perjantai 28. maaliskuuta 2014

Frances Ha

Noah Baumbach, 2012

Frances on nuorehko tanssija New Yorkissa. Hän asuu parhaan ystävänsä Sophien kanssa, mutta sitten ystävä haluaakin muuttaa toiseen asuntoon ja Frances ajautuu moniin paikkoihin ja asuntoihin ja keskusteluihin.

Elokuva koostuu kohtauksista Francesin elämässä. Samaistuin kovasti häneen varsinkin alussa, kun hänen suhteensa parhaaseen ystävään muistutti kovasti minun parhaasta ystävästäni ja siitä ajasta kun olimme hassuja ja nuoria. Nyt olemme hassuja ja vähän vähemmän nuoria.

Frances kipuilee varsinkin suhdetta Sophieen. Sophiella on poikaystävä, ja hän tuntuu ajautuvan koko ajan kauemmas ja kauemmas Francesista. Frances kuulee Sophien asioista muilta ystäviltään.

En tiiä. Katsoessa elokuvaa mietin elämän epäreiluutta varsinkin Amerikassa. Tai no, onhan elämä toki paljon epäreilumpaa monessa muussa paikassa, mutta katsoessa tätä mietin Amerikkaa. Sitä, miten siellä vain rikkaat ihmiset voivat tehdä sellaisia valintoja kuin minä, en rikas, olen voinut huoletta tehdä täällä Suomessa. Amerikassa vain rikkailla on varaa opiskella humanistisia aineita ja muita hömpötyksiä, siitä kun ei työllisty. Siinä mielessä Frances on vähän outolintu, koska on köyhä ja tanssija.

Ja sitten mietin hyvinvointivaltion romahdusta ja tulevaisuutta ja lastani ja nuoruuttani ja sitä, missä vaiheessa ihminen on keski-ikäinen ja tulenko enää koskaan juomaan kaljaa Lintsin kallioilla niin kuin ennen, vai onko se jatkossa vain noloa. En haluaisi että on. Ehkä se on jatkossa sellainen juttu, mitä keski-ikäiset tekevät. Nuoriso kulkee ohi ja huokaa, että voi jeesus, tuolla nuo nolot keski-ikäiset kuvittelevat olevansa jotain nuorisolaisia, mennään me kotiin pelaa tietokoneella tai jotain.

Ja kaikkein eniten mietin nuoruutta ja ystävyyttä ja nuoruutta ja ystävyyttä. Ja sitä keveyttä silloin. Olisiko se vieläkin sellaista jos eläisi noin? Vai oliko se vain nuorena? Onko nuoruus nyt mennyttä? Siirryin tänään lähemmäs seitsemääkymmentä kuin omaa syntymääni, joten ehkä kipuilen tässä hintsusti sitäkin. Tai sitten tämä elokuva vain oli sellainen. Keveys, nuoruus, ystävyys, oih.

No niin, whatevs, perunat kiehuu, pitää mennä.

PS: Laitoin sanavahvistuksen taas päälle, koska meinasin tukehtua roskakommenttitulvaan. Katsotaan hillitseekö se yhtään. Jos ei, poistan sanavahvistuksen ja teen simmottis, etten saa sähköpostiini ilmoitusta kommenteista. Sitten en reagoi niihin yhtä nopeasti, mitä en tee nykyäänkään, joten tilanne ei muutu kenenkään muun osalta kuin minun. Mutta nyt siis sanavahvistus hetken. Palaamme asiaan.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
(Noruwei no Mori, 1987)
Naxos Audio Books, 2006
Lukija: John Chancer
Kääntäjä: Jay Rubin

Tran Anh Hung, 2010

Sisko, jos ryhdyit lukemaan Norwegian Woodia, älä lue tätä postausta vielä. Tarkoitan ihan oikeaa siskoani, en sillä tavalla feministisessä hengessä kaikkia siskojani. Koska siskoni soitti juuri tällä viikolla lainanneensa tämän kirjastosta. Vaikka jos olet siskoni feminismissä ja sattumoisin luet juuri Norwegian Woodia, älä sinäkään lue tätä postausta. En aio spoilata mitään, mutta jos tätä kirjaa juuri nyt lukee ja sattuu pitämään, en halua olla ilonpilaaja.

Juu, minä sitten kuuntelin tämän Norwegian Woodin. Ja täytyy sanoa, että olen monin tavoin yhtä mieltä Parnasson arvion kanssa. Arvioija Herman Raivio lopettaa tekstinsä: "Herää kysymys, kirjoittaako Paolo Coelho myös Haruki Murakamin nimellä." Tässähän ei ole mitään ongelmaa, jos tykkää, mutta minuun ei oikein uponnut. Olenkin väittänyt ympäriinsä, että tämä kesti yli kaksikymmentä tuntia, ja olin nyt vähän hämmentynyt, ettei äänikirja ollutkaan kuin rapiat kolmetoista tuntia. Se vain tuntui ihan loputtomalta.

Olisihan sitä voinut jättää keskenkin, mutta a) olin maksanut siitä, b) ei ollut muutakaan kuunneltavaa, c) halusin varmaan yrittää ymmärtää, josko tässä olisi kuitenkin jotain, joka soittelisi minunkin sieluani.

Norwegian Wood sijoittuu 1960-luvun lopun Japaniin. Kirjan minäkertoja on alussa 19-vuotias Toru Watanabe, joka on aika mitäänsanomaton tyyppi. Hän hengailee parhaan ystävänsä Kizukin kanssa, jolla on tyttöystävä Naoko. Kizuki tekee itsemurhan ja myöhemmin Toru ja Naoko lähentyvät toisiaan. Naoko on hyvin masentunut. Myöhemmin Toru tapaa Midorin, joka on elämäniloinen ja hassu tyttö. Sitten jauhetaan loputtomasti seksistä, elämästä, seksistä, kuolemasta ja seksistä, ja ällistellään, että ketä tässä nyt rakastetaan ja ketä ei, vai rakastetaanko kaikkia.

On myönnettävä, että jos olisin lukenut tämän lukiossa, olisin todennäköisesti rakastanut tätä kirjaa. Mutta nyt olin ehkä kasvanut ulos aihepiiristä, eikä kirjassa oikein ollut minulle muutakaan tarttumapintaa.

Jäi kuitenkin vaivaamaan, etten saanut kirjasta juuri mitään irti, ja varasin kirjastosta saman tarinan elokuvana.

Elokuva oikoo vähän mutkia, mikä ei itseäni haitannut yhtään. Kirjassa ei paljon muuta tehdä kuin höpötetään höpöttämästä päästyä, mutta elokuvassa puhutaan aika vähän. Sen sijaan elokuvassa on älyttömän kauniita kuvia Japanista, mikä melko länsimaisesta kirjasta puuttuu.

Kirjaa lukiessa pidin kaikista hahmoista yhtä paljon tai vähän, mutta elokuvassa tajusin, etten voi sietää Naokoa ja pidän kovasti Midorista. Elokuvan Torukin oli ihan ymmärrettävä, kiitos hyvälle näyttelijälle. Ja ne maisemat! Ne maisemat!

Niin että tässä kävi nyt silleesti vähän erikoisesti, että pidin huomattavasti enemmän elokuvasta kuin kirjasta. Ennen elokuvan katsomista ehdin jo ajatella, että olen minä jonkinasteinen masokisti kun heti äänikirjasta päästyäni haluan aloittaa saman jutun alusta, mutta hyvinhän siinä kävi. Nyt mielikuvani tästä tarinasta on edes jokseenkin positiivinen. Eläköön elävät kuvat!

PS: Otin joku aikayksikkö sitten pois sanavahvistuksen kommentoinnissa. Sen jälkeen roskakommentointi on räjähtänyt käsiin. Se jää kaikki bloggerin siivilään, eikä näy kommenteissa, mutta jäpsähtää sähköpostiini. Se on todellä ärsyttävää. Harkitsen nyt, otanko pois sähköposti-ilmoituksen kommenteista, jolloin minun pitää mennä erikseen tarkistamaan ne, enkä tiedä onko se varsinaisesti kovin iso ongelma, vai laitanko sanavahvistuksen takaisin. Jos jollain on asiaan jonkinlainen vinkki, nyt on hyvä aika kertoa se.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

American Hustle

David O. Russell, 2013

Pari viikkoa sitten ilmoittauduin työpaikan virkistyssysteemin kautta elokuviin katsomaan American Hustlea. Kirjoitin sen tolokkuna perheen yhteiseen kalenteriin. Tiistai 18.3. klo 17.25 Siina menee leffaan. Sitten unohdin sen.

Tänään kello 16.50 olin juuri laittanut pesukoneeseen Dylon Tulip Red -värin ja paljon erilaisia rättejä ja lumppuja, paistoin lapsen kanssa kaupan einessoijapyöryköitä pannulla, kun puolisolta tuli puhelimeeni sähköposti: "Oliko sulla tänään joku leffa?"

Saatana. Anteeksi.

Soitto puolisolle. Soitto naapurille. Hella pois päältä. Uusi soitto puolisolle. Lapsi naapuriin. Karjalanpiirakka kassiin. Juoksuaskelia. Soitto töihin. "Täällä paikallinen idiootti, voitko katsoa intrasta missä ja moneltako se American Hustle oli ja laittaa sen mulle tekstiviestinä, niinku jos sulla ei oo kiire, vaikka nyt heti?" "Ilman muuta", sanoi ihana työtoveri. Ja laittoi. Metrossa söin karjalanpiirakan, lähetin puolisolle ohjeet tekstiilivärjäyksen jatkotoimenpiteistä ja sitten taas juoksuaskelia. Ehdin.

Sitten piti vielä saada juoma, koska meinasin kuolla janoon tämän kaiken suoritettuani. Mutta Kinopalatsin myyntitiskin edessä seisoivat Tuukka Temonen, Ivan Puopolo ja televisiokamera, enkä keksinyt miten saisin juoman ostettua joutumatta telkkariin. Niin että jos lähiaikoina näette Tuukka Temosen haastattelun taustalla omituisesti selin hiippailevan tyypin, jolla on tummansininen takki ja joka läähättää hikisenä ja janoissaan, niin se olen minä se.

Ja se leffa. No se oli ihan hauska. Ei niin hauska, että olisin varsinaisesti nauranut, mutta niin hauska, etten sentään itkenyt. Hyviä näyttelijöitä, hienoja kampauksia, muutama upea kohtaus. Ei mennyt rahat hukkaan. Eiku ai niin, minähän pääsin ilmaiseksi.

Ja se Tulip Red. Siinäpä on muuten ärtsy väri!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Adam ja Evelyn

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn
(Adam und Evelyn, 2008)
Otava, 2011
Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Kirjaa ei enää löytynyt Otavan
sivuilta, joten jouduin itse
ottamaan tuollaisen pimeän
kuvan. Nyt kun mietin, niin
ehkä parempi olisi melkein
kokonaan ilman. En edes
tiedä kuka teki kannen.
Ihan itse valitsin tämän lukupiirikirjaksi. Sitten luin tätä koko elämän, vaikka oli lopulta melko helppolukuinen kirja.

Adam ja Evelyn kertoo Josesta ja Petronellasta, jotka hylkäävät julmasti kahdeksan lastaan, joista kuusi on kaksosia, ja lähtevät kahdestaan humputtelemaan Ibizalle, no eikä kerro, vaan Adamista ja Evelynistä, hahhahhaa, jekku jekkunen! Eivätkä mene edes Ibizalle tai hylkää lapsiaan, vaan Adam on DDR:läinen räätäli joka muhinoi asiakkaittensa kanssa ja Evelyn saa tietää ja lähtee nykimään Unkarin kautta länteen. Adam tietenkin perään antiikkisella Wartburgillaan. Eletään viime hetkiä ennen Berliinin muurin murtumista.

