkaisuja.

      Ja ehtii sitä muualle tanssimaan taas!

      Poista