keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Luonto pakastimessa

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Teos, 2011

Kansi: Camilla Pentti
Aloin lukemaan (kyllä, nykyisin voi alkaa lukemaan) Luontoa pakastimessa (tästä on tulossa hyvin monitasoisesti arveluttava lause) jo monta kuukautta takaperin kerien. Pidin siitä kovasti, oikeastaan olin vallan hullaantunut kirjaan, ja siihen kuinka oikeassa se oli monessa asiassa. Sitten kuitenkin kirja alkoi painaa (eikäkö siis painamaan) liikaa, tuntui etten jaksa putkeen kovin paljon näin ahdistavia asioita. Nyt sitten männäviikonloppuna, kun taas olin onnistuneesti unohtanut kaikki vakavat asiat, nostin kirjan käteeni ja olin taas aivan innoissani. Näinpä ollen voimakkaasti suositan kirjaa, mutta pienehköissä annoksissa, ei kerralla, koska sillä tavalla tämä kirja ei pääse oikeuksiinsa.

Oikeastaan kaikki ihailuni kulminoituu siihen, että itsekin kuvittelen tietäväni monia asioita ja olevani varsin oikeassa. Mutta sitten kun joudun väittelyyn tai joku ihan vain tuossa pihalla kysyy, että mitenkä se olikaan, mikä siinä lihansyönnissä nyt sitten olikaan niin väärin, niin alan tuijottaa (eiku tarkoitan tuijottamaan) taivasta ja sönköttää nousevalla nasaalilla jotain bambistista nonsensea, jossa joka kolmas sana on niinku. Siksi ihailen ihmisiä, kuten Anu Silfverberg, Jani Kaaro tai Antti Nylen, jotka pystyvät paitsi olemaan oikeassa myös perustelemaan kantansa niin lopullisesti, kauniisti, ymmärrettävästi ja taitavasti, että lukija on vallan mykistynyt. Varsinkin jos on samanmielinen.

Luonto pakastimessa on esseekokoelma, joka sisältää kirjoituksia erinäisistä aiheista. Kirjan alkupuoli käsitteli aihetta Eläin. Sen lukemista suosittelen kaikille, mutta harmillisesti olen melko varma, että sen lukevat lähinnä vain ihmiset, jotka jo valmiiksi tietävät kaiken siinä kirjoitetun. Muutkin kirjan osiot ovat oikein osuvia. Ihan en ostanut Jumala-osuutta, lähinnä koska tässä kohtaa minä ja Silfverberg emme olleet aivan yhtä mieltä, hän on ateisti ja minä kerettiläisittän lempeän tapaluterilainen. Mutta muuten.

Myönnän, että kirja on paikoin raskas luettava. Vaikka kirjoitukset ovat välillä todella hauskoja, niiden aiheet ovat sieltä raskaimmasta päästä. Usein esseissä nähdäkseni kirjoitetaan kirjoittajaa vaivaavista epäkohdista maailmassa, jotka ovat usein aika kamaliakin juttuja, kun niitä alkaa oikein ajatella (niin siis ajattelemaan, en ihan vielä haldaa tätä uutta systeemiä, mutta yritän kovasti).

Silti minusta tämä kirja oli tärkeä lukea. Koska kuten Silfverberg kirjoittaa: "Meitä ei vain saa syyllistää, vaan meitä täytyy syyllistää, ja se pitää voida kestää. Se on oikein. H&M:n mainosten sijasta pysäkeillä pitäisi olla mainoksia joissa lukee: sinun takiasi maailma räjähtää käsiin, lapset valvovat yötöissä ja eläimet roikkuvat kammottavissa parsissaan jäsenet mutkalla, katsovat silmillään kameraan, suoraan sinuun, koska tämä kaikki tapahtuu sinun takiasi ja sinun hyvinvointisi eteen, ole hyvä." (s. 77)

Mutta ei kyse toki ole mistään pelkästä syyllistyskirjasta, ettei nyt joku lannistuisi. Pelottaa, että luon tästä erinomaisesta kirjasta nyt liian synkän kuvan. Koska ei tämä ole synkkä kirja, vakava kyllä, ja silti niin hauska. Äh! Pöh! Teen vääryyttä. En osaa selittää. Joka tapauksessa, Silfverbergillä on erinomaisia lohkaisuja. Tässä pari esimerkkiä, ettei joku jätä kirjaa lukematta saadessaan siitä väärän kuvan:

"Dunderfeltien tähtikartassa Nainen, tuo hormonaalinen kollektiivisubjekti, ei halua pehmomiestä. Nainen haluaa ilmeisesti tunnevammaisen könsikkään, joka maksaa hänen laskunsa, avaa hänen ovensa ja repii hänen stringinsä valtavilla hampaillaan." (s. 137)

"Siinä missä vaikkapa Britanniassa on olemassa sellainen asia kuin 'työväenluokkainen ylpeys', täällä tuntuisi olevan valttia 'keskiluokan ylpeys teeskennellystä työväenluokkaisuudesta'." (s. 179)

Lue tämä hyvä kirja, sinä ihminen.