Kiinnostava asetelma ja nopealukuista tekstiä. Jotenkin en vain pitänyt tai kiinnostunut kenestäkään kirjan hahmoista. Tai edes tapahtumista. En päässyt lähellekään kenenkään sielunelämää, enkä oikein päässyt sisälle myöskään jännittäviin historiallisiin hetkiin. Luulen, että kirja avautuisi eri tavalla, jos olisi elänyt nuo ajat läheltä ja ymmärtäisi kaikki loikkamiseen ja länteen liittyvät tunnetilat ilman, että niitä täytyy erikseen selittää. Nythän ei selitetty mitään, koska tokihan iso osa saksalaisista lukijoista kuitenkin muistaa nuo ajat vielä hyvin.

Ärsytti myös jatkuva possessiivisuffiksin puuttuminen repliikeissä. Esimerkiksi tämmöinen: "Sinun luona jopa minusta tulee valokuvauksellinen!" tai "Minä toivoin, että petos koskee vain minun kenkiä tai puutarhaa tai sohvaa". Yleensä en ole niin kieliopin perään, mutta tuo toistui niin usein ja tuntui ihan pöljältä muuten kirjakielisen tekstin keskellä.

Ja vähän ärsytti varsinkin loppua kohti kirjan koostuminen lyhyistä luvuista, joiden alussa oli aina puolitoista sivua ihan hukassa, että ketäs helvettejä tässä nyt on juttelemassa ja mistäs perkeleestä ne mahtavat puhua. Tykkään kyllä lyhyistä luvuista, varsinkin jos ei oikein huvita lukea, koska kirja etenee nopsaa, mutta jos joka kerta eksyy lukemastaan, niin olisi kivempi jos se tapahtuisi harvemmin.

Niin että enpä tätä lähtisi suosittelemaan kovin painokkaasti. Ehkä, jos rautaesiriipun rikkoutuminen kiinnostaa tai on tuoreessa muistissa, niin sitten.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012

Kansi: Ville Tiihonen
Noria elää pienessä kylässä lähellä Kuusamoa. On kulunut satoja vuosia siitä, kun makea vesi kävi vähiin, saastui, kartat muuttuivat, luonto tuhoutui öljysodissa. Tässä maailmassa vesi on kaikkein arvokkainta, säännösteltyä ja arvokasta. Noria on teemestarin tytär. He elävät aivan tyytyväisinä, isä suorittaa teeseremonioita, Noria opiskelee teemestariksi, äiti on tutkija. Sitten kaikki muuttuu.

Hyvin jännän maailman on Emmi Itäranta luonut. Menin aikoinaan ihan sekaisin Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, kulutin todella paljon aikaa suunnitellen, miten selviämme parhaiten kun megatsunami tulee ja vedenpinta nousee. Osittain tämän takia halusin ostaa asunnon korkealta paikalta. Tämä ei ollut niin paha, mutta pääsin aika hyvin taas maailmantuhoajatuksiin. Ei ole kivoja ajatuksia ne. Tässä oli kuitenkin paljon hienoja yksityiskohtia ja kaikki todella ajateltu loppuun saakka.

Pidin myös kovasti Norian ja hänen ystävänsä Sanjan suhteen kuvauksesta. Tykkään ihan hirveästi, ettei kirjoissa ole pakollista rakkausromanssia ja sitten siitä, että se rakkaus voi olla hienovaraista, jopa tulkinnanvaraista. Kun ei se rakkaus tai kiintymys tai luottamus ole niin yksiselitteistä oikeassakaan elämässä.

Huomasin koko ajan lukiessani väijyväni, että oliko jotain yksityiskohtia, joissa haaskattiin vettä. Tämä lähti siitä, että sekoitin ensin teenviljeyn riisinviljelyyn, joka käsittääkseni on melkoista lotraamista. Mutta tuskin teetäkään ihan hirveän järkevää on viljellä, jos vedestä on pula. Vähän ihmettelin myös Norian villatakkia ja villasukkia. Voisi kuvitella, että tuotantoeläinten juottamisesta luovuttaisiin ensimmäisenä ja villasta tulisi mahdottoman ylellinen tuote. Ehkä olen väärässä.

Mutta jos on aikaa väijyä moisia yksityiskohtia, silloin ei ehkä lähtenyt ihan täysillä kirjan mukaan. Minustakin tämä oli oikein hyvä kirja ja tarina oli vaikuttava ja tärkeäkin. Olen hyvin iloinen, että täällä kotimaassani kirjoitetaan näin hyvää scifiä. Silti oli jotain itsellenikin tuntematonta, joka esti minua kokonaan luovuttamasta tarinalle. Oikeastaan vasta ihan viimeiset luvut saivat myöntämään, että kyllä, oli tämä hieno kirja. Siihen saakka vähän ihmettelin, että mistä moinen kohu. Nyt myönnän, hieno kirja.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Anaalisten leivänvoitelijoiden kerho etsii jäseniä

Voitelin leipää. Hartaudella, kuten tapani on.

"Eikö sun sisko vihannut sua kun sä voitelet leipää koko elämän?" kysyi puoliso odottaessaan voiveistä.

"Nyt kun kysyit, niin kyllä vihasi", vastasin, mutten antanut tämän vaikuttaa täydelliseen voitelutulokseen. "Itse asiassa vihasi kovasti. Mutta äidin veli on kuulemma ihan samanlainen."

Ja täten haluaisin perustaa Anaaliset leivänvoitelijat -kerhon, jossa voisimme yhdessä luottamuksellisesti purkaa tuntojamme siitä, miten läheisemme kautta aikojen ovat:

1) Nalkuttaneet täydellisen leivänvoitelumme hitaudesta, mutta kieltäytyneet silti ottamasta toista voiveistä, koska sittenhän ei ehkä olisi enää mitään nalkutettavaa.
2) Kieltäytyneet menemästä edeltä tekemään leipiä, koska katso edellinen kohta.
3) Ottaneet voita rasiasta epäsiististi.
4) Antaneet ymmärtää, että leivänvoitelussa nopeus olisi tärkeämpi kuin jokaisen haukun täydellisyys.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

My Life with Liberace

(Behind the Candelabra)
Steven Soderberg, 2013

Pidin tästä elokuvasta. En etukäteen tiennyt paljoakaan Liberacesta, hänen kukoistusaikansa oli ennen minun vastaavaani. Mutta niin oli viihdyttävä henkilö hän. Ja herttainen. Tai ainakin tämä fiktiivinen Liberace siis.

Leffa kertoo kauniista nuorukaisesta, Scott Thorsonista (Matt Damon), josta tulikin mieleeni, että oletteko viime aikoina huomanneet, että lehdissä usein viitataan myös nuoriin naisiin sanalla nuorukainen. Ihan käsittämätöntä. Nuorukainen on mies, tietysti. Niin, Scott oli siis hyvin nuori ja komea. Sitten hän tapasi Liberacen (Michael Douglas), joka oli vanhempi pianistiherra, joka pukeutui varsin kimalteisesti. Jo elokuvan alussa käy ilmi, että Liberace on kaappihomo, joka vaihtaa nuorta seuralaista aina tarpeen tullen. Mutta Scottin kanssa hän tuntuu olevan vakavissaan. Hän jopa maksaa Scottin plastiikkakirurgille, jossa Scottin naamaa leikellään muistuttamaan Liberacea itseään. Sitten he kuorruttavat itsensä turkiksilla, kullalla, jalokivillä ja istuvat illat pitkät poreammeessa juomassa skumppaa kristallikruunujen välkkeessä.

Kyllähän sellaiseen voisi tottua. Mutta aina on varjopuolensa. Mustasukkaisuutta, huumeita, harhoja, rahaa, voi voi, kauheutta siitä tulee.

Ihaninta olivat Liberacen yltiöpäisen kimaltavan elämäntavan ohella Douglasin roolisuoritus Liberacena. Miten henkilö voi yhtä aikaa olla niin vastenmielinen ja niin ihastuttava? Periaatteessa voisi ajatella, että nuoret miehet haksahtivat Liberacen rahoihin, koska olihan hän aika omituisen näköinen tupeineen, kauneusleikkauksineen ja kimalluksineen, mutta elokuvan perusteella ainakin tämä fiktiivinen ukkeli oli aivan herttaisa tyyppi. Kerrassaan rakastettava. Säälitti oikeastaan vain Scott-paran sievä naama, joka leikeltiin pilalle.

