sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Adam ja Evelyn

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn
(Adam und Evelyn, 2008)
Otava, 2011
Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Kirjaa ei enää löytynyt Otavan
sivuilta, joten jouduin itse
ottamaan tuollaisen pimeän
kuvan. Nyt kun mietin, niin
ehkä parempi olisi melkein
kokonaan ilman. En edes
tiedä kuka teki kannen.
Ihan itse valitsin tämän lukupiirikirjaksi. Sitten luin tätä koko elämän, vaikka oli lopulta melko helppolukuinen kirja.

Adam ja Evelyn kertoo Josesta ja Petronellasta, jotka hylkäävät julmasti kahdeksan lastaan, joista kuusi on kaksosia, ja lähtevät kahdestaan humputtelemaan Ibizalle, no eikä kerro, vaan Adamista ja Evelynistä, hahhahhaa, jekku jekkunen! Eivätkä mene edes Ibizalle tai hylkää lapsiaan, vaan Adam on DDR:läinen räätäli joka muhinoi asiakkaittensa kanssa ja Evelyn saa tietää ja lähtee nykimään Unkarin kautta länteen. Adam tietenkin perään antiikkisella Wartburgillaan. Eletään viime hetkiä ennen Berliinin muurin murtumista.

Kiinnostava asetelma ja nopealukuista tekstiä. Jotenkin en vain pitänyt tai kiinnostunut kenestäkään kirjan hahmoista. Tai edes tapahtumista. En päässyt lähellekään kenenkään sielunelämää, enkä oikein päässyt sisälle myöskään jännittäviin historiallisiin hetkiin. Luulen, että kirja avautuisi eri tavalla, jos olisi elänyt nuo ajat läheltä ja ymmärtäisi kaikki loikkamiseen ja länteen liittyvät tunnetilat ilman, että niitä täytyy erikseen selittää. Nythän ei selitetty mitään, koska tokihan iso osa saksalaisista lukijoista kuitenkin muistaa nuo ajat vielä hyvin.

Ärsytti myös jatkuva possessiivisuffiksin puuttuminen repliikeissä. Esimerkiksi tämmöinen: "Sinun luona jopa minusta tulee valokuvauksellinen!" tai "Minä toivoin, että petos koskee vain minun kenkiä tai puutarhaa tai sohvaa". Yleensä en ole niin kieliopin perään, mutta tuo toistui niin usein ja tuntui ihan pöljältä muuten kirjakielisen tekstin keskellä.

Ja vähän ärsytti varsinkin loppua kohti kirjan koostuminen lyhyistä luvuista, joiden alussa oli aina puolitoista sivua ihan hukassa, että ketäs helvettejä tässä nyt on juttelemassa ja mistäs perkeleestä ne mahtavat puhua. Tykkään kyllä lyhyistä luvuista, varsinkin jos ei oikein huvita lukea, koska kirja etenee nopsaa, mutta jos joka kerta eksyy lukemastaan, niin olisi kivempi jos se tapahtuisi harvemmin.

Niin että enpä tätä lähtisi suosittelemaan kovin painokkaasti. Ehkä, jos rautaesiriipun rikkoutuminen kiinnostaa tai on tuoreessa muistissa, niin sitten.

4 kommenttia:

  1. Sä oot hassuin ja paras :D Jose ja Petronella!

    VastaaPoista
  2. Haha, sama kokemus. Tuota possessiivisuffiksien puuttumista en huomannut, mutta tuskastuin myös siihen, ettei koskaan tiennyt kuka puhui. Meidän lukupiirissä siitä kyllä irtosi sitten aika paljon tulkintaakin, mikä oli mielenkiintoista ja jännää sikälikin, ettei oikein kukaan ollut pitänyt kirjasta. Vaikka toisaalta, ei tämä ole ollenkaan eka kirja, josta kukaan ei tykkää ja silti kirpoaa tosi hyvät keskustelut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein todella tuntuu, että parhaat keskustelut meidänkin lukupiirissä syntyy silloin, kun kukaan ei ole tykännyt. Jos kaikki tykkäävät, meinaa homma mennä liian hymistelyksi. Haukkuminen saa ihmiset intoutumaan.

      Poista