6 kommenttia:

  1. Minulla oli hyvin samanlainen kokemus kirjasta! Paitsi että itse luin sen eräänä sairaspäivänä yhdeltä istumalta ... äh, ehkä makuumalta? ... hotkaisten. Nauroin, itkin ja nauroin taas. Mutta Jumala-osiota en ostanut itsekään, samasta syystä kuin sinä. Sen sijaan entisenä ateistina (en ole varma, miten voi liukua kiihkeästä ateismista kerettiläisen lempeään tapaluterilaisuuteen, mutta olen kuitenkin siinä näemmä onnistunut) ymmärsin hyvin Silfverbergin kiusaantumisen typerästi käyttäytyvien ateistien edessä. (Edellisen lauseen ei ollut tarkoitus väittää, että kaikki ateistit käyttäytyvät typerästi.)

    Minustakin kaikkien pitäisi lukea kirja, ja syyllistyä, ja nauraa. Se on tervettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Kyllä lukemiseen ja syyllistymiseen on hyvä liittää nauru, muuten se ei toimi.

      Minäkin periaatteessa ymmärsin Silfverbergin ateismin ja varsinkin ärsyyntymisen vapaa-ajattelijoiden sekoiluista, mutta sitä en ihan ymmärtänyt, miksi hän koki niin suurena ongelmana sen, ettei voi käsittää uskovia ihmisiä. Että miksei heidän voi antaa uskoa keskenään. Toki monet kirkot aiheuttavat paljon ongelmia ja sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, varsinkin ateistin, mutta noin yksityisen ihmisen yksityinen usko, niin mitä se nyt varsinaisesti kuuluu kenellekään muulle. Tai miksi sitä pitäisi selittää sen enempää kuin sitä kasvissyöntiään. Sitä en ihan käsittänyt. Mutta ehkä minun ei sitten puolestani tarvitse ymmärtää Silfverbergin tarvetta ymmärtää :)

      Poista
  2. Minä en ole lukenut Silfverbergiä, mutta olin kuuntelemassa häntä ja Antti Nyleniä (jota en myöskään ole lukenut) Prosak-klubilla. S. luki otteen tästä kirjasta ja juuri tuosta mainitsemastasi Jumala-osuudesta. Hän kertoi, ettei ole enää ihaa samaa mieltä kirjoittamastaan, mutta ei tarkemmin eritellyt missä suhteessa hän oli mielipiteitään muuttanut. Joten ehkä olette lähentyneet toisianne :)

    Tilaisuuden myötä heräsi kiinnostus sekä Nylenin että S:n tuotantoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, kiinnostavaa. Nyt harmittaa, etten ollut Prosakissa. Otinkin jo heti Silfverbergin perään käsittelyyn Nylenin Vihan ja katkeruuden esseet. Siinä on aika tiukkaa sanansäilää kyllä.

      Poista
  3. Minulta kysyttiin eilen, miten turvaan kasvissyöjänä proteiininsaantini, että millaista ruokaa teen kotona. Aloin takeltelemaan, päässä takoi, mikä hitto se proteiini on; ihan kuin en tietäisi. Jotenkin vaan alkaa jännittää (jännittämään), kun pitäisi perustella jotain omaa valintaansa. No onneksi pikku hiljaa mieleen palasi lista, josta sitten tiputtelin yksi kerrallaan notta linssejä... ja tuota papuja... soijarouhettakin... ja kyllä kalaakin syön aina välillä. Valehtelin tietysti, oikeasti meillä syödään kalapuikkoja ja ranskalaisia, mutta olin tehnyt viikkoa aiemmin quorn-bolognesea, joten korvia ei kuumottanut ihan kauheasti.

    Anu Silfverberg on ihana! Fanitan, ja Kaaroakin. Nyleniä en ole vieläkään lukenut. En tiedä, miksi. Tai tiedänpä: nuoret vihaiset miehet. Mutta ilmeisesti kannattaisi.

    Ehkä maailmanhistorian hienoin aloituslause tässä tekstissäsi, muuten! Ja tykkäsin sun kirjastakin!

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, olen melkein unohtanut vastata kommenttiisi, mikä on kamalaa, koska tunsin niin suurta läheisyyttä lukiessani tämän. Meillä oli sinä päivänä myös kalapuikkoja ja ranuja.

      Ja suosittelen myös Nyleniä. Hän on vihainen, mutta loistava kirjoittaja. Ja nähdäkseni hän on yleensä vihainen oikeista syistä.

      Poista