Usein elokuvan sänkykamarikohtausten aikana alkoi soida päässä hyvin tarttuva viisu Sarah Silvermanin videolla "I'm Fucking Matt Damon". Minusta se on aika hauska. Kuten oli tämä elokuvakin. Hauska ja traaginen. Paras yhdistelmä.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Only God Forgives

Nicolas Winding Refn, 2013.

Ajattelin, että pitäisin tästä elokuvasta kovasti. En minä tätä vihannutkaan. Mutta en voi sanoa pitäneenikään. Silti koin kovasti tunteita katsoessani tätä. Joten ei se varmaan ihan turha kokemus ollut. Siis.

Tässähän oli kaikki hyvät merkit ilmassa: Refn on suuri ohjaajasuosikkini, esimerkiksi Drive ja Bronson ovat oikein hienoja elokuvia. Lisäksi ei liene epäselvää, että ihailen myös pääosan esittäjää, Ryan Goslingia. Mutta tässä oli nyt vähän semmoinen ongelma, että Gosling käveli elokuvan ilmeettömästi läpi, ja muihin ohjaajan töihin verrattuna tämä oli aika mitäänsanomaton. Mitäänsanomaton, mutta erittäin väkivaltainen. Minusta väkivalta on elokuvissa ihan hyvä silloin kun sillä halutaan sanoa jotain. Nyt en kokenut, että olisi haluttu. Haluttiin vain olla väkivaltaisia. Ja oltiin, kovasti oltiin. Ehkä tässä vähän haettiin jotain semmoista, että vanhempien pitäisi pitää huolta lapsistaan, mutta kyllä sen tarinan olisi voinut vähän vähemmillä verenvuodatuksillakin kertoa.

Elokuva kertoi Billystä, joka kuolee heti elokuvan alussa, hyvin väkivaltaisesti kuolee, hakataan tohjoksi, koska itse hakkasi ja raiskasi ensin nuoren tytön. Julian (Ryan Gosling) on Billyn veli, jonka oletetaan kostavan veljen kuolema. Varsinkin poikien äiti olettaa näin. Perhe pyörittää menestyksekästä huumebisnestä Thaimaassa, jonne tapahtumat sijoittuvat. Koston eteen astuu myyttisen oloinen poliisihahmo, jolla on selässä hillitön teräase, mikä lie machete tai joku muu itämainen miekkapuukko, ja sen lisäksi paljon muita ikäviä väkivaltakonsteja kaikissa taskuissaan.

Refnin elokuvat ovat aina todella kauniita. Tässäkin paljon seisoskellaan ja kävellään tyylikkäästi mageissa thaimaalaisissa alamaailmamaisemissa. Se oli myönteinen asia. Toinen myönteinen asia oli poikien äiti, jota esitti Kristin Scott Thomas. Ihan mieletön hahmo. Myös thaimaalaispoliisi oli aika hyytävä tyyppi, tuli vähän mieleen Javier Bardemin hahmo No Country for Old Menissä. Samanlaista tappavaa vääjäämättömyyttä oli havaittavissa.

Mutta noin muuten, olin aika pettynyt. Teeppä, Refn, seuraavaksi semmonen oikein hyvä elokuva! Kun kerta ossaat!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Mestari

(The Master)
Paul Thomas Anderson, 2012

Katsoin tämmöisen elokuvan. Siinä oli semmoinen alkoholisoitunut sotaveteraani, joka sitten ajautui sellaisen huruhurumestarin porukkaan. Eipä siinä oikein muuta tapahtunutkaan. Sotaveteraania näytteli Joaquin Phoenix ja mestaria Philip Seymour Hoffman. He olivat hyviä. Aina ovat. Toinen ei enää ole. Se on todella harmi.

Tämähän on hyvin arvostettu elokuva tämä. Mutta minusta se oli aika tylsä. En oikein tiedä miksi. Periaatteessa olen oikein kiinnostunut uskonlahkoista ja pidän ihan hirveästi molemmista pääosanesittäjistä. On sanottu, että elokuvan lahkon esikuvana ovat skientologit ja mestarin esikuvana L. Ron Hubbard, mutta ei sillä sinänsä minusta ollut väliä, ihan sama mikä lahko, hullumaisia olivat joka tapauksessa. Ehkä siksi oli tylsä, ettei tässä ollut oikein päätä eikä häntää. Sotaveteraani könysi läpi elokuvan ja mestari nousi kukoistukseen, siinä välissä olivat ystävykset. En minä tästö oikein mitään sen kummempaa saanut. No, olihan se ihan nätti elokuva.

Että niin, en kokenut haaskaavani aikaani. Toisaalta minusta tuntuu, ettei Paul Thomas Anderson ehkä ole minun ohjaajani. En pitänyt kovin paljon huippuhienona pidetystä There Will Be Bloodistakaan. Minusta sekin oli aika kamala, oikeastaan. Minusta hänen paras teoksensa on Boogie Nights, siitä pidän ihan vilpittömästi erittäin paljon.

Jos puolisolla olisi blogi, mielipiteet olisivat voineet olla aika lailla erilaisia. Varsinkin There Will Be Bloodista jos puhutaan. Yritin jopa ehdottaa, että hän olisi kirjoittanut puolestani tästä elokuvasta, jolloin tässäkin olisi nyt mielenkiintoinen artikkeli, mutta sen sijaan tässä on nyt tämmöinen jaapatus, joka lähentelee kiinnostavuudessaan elokuvaa, jota se käsittelee.

Kovasti olen miettinyt viime aikoina Hollywoodia ja heroiinia. Että kun olen pitänyt sitä vähän sellaisena white trash -huumeena, jotenkin viimeisenä rantana, siellä crackin ja metamfetamiinin kanssa olen kuvitellut heroiinin pyörivän, ovat luisevia, huonohampaisia, takkutukkaisia, Sid, Nancy ja Jesse Pinkmanin tyttöystävä. Asiasta en mitään tiedä, mutta näin olen kuvitellut. Mutta sitten siihen tipahteleekin tuommoisia ihan toimintakykyisiä, menestyviä tyyppejä, joista ei ikinä uskoisi moista. Niin kuin Philip Seymour Hoffman ja se ihana punaposkinen poika Gleestä. Että onko se nyt sitten jotenkin trendikästä. Pitääkö tästä huolestua? Pitääkö alkaa tarkkailla pitkähihaisia mekkoja punaisella matolla? Ihan vain olen miettinyt täällä. Huolestunein terveisin, varhaiskeski-ikäinen yhden lapsen äiti Itä-Helsingistä.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Hellalle kiehui taas se hernekeitto

Laskiainen. Oiva juhla. Lämminhenkistä ulkoilua, hyvää pullaa ja hernekeittoa.

Tosin meillä syödään hernaria aika usein. Opin laittamaan ja rakastamaan sitä asuessani ystäväni K:n kanssa. Elimme varsin köyhissä oloissa ja hernekeitto on halpa ruoka. Ja hyvä, kevyt, täyttävä ja iso. Hernaria tulee aina koko suvulle puolisoineen. Silloin opiskeluaikoina laitettiin yleensä sekaan soijarouhetta ja porkkanaa, nykyisin olen laittanut quorn-rouhetta ja porkkanaraastetta. Tulee ihan käsittämättömän hyvää. Ja siksi meillä sitä syödäänkin tasaisin väliajoin.

Paras hernekeitto

Edellisenä päivänä:

Alkuun rakkaat terveiset kaikille sinne tulevaisuuteen täältä helmikuusta 2014! Täällä on lunta maassa ja Sauli Niinistö on presidenttimme!

