torstai 13. helmikuuta 2014

Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
(Yukiguni, 1947)
Suom. Yrjö Kivimies 1958
Tammi, 2012

Minulla on kahtiajakoinen suhde japanilaisuuteen. Toisaalta rakastan sitä ja koen sen hyvin läheiseksi, toisaalta en ymmärrä sitä yhtään.

Olimme puolison kanssa häämatkalla Japanissa muutama vuosi sitten. Ensin Tokiossa, sitten kiertelimme Honshua ja sitten taas Tokiota. Tykkäsin ihan kauheasti. Japanissa on semmoinen juttu, että kaikki toimivat sääntöjen mukaan. Säännöt voivat olla hassuja, mutta kun ne tietää, kaikki sujuu. Pidän siitä. Olen sääntömyönteinen ihminen. Minusta on kiva, että ihmiset jonottavat. Esimerkiksi Shinjukun metroasemalla, joka on maailman suurin, ei ollut yhtään samanlaista tungosta kuin Kampissa ruuhka-aikaan, koska ihmiset odottavat kauniisti vuoroaan, kukaan ei etuile, ei tunge, kaikki menevät paikoilleen, väistävät. Sitten seistään kuin sillit purkissa, mutta kaikilla on oma pieni tila, he laittavat silmät kiinni tai pläräävät kännykkäänsä ja kukaan ei häiritse ketään. Pidin tästä systeemistä ihan kauheasti. Ja sitten taas en yhtään tajua, että miksi ei voi sanoa ei. Jos kysyn, että onko tämä kasvisruokaa, niin silloin haluaisin rehellisen vastauksen, enkä pokkurointia ja haihaihai ja sitten lautasellista jauhelihakastiketta.

Rouva turisti tarkkailee Naran nähtävyyksiä.

Sitten on taas se juttu, että japanilaiset ovat kehittäneet taiteensa niin omalle tasolleen ja eri suuntaan länsimaisen taiteen kanssa, ja toisaalta minä olen niin länsimaisen taiteen läpisyövyttämä, että minun on hyvin vaikea päästä mukaan japanilaiseen tarinankerrontaan. Tämän takia minusta paras Hayao Miyazakin elokuva on Liikkuva linna, joka perustuu Diana Wynne Jonesin kirjaan, enkä pidä Haruki Murakamista. Haluaisin ihan kauheasti oppia pitämään, mutta se tarkoittaa, että minun pitäisi katsoa enemmän Miyazakia ja lukea muutakin Murakamia kuin Kafka rannalla.

Nyt minä kumminkin luin tämmöisen japanilaisen nobelistin merkkiteoksen. Ja pidin siitä ihan älyttömän paljon. Se kertoo Shimamurasta, perheellisestä miehestä, joka matkaa pohjoiseen Japaniin kylpylään, missä tapaa naisen, Komakon, josta tulee tarinan kuluessa geisha. Ilmeisesti japanissa oli ihan normaalia, että perheelliset miehet matkustivat kylpylöihin hengaamaan geishojen kanssa ja on muistettava, että geishat eivät ole prostituoituja. Kuten ei ole Komakokaan. Mutta hänen työnsä on viihdyttää miehiä, sitten jos on jotain sutinaa niin se on geishan oma asia, ja se on ihan ookoo, myös miesten vaimoille, koska geishat ja vaimot ovat ihan eri elämän osa-alueilla, eivätkä näin ollen kilpaile. Joitain japanilaisia tapoja minun on vähän vaikea ymmärtää. Vähän vaikea on ymmärtää myös Shimamuraa, mutta sen sijaan ymmärsin kovasti Komakoa. Hän on kovin nuori ja kovin kärsivä. Jatkuvasti sakepäissään ja hyvin dramaattinen. Kirjan loppu on todella hieno ja kaunis, varsinkin viimeinen lause. Lainasin sen tähän, mutta sitten pyyhin pois, koska parempi että luette koko kirjan. Se on ihan lyhytkin, ihan hyvin voitte lukea.

