torstai 27. helmikuuta 2014

Minä, sinä ja kaikki muut

Miranda July, 2005
(Me and You and Everyone We Know)

Istuin eilen illalla sohvalla, olin kovin väsynyt, ja ajattelin, että katsonpa nyt Netflixistä jonkun elokuvan. Kriteerit olivat, että ei saa kestää yli puoltatoista tuntia, eikä saa olla mikään legendaarinen nykyklassikko, ettei puolisoa harmita, että katsoin ilman häntä. Onnistuin puoliksi, koska tämä elokuva oli ihan todella hyvä. Pitää ehkä lähteä jonnekin joku ilta, että puolisokin saa katsoa tämän. Koska muutenhan se ei onnistu. Hän raukka kun ei voi tehdä mitään ilman minua, teemme aina täsmälleen samaa asiaa samaan aikaan, jos olemme molemmat kotona. Se on vähän raskasta, jos toinen esimerkiksi haluaa lukea kirjaa ja toinen koodata. Mutta sellaista on avioliitto, kompromissia ja sen hyväksymistä, että yhdessä koodaamme ja luemme, koska näin on luvattu.

Joka tapauksessa. Elokuva oli melko hämmentävä tarinamytty juuri eronneesta kenkäkaupan myyjästä Richardista (ihana ihana John Hawkes) ja videotaiteilija-taksikuski Christinestä (elokuvan ohjaaja Miranda July), joilla kipinöi ja leiskuaa, sekä ilmeisesti kaikista heidän tuntemistaan ihmisistä. Richardin ihanista pojista, kuusi- ja neljätoistavuotiaista, jotka chattailevat vanhemman naisen kanssa netissä. Richardin työkaverista, joka puhuu rivoja teinitytöille. Näistä teinitytöistä. Naapurin pikkutytöstä, joka haluaa ostaa sauvasekoittimen, joka on klassikko vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin. Eläkeläisistä. Lapsista. Aikuisista. Ihmisistä.

Kaikkein paras kohtaus oli, kun kuusivuotias pyysi veljeään chattaamaan naiselle, että olisi kiva kakata edestakaisin. Sillä tavalla, että ensin toinen kakkaa toisen pyllyyn ja sitten toinen toisen, samaa kakkaa, ikuisesti. Sen voi kuvata myös näin: ))<>((. Tässä tämä kuulostaa todella omituiselta, näen sen nyt, mutta elokuvassa kohtaus oli todella ihana.

Muutenkin, elokuva kävi koko ajan siinä rajalla, että onko inhottava, onko vastenmielinen, onko perverssi, mutta aina kuitenkin palasi siihen, että ei ole, on herttainen, on myönteinen, on optimistinen. Elämä on ei aina ole reilu, mutta lopulta käy hyvin ja kauniisti.

Huomaan, että tästä tuli jokseenkin hämärä postaus. No, mutta ei se haittaa, vähän hämärä oli elokuvakin. Mutta hyvä. Todella hyvä. Suosittelen.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Lista harmistuksen poistamiseksi

Jotenkin on kehno fiilinki, harmittaa ilman järkevää syytä. Haluaisin blogata, muttei ole oikein mitään sanottavaa. Sitten ajattelin, että jumankeikari, tämä on minun blogini, saan kirjoittaa vaikkei ole asiaakaan, joten nyt saatte sitten asiatonta tekstiä.

Ajattelin listata tähän viikonlopun kivat asiat, jos vaikka unohtaisin kenkutuksen.

- Lauantaina teimme perheretken luonnontieteelliseen museoon. Noin 93% Helsingin lapsiperheistä oli saanut saman loistoidean, mutta eipä se mittään, hyvin mahduttiin. Todellinen lapsiperhekohde muuten, oli lapsia ajateltu joka mutkassa. Tämän perheen lapsi vain pelkäsi ihan kaikkea. "Kivaa kivaa!" hän hoki, mutta samalla oli ihan jäykkänä kun niin jännitti. Kotona hän kertoi, että erityisesti pelotti norsun kärsä ja dinosaurukset, mutta näytti kyllä siltä, että kaikki muukin oli hyvin jännittävää. Nähdäkseni tämä jännittävyys oli hyvä asia, koska normaalisti hyvin hyvin hyvin vauhdikas vekara pysyi tiiviisti vanhemmissa kiinni.


- Löysin lähikaupasta MSC-merkittyä purkkitonnikalaa. Olen ollut syömättä tonnikalaa monta vuotta, koska se on uhanalainen. Tonnikalasta luopuminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin mistään muusta lihasta, koska se on lähes parasta maailmassa. Voisin elää tonnikalakolmioleivillä ja tonnikalapastalla, mutta en elä, koska haluaisin tonnikalojen olevan merissämme jatkossakin. Mutta tänään tein eka kertaa vuosiin lempiruokaani tonnikalakastiketta ja makaronia. Voi veljet se oli hyvää! Mmm-mm-mm. Eikä maistu viattoman veri niin pahasti kun on eettisesti kalastettua.

- Lapsi päätti mennä yksinään nukkumaan. Eilen yritys meni hillumiseksi, mutta tänään puoliso kävi sängyssä lukemassa iltasadut, lapsi jäi yksinään sänkyyn, nousi kerran huutelemaan ja sammui. Kertomalla tämän julkisesti varmastikin jinxasin onnistumisen loppulapsuudeksi, mutta tuntuu ihan hullulta, että kaksivuotias voi yhtäkkiä vain päättää mennä yksinään nukkumaan. Minä kun olin varautunut kulkemaan valitsemallamme nukutustiellä hamaan ikuisuuteen. Haikeaa. Njää. Siistiä.


- Istuin eilen muina ihmisinä bussissa tuossa kotikulmilla, kun ihastuttava tuntematon henkilö yhtäkkiä koputti olkaani ja sanoi: "Kiitos kirjasta, se oli hyvä!" Ja sitten hän poistui bussista. Ehdin sopertaa hädissäni "Kiitos!" ja loppumatkan vääntelin naamaani yrittäen peittää yltiöpäisen hymyn, joka olisi näyttänyt mielipuoliselta niille, jotka eivät tienneet kontekstia, eli ihan kaikille.

- Teemu Selänne ja Kaj Kunnas. Olen hyvin mahdollisesti Suomen avoimin jääkiekon vihaaja, mutta eilen satuin näkemään kun Kaj Kunnas haastatteli Teemu Selännettä ja kyllähän siinä aivan kyynel lirahti poskelle. Puolisollakin. Lapsi oli hieman hämmentynyt kyynelehtivistä vanhemmista kesken iltapuuron.

No juu. Olihan siinä kivoja asioita. Mitäpä sitä tyhjää olemaan harmissaan. Mittään syytä ole.

torstai 20. helmikuuta 2014

Blue Jasmine

Woody Allen, 2013

Minä pidän hirmuisesti Woody Allenista. En ihmisenä, koska en tunne häntä, eikä hän kyllä lööppien perusteella kuulosta erityisen mukavalta ihmiseltä, mutta ei siitä sen enempää, vaan siis elokuvantekijänä. Viime vuosina Woody on tehnyt paljon oikein mukavia elokuvia, muutaman todella hyvän ja muutaman ihan kivan mutta aika yhdentekevän. Ja sitten nyt tämän Blue Jasminen.

Blue Jasminesta tuli on ehdoton suosikkini Woody Allenin uudemmasta tuotannosta. Minä rakastin tätä elokuvaa. Cate Blanchett on aivan loistava pääosassa ja elokuvan tarina on tosi hyvä. Jasmine on elänyt yltäkylläisyydessä rakkaan bisnesmiehensä rahoilla, pyörittänyt New Yorkin seurapiirejä, ostanut mitä haluaa ja ollut täydellinen. Nyt kaikki on romahtanut, ei ole penniäkään, kukapa olisi uskonut, ettei merkkilaukku olekaan kummoinenkaan sijoitus. Hän joutuu muuttamaan siskonsa luokse San Franciscoon. Siskon, jonka rahat Jasminen aviomies on huijannut. Jasminella ei mene kovin vahvasti siis.

Jotenkin oli kovin epäallenmainen elokuva. Usein Allenin tuotannon tunnistaa niin monista merkeistä, mutta tästä en välttämättä olisi tietämättä arvannut.

Eipä mulla muuta. Väsyttää. Kovasti väsyttää. Kannattais varmaan nukkumaan tästä. Jos jaksais. Ollut vähän ankimuspäivä. Katson ehkä vähän Ylvistä telkkarista ja yritän piristyä, sitten huomenna herään kauniita, viisaana ja uljaana, ja koko maailma herää kauniina, viisaana ja uljaana, ja Ukrainassa lopetetaan väkivalta ja riitely ja kaikki ihmiset saavat mennä naimisiin ihan kenen kanssa haluavat. Niin teemme.

PS. Näytin tämän puolisolle, ja hän totesi, että voisit vielä sanoa jotain fiksua siitä elokuvasta. "Ai niinku mitä?" kysyin. "No sano vaikka, että siinä oli hieno viimeinen kuva. Ja miten piinaavasti Blanchett näytteli Jasminen yksinpuheluita", puoliso ehdotti. Mutta en minä jaksa. Puhukoot yksinään fiksuja, minä katson nyt Ylvistä.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
(The Death of Bees, 2012)
Moreeni, 2013
Suom. Seppo Raudaskoski

Tällä kirjalla on parhaita alkuja ikinä.
"Tänään on jouluaatto. Tänään on minun syntymäpäiväni. Tänään minä täytän viisitoista vuotta. Tänään minä hautasin vanhempani takapihalle.
Eivät olleet rakkaita vanhempia."
Mehiläisten kuolema kertoo glasgowlaisista siskoksista, viisitoistavuotiaasta Marniesta ja kaksitoistavuotiaasta Nellystä, jotka ovat haudanneet vanhempansa takapihalle. Tämä on pidettävä salassa. Vanhemmat ovat olleet kauheita ihmisiä, itsekkäitä narkkareita, mutta kyllä heitä vähän kaipaa silti. Avuksi tulee naapurin Lennie, vanhus, homoseksuaali, väärinymmärretty seksuaalirikollinen, joka suree kuollutta elämänkumppaniaan. Hänen koiransa Bobby yrittää jatkuvasti kaivaa vanhempia ylös kukkapenkistä.

Tämä oli hyvin jännä kirja. Välillä mietin, että miten näiden tyttöjen elämä voi olla näin hirveää, ei kamala, miten vielä tämäkin vastoinkäyminen voi tulla heidän tielleen, voi hyvän tähden. Olen jo aiemmin moneen otteeseen kirjoittanut siitä, miten minua ärsyttävät sellaiset tietynlaiset tarinat, joissa päähenkilönaisen niskaan kaatuu koko maailma, mutta nainen kestää kaiken pystypäin kunnes lopulta joko kuolee tai unohtuu jonnekin nurkkaan nuhisemaan onnellisena siitä, että saa viimeinkin olla rauhassa. Tässäkin näiden lasten niskaan on kaadettu koko maailman kuona, mutta näitä tyttöjä ei hevin kaadetakaan. Marnie ja Nelly ovat toimijoita. He eivät jää tuleen makaamaan, he tietävät ettei heitä kukaan tule auttamaan, itse on selvittävä. Ja niin he tekevät.

Lisäksi tämä ei rankasta tarinastaan huolimatta ollut erityisen synkkä kirja vaan oikeastaan aika hauska. Makaaberi, sanotaan takakannessa, ja oikeassa on. Kaikki henkilöhahmot ovat yhteiskunnan laitamilta, on seksuaalirikollista, kultasydämistä huumediileriä, narkkarivanhemmat, mutta kukaan ei ole yksipuolisesti hyvä tai huono. Kaikki kirjan kertojat, Marnie, Nelly ja Lennie, ovat omaäänisiä ja kiinnostavia, ja kaikkien pätkät ovat aika lyhyitä. Erityisesti pidin ärhäkästä Marniesta, joka kantoi koko taakkaa luihuilla harteillaan. Lapsiparka.

Niin että hieno kirja, mutta ei ehkä ihan kaikkia varten. Minua varten todellakin.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Why Stop Now

Phil Dorling, Ron Nyswaner, 2012

Tässäpä ihan raikas pieni komedia. Luulen, että tulen muistamaan tämän, koska tarina oli niin mukavasti erilainen. Tai no, ehkä se ei ollut oikeastaan kovin mukava tarina, oikeastaan aika kamala, mutta silti jotenkin lämpöinen.

Elokuva kertoo nuoresta Elistä, jolla on monin tavoin erityinen päivä. Heti aamusta pitäisi kärrätä äiti vieroitukseen ja sitten mennä elämän tärkeimpään koesoittoon, sillä Eli on lahjakas pianisti. Tämän lisäksi Eli on todella ärsyttävä tyyppi. Äidin vieroitukseen saaminen osoittautuu hankalaksi, koska äiti on valmistautunut elämänmuutokseen olemalla ilman huumeita, eikä vieroitukseen pääse ellei ole joko vakuutusta tai huumeita virtsassa. "Käypä kuule vetäsemässä vähän huumeita niin pääset sisälle!" neuvoo avulias klinikan työntekijä. Ja niin Elin pitää saada äidilleen huumeita, hoitaa koesoitto, sählätä huumediilereiden tulkkina, yrittää järjestää epätasapainoisen pikkusiskon hoitokuvioita ja mitä kaikkea.

Silleen oli minusta aika raikas tarina. Saattaa kuulostaa kauhealta, mutta minusta leffa oli silti aika humaani ja lämmin. Pelottava, uhkaileva huumediileri on oikeastaan aika mukava mammanpoika, narkkariäiti on moniongelmainen mutta siitä huolimatta hauska ja rakastava äiti. Että olivat ikään kuin ihmisiä siinä, yrittivät pärjätä elämässään niillä vähäisillä keinoilla jotka heillä oli.

Kauhean huonot arviot tämä on saanut, Rotten Tomatoesissakin vain 25%, mutta minusta tämä oli aivan ok. Valittivat, ettei elokuva oikein osaa päättää onko se komedia vai draama, eikä se kyllä osaakaan, mutta minusta se ei haitannut yhtään. En ehkä suosittele kuluttamaan kovin paljon energiaa tämän hankkimiseen, mutta jos nyt sattuu tulemaan vastaan niin kyllä voisi huonomminkin elämästään 84 minuuttia käyttää.

torstai 13. helmikuuta 2014

Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
(Yukiguni, 1947)
Suom. Yrjö Kivimies 1958
Tammi, 2012

Minulla on kahtiajakoinen suhde japanilaisuuteen. Toisaalta rakastan sitä ja koen sen hyvin läheiseksi, toisaalta en ymmärrä sitä yhtään.