Ajattelevaisesti ajastan teille tämän ohjeen laskiaissunnuntaita edeltävälle lauantaina, jolloin voitte nauttia hernarista joko laskiaissunnuntaina tai jopa vasta tiistaina, jos olette niin hullumaisia, että jaksatte arkena näin pitkäkestoisen ruuan äpöstää. Tai siis eihän tässä paljoa hommaa ole, mutta keittyminen ja liottaminen vie aikaa. Ettette nyt luule, että tämä olisi vaikea ruoka. Helpompaa saa hakea. Purkissa kaupasta. Ehhehehehe. Mutta ei se ole niin hyvää. Lähellekään!

No niin, laitapas sitten pussillinen Papuska-luomuherneitä likoamaan veteen. Tämä on todellakin tämän sapuskan haastavin osuus. Koska kuka ihme nykypäivänä tietää edellisenä päivänä mitä aikoo syödä? No kahdenlaiset ihmiset: aikamatkustajat ja innokkaat hernekeiton ystävät! Minä olen jälkimmäinen. Haluaisin olla myös ensimmäinen. Mielelläni haluaisin. Ja näin blogin ajastuksen myötä lähestyn sellaista. Voi tätä tulevaisuutta! Tai siis menneisyyttä! Aikatasoja siellä ja täällä! Laita nyt vaan ne herneet likoamaan, ettei unohdu tässä kaikessa hötäkässä!


Nykyhetkessä:

Kaada liotetut herneet kattilaan. Isoon kattilaan. Siis todella isoon. Koska tätä tulee paljon.

Kaada päälle vettä. Ainakin niin paljon, että herneet peittyvät reilusti, ja lisäät sitten joka välissä.

Pilko kaksi sipulia ihan pieneksi ja heitä herneiden sekaan.

Heitä myös kaksi kasvisliemikuutiota. Juuri ennen heittoa ihmettele kuutioiden väriä. Huomaa ostaneesi lihaliemikuutioita. Onneksi ostit kaksi pakettia, joista toinen tosiaan on kasvislientä. Paketoi lihaliemet takaisin laatikkoon ja mieti kenelle ne lahjoittaisit, ja myös, että onko joku jekkujooseppi tahallaan laittanut ne kasvisliemikuutioiden laatikkoon Alepassa, koska muistat aiemminkin melkein ostaneesi lihaliemikuutioita kun olit ostamassa kasvislientä. Aika ikävää jos näin on. Melkein yhtä ikävää kuin se urbaanilegendan poikaystävä, joka piilotti kasvissyöjätyttöystävänsä kaikkiin ruokiin pekonia. Se oli kyllä inhottava poikaystävä se. Ja sitten heitä ne kasvisliemikuutiot sinne keittoon, kun olet ajatellut riittävästi.

Anna porista ihan reilusti, mutta sekoita välillä. Siis usein. Harmittaa tosi paljon, jos polttaa monta päivää valmistellun ruuan pohjaan. Minua ainakin on harmittanut, kun näin on käynyt. Ja lisää vettä, jos meinaa mennä liian paksuksi. Vaihda kattila isompaan, jos näyttää ettei mahdu. Tai voit jakaa keiton myös kahteen kattilaan. Ethän vaikka uskonut, miten hiton paljon ihanaa keittoa sinulla kohta onkaan! Aivan jestuksemoisesti! Mahtavaa!

Keitto saa keittyä kauan. Ainakin kaksi tuntia. Ja kaikki sen päällekin on vain plussaa.

Jossain vaiheessa voit raastaa porkkanoita ihan maun mukaan. Vaikka viisi. Sillä isolla raastimella. Ja sitten vaan sekaan se raaste. Tai voi ne pilkkoakin, jos tykkää. Minusta on kivempi raastaa. En tiedä miksi.

Ja kun alkaa näyttää valmiilta, lisää quorn-rouhe suoraan pakkasesta.

Anna porista vielä. Maista. Lisää paljon meiramia, timjamia, mustapippuria. Ja suolaa jos tarvitsee.

Tarjoile sinapin, ruisleivän ja maidon kanssa. Ai että. Voi veljet. Tästä ei talviruoka paljon parane!