maanantai 3. helmikuuta 2014

Tietäjän lapsuus

Diana Wynne Jones: Tietäjän lapsuus
(The Lives of Christopher Chant, 1988)
WSOY, 2010
Suom. Anna-Maija Viitanen

Päällys: Sami Saramäki
Tiedän, tiedän. Usein täällä väitän innoissani, että nyt syöksyn oitis lukemaan milloin mitäkin, mutta noin 99% kerroista se jää aikeeksi kun kompastun matkalla johonkin muuhun kirjaan ja lipsahdan siihen. Mutta tällä kertaa olinkin tosissani ja heti Noidan veljen perään luin kuin luinkin Tietäjän lapsuuden. Kun jäi vaivaamaan kerta.

Nyt huomaan, että Diana Wynne Jonesia todella piinaa (tai piinasi, pitäisi kai sanoa edesmenneestä) tämmöinen hyljätty ja yksin maailmassa pärjäävä lapsi. Nuori Christopher Chant, eli Noidan veljen Chrestomanci, on myös sellainen. Tässä valossa luulisi, että häneltä olisi herunut vähän enemmän rakkautta Kissalle, mutta eipä kun ei. Joka tapauksessa, niin. Sitähän sanotaan, että kirjailija kirjoittaa usein itseltään salaa vain yhdestä aiheesta läpi tuotantonsa. En oikein usko siihen, mutta voihan olla, että jotkut tekevät niin. Kahden (tai no, kolmen, koska olen lukenut lapsena myös Kyylän kyydissä, mutta en muista siitä paljon mitään) kirjan otoksella epäilen, että Jones saattaa käsitellä tämmöistä yhdenlaista lapsuutta tuotannossaan. Aion empiirisesti selvittää, onko näin! Lukemalla koko tuotannon! Hiljalleen! Kyllä! Aion!

Tietäjän lapsuus on oikein mainio kirja. Christopher Chant osaa unissaan livahtaa unimaailmoihin. Hänen vanhempansa ovat hyvin etäisiä ja itsekkäitä ihmisiä, eikä Christopherilla ole muutenkaan oikein ketään läheistä. Isästään hän näkee lähinnä jakauksen kurkkiessaan tätä portaikosta, eikä äidistään juuri enempää. Vanhemmat kuitenkin haluavat, että Christopherista tulee jotain suurta. Äidin mielessä on suuri omaisuus, isän mielessä kunnia. Christopher itse haluaisi pelata krikettiä. Kaikessa hötäkässä Christopher kuolee mennen tullen palatessa ja vielä useaan kertaan siinä välillä, mutta onneksi hänellä on yhdeksän henkeä.

Tietäjän lapsuus ei ole niin loistava kuin Noidan veli, mutta oikein mainio silti. Alkupuolen unimaailmat ja kurja lapsuus etäisten vanhempien kanssa olivat tosi kiinnostavaa luettavaa, lopun melko mutkia oikovat perus-fantasia-pötkähtelyt eivät niin kiinnostavia, mutta kaiken kaikkiaan erinomainen kirja. Jatkanen Chrestomancin maailmoissa jonkin ajan päästä, mutta nyt pitää lukea välillä vähän jotain muuta. Pelottaa, että jos luen kaikki putkeen, en enää osaa lukea muuta ja ensinnäkin masennun, kun ne loppuvat, ja toiseksikin menen lukujumiin, koska ne loppuvat.

PS: Jotenkin tykkään kovasti noista ihan hullumaisista kansista, joilla nämä Chrestomancit on päällystetty. Lukukelvottomia, mutta hauskoja. Selässä lukee kuitenkin sievästi ja selkeästi, mikä kirja on kyseessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti