torstai 30. tammikuuta 2014

Ulkokirjallisia hommia

Viime aikoina olen harrastellut kirjahommia. Se on ollut tavallaan hirveän kivaa ja samalla ihan kamalaa.


Viime viikolla olin vierailemassa lukion luovan kirjoittamisen kurssilla. Kaverini, heidän opettajansa, kyseli juttuja ja yritin puhua mahdollisimman kiinnostavasti. En tiedä, saiko kukaan oppilas tilaisuudesta mitään, mutta ainakin minulla oli kivaa. Hauskinta oli seurata eturivissä istuvaa tyttöä, joka meinasi nukahtaa. Siis sitä jatkuvaa prosessia, kun silmät painuvat kiinni, pää lerpsahtaa, hätkähtää hereille, ja kaikki alkaa alusta. Minä olin juuri sellainen oppilas, ymmärsin häntä. Teki mieli sanoa, että mene ihmeessä takapulpettiin, ota reppu tyynyksi ja teeskentele olevasi masentunut, kukaan ei silloin huomaa jos nukut. Kehitin tekniikan hyvin pitkälle, sillä nukuin ison osan lukiosta ja yliopistosta. En toki suosittele moista toimintaa, paremmin menevät opinnot jos on hereillä, lupaan sen. Ai niin, ja kannattaa painaa otsa kämmenselkään, koska muuten saattaa joutua kulkemaan välitunnin vetoketjun kuva otsassa. Ei ole kiva se.

Eilen olin läheisessä kahvilassa juttelemassa kirjastani. Se oli ihanaa. Siellä oli yllättävän paljon ihmisiä, joista tunsin ison osan, ja ehkä juuri se tekikin tilaisuudesta niin mukavan. Ihmiset kyselivät paljon, oli kovin lämminhenkistä ja kodikasta. Sain oikein kirjoittaa monta omistuskirjoitustakin.

Nuo tilanteet ovat ihania nyt kun ne ovat ohi, mutta niitä edeltää monen päivän kauhu. Eilenkin, kun vedin kenkiä jalkaan, mietin ääneen, että mitäs jos jäisinkin vain istumaan tähän sohvalle ja laittaisin puhelimen kiinni ja teeskentelisin olevani jotenkin kovin taiteellisen oikukas. No enhän minä toki koskaan niin tekisi, en ole taiteellinen enkä oikukas, mutta silti aina ennen esiintymistä sitä miettii, että onko mikään tämän arvoista, että meinaan vuorotellen kuolla ja halvaantua kolme päivää. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että joo, kyllä on sen arvoista, kun homma on juuri ohi ja se oli tosi kivaa, mutta jos joskus vielä esiinnyn niin sama kauhu on edessä taas. Jännä juttu, koska tiesin kuitenkin etten ole menossa suden suuhun, vaan myötämielisten ihmisten eteen puhumaan mukavia.

Sitten tein tällä viikolla elämäni ensimmäisen apurahahakemuksen. Sen tekeminen oli kivaa, mistä päättelen, että tein sen hyvin pitkälti päin helvettiä, koska kaikkien muiden mielestä se ilmeisesti on ihan kauheaa puuhaa. Ja minä siis vihaan kaikkia maailman lomakkeita, ihan kaikkia, paitsi näemmä apurahahakemuksia. Keräsin liitteitäkin ihan mielissäni. Ihme homma. Saapa nähdä miten käy. Olisi niin mukava saada rahoitettua itselleen vähän kirjoitusaikaa.

Ja huomenna alkaa vielä uusi lukupiirikin. Olen sillä tavalla huono lukupiiriläinen tällä kertaa, etten ole lukenut kirjaa, mutta nähdäkseni jokaisessa kirjakeskustelussa on oltava se yksi tyyppi, joka ei ole lukenut, mutta ei anna sen estää itseään tietämästä paremmin. Aion olla se tyyppi. Koska kyllä minä tiedän! Kaiken! Ja sitä paitsi lukeminen on muutenkin ihan subjektiivista ja kaikki ovat joka tapauksessa lukeneet eri kirjan, koska eihän samaan jokeen voi astua kahdesti ja jaadijaadijaa, joten onko sillä niin väliä jos jättää koko kirjan lukematta, kun kuitenkin periaatteessa tietää jo mitä siinä olisi mahdollisesti voinut tapahtua. Nih.

(Kuvituksena tyhjä rappu, jonka voitte halutessanne tulkita symbolisena. Olen tyhjä rappukäytävä. Uu. Syvällistä. Mutta oikeasti yritin ottaa kuvaa eräästä lapsesta, joka nukkuu parhaillaan sängyssäni, mutta hän ehti juosta kameran toiselle puolelle.)

7 kommenttia:

  1. NO NIIN, OMISTUSKIRJOITUS! Sekin jäi tämän typerän flunssan takia saamatta. Yhä.

    Vähänkö kyllä toivon, että saat sen apurahan. Minusta sellaisia pitäisi myöntää ihmisille, jotka eivät edistä kansanluonteen masentuneisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule, kyllä mä voin sen omistuksen sulle kirjoittaa ihan yksityisestikin.

      Ja aion sisällyttää tuon lausunnon ansioluettelooni. "Ihminen, joka ei edistä kansanluonteen masentuneisuutta". Loistavaa! Kiitos!

      Poista
  2. Kokeile jännitykseen ripulia! Olen keksinyt sen aivan hiljan. Todella vinkeä tapa jännittää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! Aika ekstriimiä! Harkitsen vielä. Mutta kiitos vinkistä!

      Poista
  3. Mun täytyy lukea sun kirja. Odotan, että se on ihan törkeän hauska, koska tätäkin lukiessa pörskäytin melkein kahvit nenästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et pety, koska mielestäni kirjani on hyvin vakavamielinen ja surullinen. Kuten tämä blogikin.

      Poista