Olimme puolison kanssa häämatkalla Japanissa muutama vuosi sitten. Ensin Tokiossa, sitten kiertelimme Honshua ja sitten taas Tokiota. Tykkäsin ihan kauheasti. Japanissa on semmoinen juttu, että kaikki toimivat sääntöjen mukaan. Säännöt voivat olla hassuja, mutta kun ne tietää, kaikki sujuu. Pidän siitä. Olen sääntömyönteinen ihminen. Minusta on kiva, että ihmiset jonottavat. Esimerkiksi Shinjukun metroasemalla, joka on maailman suurin, ei ollut yhtään samanlaista tungosta kuin Kampissa ruuhka-aikaan, koska ihmiset odottavat kauniisti vuoroaan, kukaan ei etuile, ei tunge, kaikki menevät paikoilleen, väistävät. Sitten seistään kuin sillit purkissa, mutta kaikilla on oma pieni tila, he laittavat silmät kiinni tai pläräävät kännykkäänsä ja kukaan ei häiritse ketään. Pidin tästä systeemistä ihan kauheasti. Ja sitten taas en yhtään tajua, että miksi ei voi sanoa ei. Jos kysyn, että onko tämä kasvisruokaa, niin silloin haluaisin rehellisen vastauksen, enkä pokkurointia ja haihaihai ja sitten lautasellista jauhelihakastiketta.

Rouva turisti tarkkailee Naran nähtävyyksiä.

Sitten on taas se juttu, että japanilaiset ovat kehittäneet taiteensa niin omalle tasolleen ja eri suuntaan länsimaisen taiteen kanssa, ja toisaalta minä olen niin länsimaisen taiteen läpisyövyttämä, että minun on hyvin vaikea päästä mukaan japanilaiseen tarinankerrontaan. Tämän takia minusta paras Hayao Miyazakin elokuva on Liikkuva linna, joka perustuu Diana Wynne Jonesin kirjaan, enkä pidä Haruki Murakamista. Haluaisin ihan kauheasti oppia pitämään, mutta se tarkoittaa, että minun pitäisi katsoa enemmän Miyazakia ja lukea muutakin Murakamia kuin Kafka rannalla.

Nyt minä kumminkin luin tämmöisen japanilaisen nobelistin merkkiteoksen. Ja pidin siitä ihan älyttömän paljon. Se kertoo Shimamurasta, perheellisestä miehestä, joka matkaa pohjoiseen Japaniin kylpylään, missä tapaa naisen, Komakon, josta tulee tarinan kuluessa geisha. Ilmeisesti japanissa oli ihan normaalia, että perheelliset miehet matkustivat kylpylöihin hengaamaan geishojen kanssa ja on muistettava, että geishat eivät ole prostituoituja. Kuten ei ole Komakokaan. Mutta hänen työnsä on viihdyttää miehiä, sitten jos on jotain sutinaa niin se on geishan oma asia, ja se on ihan ookoo, myös miesten vaimoille, koska geishat ja vaimot ovat ihan eri elämän osa-alueilla, eivätkä näin ollen kilpaile. Joitain japanilaisia tapoja minun on vähän vaikea ymmärtää. Vähän vaikea on ymmärtää myös Shimamuraa, mutta sen sijaan ymmärsin kovasti Komakoa. Hän on kovin nuori ja kovin kärsivä. Jatkuvasti sakepäissään ja hyvin dramaattinen. Kirjan loppu on todella hieno ja kaunis, varsinkin viimeinen lause. Lainasin sen tähän, mutta sitten pyyhin pois, koska parempi että luette koko kirjan. Se on ihan lyhytkin, ihan hyvin voitte lukea.

Japanilainen vuoristokylä kuvattiin ihanasti. Tai sitten ehkä vain kuvittelin, kun ajattelin mielessäni pientä kylää, Kawaguchikoa, jonne matkustimme puolison kanssa sadalla erilaisella junalla, koska halusin pakkomielteenomaisesti nähdä Fujin. Saavuimme sinne iltapäivällä ja oli niin kauhea sumu, ettei Fujista näkynyt vilaustakaan, vaikka tönötimme kirjaimellisesti tämän Japanin korkeimman vuoren juurella. Olin hyvin surullinen. Menimme pieneen ryokaniimme, levitimme kovat patjat lattialle ja koko yön pyörin hereillä peläten, että olemme matkustaneet tänne maan ääreen katsomaan Fujia ja huomenna lähtee juna takaisin ja typerä sumu estää minua näkemästä sitä. Aamun sarastaessa ponkaisin ylös, vedin paperipäällysteiset luukut ikkunan edestä, avasin lasin ja kurkotin ulos. Ei sumua! Fuji! Raahasin puolison puoliväkisin saman tien ulos, koska sumuhan voisi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, ja juoksimme kadulle tuijottamaan uskomatonta vuorta. Siinä se oli. Se oli paras hetkeni koko matkalla. Minä ja Fuji, siinä me olimme. Lumen maan kylähän ei ole siellä päinkään, vaan ihan eri päässä Japania, mutta silti jotenkin kuvittelin Shimamuran ja Komakon noihin maisemiin ja pari metriä lunta siihen päälle.


Nyt kun sitten pääsin näin ihaniin japanilaistunnelmiin Lumen maan myötä, ajattelin, että voisin ehkä yrittää vielä sitä Murakamiakin. Sitten joskus, kunhan tässä joudan. Oletan, että se Miyazaki-siedätyshoito tulee väistämättä lähivuosina lapsen myötä.

PS: Puoliso halusi huomauttaa, että emme halua mainostaa matkustamista maailman toiselle puolelle lentokoneella, se on ihan tyhmää, pyörällä voi matkustaa ja junalla, ja sitä paitsi kaikenmoisiin paikkoihin pääsee esimerkiksi lukemalla kirjoja tosi halvalla ja mukavasti, eikä tarvitse edes pakata, koska se jos mikä on ihan kauheaa hommaa, ja varsinkin pakkausten purkaminen.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Luonto pakastimessa

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Teos, 2011

Kansi: Camilla Pentti
Aloin lukemaan (kyllä, nykyisin voi alkaa lukemaan) Luontoa pakastimessa (tästä on tulossa hyvin monitasoisesti arveluttava lause) jo monta kuukautta takaperin kerien. Pidin siitä kovasti, oikeastaan olin vallan hullaantunut kirjaan, ja siihen kuinka oikeassa se oli monessa asiassa. Sitten kuitenkin kirja alkoi painaa (eikäkö siis painamaan) liikaa, tuntui etten jaksa putkeen kovin paljon näin ahdistavia asioita. Nyt sitten männäviikonloppuna, kun taas olin onnistuneesti unohtanut kaikki vakavat asiat, nostin kirjan käteeni ja olin taas aivan innoissani. Näinpä ollen voimakkaasti suositan kirjaa, mutta pienehköissä annoksissa, ei kerralla, koska sillä tavalla tämä kirja ei pääse oikeuksiinsa.

Oikeastaan kaikki ihailuni kulminoituu siihen, että itsekin kuvittelen tietäväni monia asioita ja olevani varsin oikeassa. Mutta sitten kun joudun väittelyyn tai joku ihan vain tuossa pihalla kysyy, että mitenkä se olikaan, mikä siinä lihansyönnissä nyt sitten olikaan niin väärin, niin alan tuijottaa (eiku tarkoitan tuijottamaan) taivasta ja sönköttää nousevalla nasaalilla jotain bambistista nonsensea, jossa joka kolmas sana on niinku. Siksi ihailen ihmisiä, kuten Anu Silfverberg, Jani Kaaro tai Antti Nylen, jotka pystyvät paitsi olemaan oikeassa myös perustelemaan kantansa niin lopullisesti, kauniisti, ymmärrettävästi ja taitavasti, että lukija on vallan mykistynyt. Varsinkin jos on samanmielinen.

Luonto pakastimessa on esseekokoelma, joka sisältää kirjoituksia erinäisistä aiheista. Kirjan alkupuoli käsitteli aihetta Eläin. Sen lukemista suosittelen kaikille, mutta harmillisesti olen melko varma, että sen lukevat lähinnä vain ihmiset, jotka jo valmiiksi tietävät kaiken siinä kirjoitetun. Muutkin kirjan osiot ovat oikein osuvia. Ihan en ostanut Jumala-osuutta, lähinnä koska tässä kohtaa minä ja Silfverberg emme olleet aivan yhtä mieltä, hän on ateisti ja minä kerettiläisittän lempeän tapaluterilainen. Mutta muuten.

Myönnän, että kirja on paikoin raskas luettava. Vaikka kirjoitukset ovat välillä todella hauskoja, niiden aiheet ovat sieltä raskaimmasta päästä. Usein esseissä nähdäkseni kirjoitetaan kirjoittajaa vaivaavista epäkohdista maailmassa, jotka ovat usein aika kamaliakin juttuja, kun niitä alkaa oikein ajatella (niin siis ajattelemaan, en ihan vielä haldaa tätä uutta systeemiä, mutta yritän kovasti).

Silti minusta tämä kirja oli tärkeä lukea. Koska kuten Silfverberg kirjoittaa: "Meitä ei vain saa syyllistää, vaan meitä täytyy syyllistää, ja se pitää voida kestää. Se on oikein. H&M:n mainosten sijasta pysäkeillä pitäisi olla mainoksia joissa lukee: sinun takiasi maailma räjähtää käsiin, lapset valvovat yötöissä ja eläimet roikkuvat kammottavissa parsissaan jäsenet mutkalla, katsovat silmillään kameraan, suoraan sinuun, koska tämä kaikki tapahtuu sinun takiasi ja sinun hyvinvointisi eteen, ole hyvä." (s. 77)

Mutta ei kyse toki ole mistään pelkästä syyllistyskirjasta, ettei nyt joku lannistuisi. Pelottaa, että luon tästä erinomaisesta kirjasta nyt liian synkän kuvan. Koska ei tämä ole synkkä kirja, vakava kyllä, ja silti niin hauska. Äh! Pöh! Teen vääryyttä. En osaa selittää. Joka tapauksessa, Silfverbergillä on erinomaisia lohkaisuja. Tässä pari esimerkkiä, ettei joku jätä kirjaa lukematta saadessaan siitä väärän kuvan:

"Dunderfeltien tähtikartassa Nainen, tuo hormonaalinen kollektiivisubjekti, ei halua pehmomiestä. Nainen haluaa ilmeisesti tunnevammaisen könsikkään, joka maksaa hänen laskunsa, avaa hänen ovensa ja repii hänen stringinsä valtavilla hampaillaan." (s. 137)

"Siinä missä vaikkapa Britanniassa on olemassa sellainen asia kuin 'työväenluokkainen ylpeys', täällä tuntuisi olevan valttia 'keskiluokan ylpeys teeskennellystä työväenluokkaisuudesta'." (s. 179)

Lue tämä hyvä kirja, sinä ihminen.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Wool

Hugh Howey: Wool Omnibus Edition
Broad Reach Publishing, 2012
Lukija: Minnie Goode

Eli suomeksi Siilo.

Minulla oli Siilo jo suomennettuna paperikirjana hyllyssä odottelemassa, mutta jostain syystä palautin sen kirjastoon ja päätin kuunnella äänikirjana, vaikka jo heti ensimmäinen lukija-arvio Audiblessa sanoi, että "good story, should have READ it." Osittain samaa mieltä. Yritän vähän perustella.

Kirjan lukija alkoi raivostuttaa jo ensimmäisessä luvussa. Mielestäni on ihan okei jos äänikirjan lukija eläytyy ja jopa vähän ääninäyttelee, mutta ihan sietämätöntä oli kyllä tämä nyt. Kirjan "pahis" puhui alusta asti Simpsoneiden Mr. Burnsin äänellä, jolloin ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö tämä jätkä olisi sutki. Vaikkei sutkius edes ollut niin yksiselitteistä, kuten harvoin on. Mutta nähdäkseni lukija äänivalinnoillaan johdatteli kuuntelijaa liikaa ja lisäksi ihan puhtaasti vitutti kuunnella sitä miesten imitointia.

Sitten oli vielä se ongelma, että koska tunnelma siilossa oli kovin harmaa, ummehtunut, synkkä ja ahdistava, ei oikein ollut sellaista fiilistä, että voi kumpa pääsisin pian kuuntelemaan lisää. Ennemminkin sellainen, että äh, pitää kai se loppuun kuunnella. Ja aina sitten kun pääsi vauhtiin, ei olisi malttanut lopettaa, mutta sitten tuli tauko ja taas se tunne, että äh, pitääkö.

Näin ollen epäilen kovasti, että olisin nauttinut kirjasta enemmän luettuna. Mutta. Epäilen myös, että luettuna olisin saattanut jättää koko Siilon kesken. Välillä oli niin tyyyylsää, että meinasin kuunnellessa nukahtaa työmatkoilla. Tuli sellainen olo, että kirjailija oli ajatellut, että no niin, tähän pitää nyt kirjoittaa semmoinen traagillinen taistelukohtaus ja nyt tarvitaan vähän rakkausromanssia, no niin, hyvältä näyttää. Ja nukahdinkin lopussa, kun eilen kuuntelin sairauskoomaillessa, ja sitten hädissäni painoin jotain nappia ja koko äänikirja hyppäsi puolisen tuntia eteenpäin ja olin hetken, että mitä helvettiä, mutta ei se oikeastaan niin paljon edes haitannut. Kumminkin sitten kelasin ja kuuntelin sen puuttuneen osan, joka kieltämättä selitti vähän, koska hetken olin kuvitellut, että kirjan loppu ratkesi niin, että päähenkilö Juliette olikin vain nähnyt unta. Se olisikin ollut todella paska loppu. Mutta ei sentään, ei sentään.

Kirja kertoo siis sellaisesta paikasta kuin Siilo, joka on maahan kaivettu hillittömän kokoinen sylinteri, jonka sisällä ihmiset puuhailevat hommiaan, vähän kuin muurahaiskeossa. Ilma Siilon ympärillä on muuttunut myrkylliseksi ja jos joku tekee jotain tosi tuhmaa, hänet lähetetään ulkopuolelle siivoamaan kameroita, jotka lähettävät Siilon sisälle kuvaa ulkopuolelta. No sitten siinä on kaikenlaista konfliktia. Ihan tavallaan kiinnostavaa oli se kaikki ja välillä ihan jännittikin, mutta kuitenkaan en ihan nyt päässyt mukaan tähän hommaan. Isolta osin varmaan koska kuuntelin enkä lukenut, mutta oli siinä tarinassakin monenmoista huomautettavaa. Haluaisin kumminkin uskoa, että tämä olisi voinut olla tosi hyvä, jos olisin ollut sellaisessa tilanteessa, että olisin voinut ahmia tätä todella nopeaan tahtiin isoina annoksina. Nyt en ollut, ja kirja todella kärsi siitä. Minä parka, kirja parka.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Minä sydän kahvi

Niinhän se on näinhän se on, että juuri kun ihminen ajattelee tyytyväisenä illalla nukkumaan mennessään, että onpa ihanaa kun huomenna on viikonloppu ja ollaan kaikki terveitä eikä kenenkään tarvitse mennä minnekään tai tehdä mitään sen kummempaa. Niin tietenkin se ihminen juoksee aamulla kello 6.30 oksentamaan. Ikinä pitäis mitään ajatella, ainakaan mitään myönteistä.

Aamulla sitten heräsin uudestaan kymmenen maissa ja joka paikkaa särki, varsinkin päätä. Muistelin hetken edellistä kertaa kun sairastin oksennustaudin. Koska mitäpä sitä mieluummin ajattelisi.

Olin silloin raskaana. Olimme katsomassa Ryhmäteatterissa kuulemma erinomaista näytelmää Eduskunta. Kuulemma, koska ensimmäisen puoliajan ajattelin taukoamatta, että mitä jos oksennan tuon edessä istuvan niskaan, pitäiskö kumminkin oksentaa laukkuun, vai puolison syliin, vai kehtaisko kumminkin lähteä vaan nykimään, no ei, nyt se helpotti, ei hitto, oksennan tuon ukon niskaan ihan just. Ja näin ollen puoliajalla poistuin. Pääsin ihan kivasti bussilla kotipysäkille ennen kuin oksensin kaaressa. Hävetti ihan hitosti, tuli sellainen olo, että kaikki muut luulevat että olen kännissä, alkuillasta, minun maineellani, ja sitten hoipertelin kiertotietä kotiin, etteivät ne oksennustani todistaneet ihmiset ainakaan saisi tietää missä näin nolo tyyppi asuu.

No ei siitä sen enempää, varmasti kaikille tuli selväksi. Mutta se mitä halusin sanoa oli, että sairastin tuolloin neljä päivää. Kaksi päivää oksensin, kaksi päivää makasin sängyssä niin hirveässä päänsäryssä, etten voinut avata silmiäni. Mietin jo, että näinkö tässä kuolen. Sitten tuli mieleen, etten ole neljään päivään juonut kahvia. Tein kaakaocappuccinon ja vaikeasti nieleskelin sen. Kului kymmenen minuuttia ja päänsärky oikein valahti pois minusta. Se oli ihan mieletöntä.

Niin että kahvi! En aio ikinä luopua siitä! Ihan puhtaasti siksi, että ilman sitä kuolisin. Luin, että vieroitusoireet voivat kestää toista viikkoa, eikä siihen päänsärkyyn auta mikään. En aio enää koskaan kestää sitä. Mietin hetken, että voisinhan alkaa ajaa alas kahvini kofeiinipitoisuutta, mutta sitten tuumin, että mitä tyhjää, minähän rakastan kahvia, en todellakaan aio olla ilman sitä ikinä. IKINÄ. Sitä paitsi en minä edes juo kovin paljon kahvia, yleensä korkeintaan kaksi kuppia päivässä. Se vain vaikuttaa minuun voimakkaasti.

Ja niin minä sitten tänäänkin pakotin itseni juomaan Starbucksin kahvijuoman (koska en sentään voinut kuvitella keittäväni kahvia) heti sängystä möngittyäni, eikä särje enää pää. Kaikkialle muualle kyllä koskee, mutta eiköhän tämä tästä.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Ohjelmistokateus

Luin juuri Alastomasta kirjailijasta Jukka Laajarinteen bloggauksen uskomattomasta kirjoitusohjelmasta. Minut valtasi hirmuinen tarve saada tuollainen Scrivener. En voi enää koskaan kirjoittaa mitään ilman Scriveneriä! Miten tässä maailmassa on ylipäätään ikinä kirjoitettu mitään ilman Scriveneriä! Scrivener! Onnistuin lietsomaan itseni hurjaan ohjelmistotarpeeseen sillä aikaa kun puoliso oli nukuttamassa lasta. Samalla ymmärsin jo valmiiksi, etten tulisi Scriveneriä saamaan, koska juuri ostamani tietokone on nettikone, johon ei voi asentaa ohjelmia. Eli ei Scriveneriäkään.

Puoliso ystävällisesti guuglasi minulle jotain vastaavaa. Mutta sitten kun luettelin kaikki Jukka Laajarinteen luettelemat uskomattomat ominaisuudet, kävi ilmi, että eihän siinä vastaavassa ollut murto-osaakaan. Joten nyt on sitten niin, että minun on joko:
1) Ostettava uusi tietokone. Ei tule tapahtumaan.
2) Elettävä ilman Scriveneriä kunnes ostan uuden tietokoneen. Kyllä, mutta äärimmäistä kärsimystä tulee se olemaan.
3) Kirjoitettava salaa öisin puolison työmäkillä. Erittäin epätodennäköistä.

Yritän tässä lohdutella itseäni, että esimerkiksi Dostojevskillä ei ollut edes LibreOfficen kirjoitusohjelmaa, ja ihan mukavia kirjoja hänkin kirjoitteli siellä kylmissä kamareissaan. Ja toisekseenkin, ei tässä suurimpana ongelmana kirjoittamiseni edessä ole elämä ilman Scriveneriä, vaan elämä ilman käytännössä sekuntiakaan kirjoitusaikaa. Että sinänsä se on ihan sama makaako käyttämättömänä Scrivener vai sulkakynä. Että nyt arvoisa frouva vain rauhoittelee itsensä ja menee tekemään iltapalaa.

torstai 6. helmikuuta 2014

Raportti sairastuvalta

Lapsella on oksennustauti. Eilen nousi kuume ja sitten alkoi oksentaminen. Lapsi on varsin herttainen, hän väitti eilen sinnikkäästi koko päivän ettei ole pipi. Tänään oli pakko myöntää, että hieman pipi hän ehkä on, mutta jokaisen oksennuksen jälkeen hän ilmoittaa reippaasti, että "Nyt minulla on parempi olo, äiti, nyt on parempi olo!"

Sammunut sairastaja

Tällaisia hetkiä varten ihmisillä on internet, telkkarissa Yle Areena ja Netflix. Ja tietenkin juuri tällaisina hetkinä ihmisten internet päättää olla kolmatta päivää matalana. Voin tietty jakaa puhelimesta netin tähän koneelle, mutta välillä se tuntuu ihan älyttömän monimutkaiselta projektilta, ja niin olemmekin nyt aamulla katsoneet olympialaisten lumilautailua, kunnes toveri sammui kainaloon.

Täytyy kyllä sanoa, että mahtava laji tuo lumilautailu. Pidin jo lapselle puheen, että sitten kun hän on vähän isompi niin äidistä olis tosi kiva jos hän haluaisi ruveta harrastamaan tuommoista hommaa. Tosin äsken kun vähän mietin, niin eihän se näin Helsingissä asuessa kovin järkevä harrastus olisi. Kun ei täällä ole niitä tuntureita tai vaaroja ihan samalla etäisyydellä kuin omissa lapsuuden maisemissa. Mutta ehkä silti. On se silti hieno laji. Sieltä saisi tuollaisia iloisia kavereita ja kuulemma lumilautapiireissä ollaan kovin solidaarisia eikä kilpailla veren maku suussa. Sellaisesta urheilusta tykkään. Ja ihan nättejähän nuo pojat ovat. Että jos jossain vaiheessa pitää ottaa tänne lauma teini-ikäisiä hengaamaan, niin mieluummin tuollaisia sieviä ja iloisia ulkoilmaihmisiä kuin kaljupäisiä jurnottajia.

Ja alan huomata miten koukuttavia nämä olympialaijt ovat. Tunnin olen katsonut, enkä voi kuvitella parempaa. Ihan mahtavaa. Enkä edes tajua mitään koko lumilautailusta!

maanantai 3. helmikuuta 2014

Tietäjän lapsuus

Diana Wynne Jones: Tietäjän lapsuus
(The Lives of Christopher Chant, 1988)
WSOY, 2010
Suom. Anna-Maija Viitanen

Päällys: Sami Saramäki
Tiedän, tiedän. Usein täällä väitän innoissani, että nyt syöksyn oitis lukemaan milloin mitäkin, mutta noin 99% kerroista se jää aikeeksi kun kompastun matkalla johonkin muuhun kirjaan ja lipsahdan siihen. Mutta tällä kertaa olinkin tosissani ja heti Noidan veljen perään luin kuin luinkin Tietäjän lapsuuden. Kun jäi vaivaamaan kerta.

Nyt huomaan, että Diana Wynne Jonesia todella piinaa (tai piinasi, pitäisi kai sanoa edesmenneestä) tämmöinen hyljätty ja yksin maailmassa pärjäävä lapsi. Nuori Christopher Chant, eli Noidan veljen Chrestomanci, on myös sellainen. Tässä valossa luulisi, että häneltä olisi herunut vähän enemmän rakkautta Kissalle, mutta eipä kun ei. Joka tapauksessa, niin. Sitähän sanotaan, että kirjailija kirjoittaa usein itseltään salaa vain yhdestä aiheesta läpi tuotantonsa. En oikein usko siihen, mutta voihan olla, että jotkut tekevät niin. Kahden (tai no, kolmen, koska olen lukenut lapsena myös Kyylän kyydissä, mutta en muista siitä paljon mitään) kirjan otoksella epäilen, että Jones saattaa käsitellä tämmöistä yhdenlaista lapsuutta tuotannossaan. Aion empiirisesti selvittää, onko näin! Lukemalla koko tuotannon! Hiljalleen! Kyllä! Aion!

Tietäjän lapsuus on oikein mainio kirja. Christopher Chant osaa unissaan livahtaa unimaailmoihin. Hänen vanhempansa ovat hyvin etäisiä ja itsekkäitä ihmisiä, eikä Christopherilla ole muutenkaan oikein ketään läheistä. Isästään hän näkee lähinnä jakauksen kurkkiessaan tätä portaikosta, eikä äidistään juuri enempää. Vanhemmat kuitenkin haluavat, että Christopherista tulee jotain suurta. Äidin mielessä on suuri omaisuus, isän mielessä kunnia. Christopher itse haluaisi pelata krikettiä. Kaikessa hötäkässä Christopher kuolee mennen tullen palatessa ja vielä useaan kertaan siinä välillä, mutta onneksi hänellä on yhdeksän henkeä.

Tietäjän lapsuus ei ole niin loistava kuin Noidan veli, mutta oikein mainio silti. Alkupuolen unimaailmat ja kurja lapsuus etäisten vanhempien kanssa olivat tosi kiinnostavaa luettavaa, lopun melko mutkia oikovat perus-fantasia-pötkähtelyt eivät niin kiinnostavia, mutta kaiken kaikkiaan erinomainen kirja. Jatkanen Chrestomancin maailmoissa jonkin ajan päästä, mutta nyt pitää lukea välillä vähän jotain muuta. Pelottaa, että jos luen kaikki putkeen, en enää osaa lukea muuta ja ensinnäkin masennun, kun ne loppuvat, ja toiseksikin menen lukujumiin, koska ne loppuvat.

PS: Jotenkin tykkään kovasti noista ihan hullumaisista kansista, joilla nämä Chrestomancit on päällystetty. Lukukelvottomia, mutta hauskoja. Selässä lukee kuitenkin sievästi ja selkeästi, mikä kirja on kyseessä.