Japanilainen vuoristokylä kuvattiin ihanasti. Tai sitten ehkä vain kuvittelin, kun ajattelin mielessäni pientä kylää, Kawaguchikoa, jonne matkustimme puolison kanssa sadalla erilaisella junalla, koska halusin pakkomielteenomaisesti nähdä Fujin. Saavuimme sinne iltapäivällä ja oli niin kauhea sumu, ettei Fujista näkynyt vilaustakaan, vaikka tönötimme kirjaimellisesti tämän Japanin korkeimman vuoren juurella. Olin hyvin surullinen. Menimme pieneen ryokaniimme, levitimme kovat patjat lattialle ja koko yön pyörin hereillä peläten, että olemme matkustaneet tänne maan ääreen katsomaan Fujia ja huomenna lähtee juna takaisin ja typerä sumu estää minua näkemästä sitä. Aamun sarastaessa ponkaisin ylös, vedin paperipäällysteiset luukut ikkunan edestä, avasin lasin ja kurkotin ulos. Ei sumua! Fuji! Raahasin puolison puoliväkisin saman tien ulos, koska sumuhan voisi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, ja juoksimme kadulle tuijottamaan uskomatonta vuorta. Siinä se oli. Se oli paras hetkeni koko matkalla. Minä ja Fuji, siinä me olimme. Lumen maan kylähän ei ole siellä päinkään, vaan ihan eri päässä Japania, mutta silti jotenkin kuvittelin Shimamuran ja Komakon noihin maisemiin ja pari metriä lunta siihen päälle.


Nyt kun sitten pääsin näin ihaniin japanilaistunnelmiin Lumen maan myötä, ajattelin, että voisin ehkä yrittää vielä sitä Murakamiakin. Sitten joskus, kunhan tässä joudan. Oletan, että se Miyazaki-siedätyshoito tulee väistämättä lähivuosina lapsen myötä.

PS: Puoliso halusi huomauttaa, että emme halua mainostaa matkustamista maailman toiselle puolelle lentokoneella, se on ihan tyhmää, pyörällä voi matkustaa ja junalla, ja sitä paitsi kaikenmoisiin paikkoihin pääsee esimerkiksi lukemalla kirjoja tosi halvalla ja mukavasti, eikä tarvitse edes pakata, koska se jos mikä on ihan kauheaa hommaa, ja varsinkin pakkausten purkaminen.

6 kommenttia:

  1. Minä rakastan japanilaista estetiikkaa, vaikka en voikaan väittää aina ymmärtäväni sitä. Tämä Lumen maa oli minusta aivan ihastuttavan japanilainen. Näin kirjan voimakkaasti kuvina, vaikka en ole koskaan Japanissa käynytkään.

    Murakamista tykkäämättömyys voi tietysti johtua jostakin muustakin kuin japanilaisuudesta. Mutta kokeile vaikka Juoksu-kirjaa: se on kaikkein erilaisin Murakami - ja ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rupesin itse asiassa viime viikolla kuuntelemaan Norwegian Woodia äänikirjana. En ole ihan varma onko se ihan mun juttu. Ehkä mun kuitenkin pitäisi lähteä Murakamin kanssa sieltä omituisemmasta päästä, sen sijaan, että taisin nyt ottaa sen normaaleimman teoksen. Mutta kuuntelen nyt tuon ja mietin sitten, onko meillä Harukin kanssa enää tulevaisuutta.

      Poista
  2. Mä en pitänyt Kafkasta rannalla kovastikaan, mutta The Wind-Up Bird Chronicle oli mahtava - mahdollisesti nimenomaan siksi, että kuuntelin sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin. Voit varautua siihen, että jatkossa konsultoin sua ennen äänikirjavalintojani. Katselin vähän juuri tuota lintukronikkaa, mutta sitten ajattelin, että se on liian jotenkin iso ja hätäpäissäni otin tuon Norwegian Woodin. Hitto. No, voinhan mä kuunnella tuon sitten seuraavaksi. Ellet keksi jotain parempaa ehdotettavaa, oi guru.

      Poista
  3. Vähän myöhässä(?) kommentoin mutta aloitin Murakamini suurella lammasseikkailulla ja tykkäsin kovasti vaikka/koska se oli ihan poskettoman hullu ja muistaakseni jotenkin epälineaarinen. Sitten jatkoin sen jatko-osalla jota ei vissiin ole suomennettu (jap. dansu dansu dansu, saksaksi suunnilleen "tanssi lammasmiehen kanssa"), mutta siinä oli eri saksantaja jonka tyylistä en tykännyt ollenkaan, vaikka Murakamin tyyli ei vissiin kauheasti ekasta osasta poikennut. Tuohon Kafkaan en ikinä oikein päässyt sisään vaikka pariinkin kertaan aloitin, sen sijaan juoksukirjasta tykkäsin kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, eli Kafkaa tunnutaan yleisesti pitävän vähän vieraana. En siis lannistu. Tosin olen jo voittopuolella Norwegian Woodissa, eikä se kyllä oikein ole mun kirja. Aion vielä antaa joskus mahdollisuuden jollekin oudommalle Murakamille, mutta en ehkä ihan lähiaikoina. Ja näin sanottuani varmaan otan seuraavaksi jotain lukuun :)

      Poista