maanantai 20. tammikuuta 2014

Noidan veli

Diana Wynne Jones: Noidan veli
(Charmed Life, 1977)
WSOY, 2010
Suom. Marikki Makkonen

Olen nyt niin tohkeissani etten meinaa pysyä housuissani! Se johtuu osittain siitä, että housuni ovat huomattavan suuret, kun niitä hankkiessani jostain syystä kuvittelin, etteivät collegehousut voi olla liian isot, kyllä ne kuitenkin voivat, mutta enimmäkseen kyse on siitä, että nyt olen ollut jännän äärellä täällä!

Ensin on palattava syksyyn ja kirjamessuille. Tarkoitan viinimessuille. Usein olimme Liinan kanssa aiemminkin keskusteluissamme sivunneet yhtä hänen lempikirjailijoistaan, Diana Wynne Jonesia, ja olin tuntenut lievää hämmennystä siitä, että olin onnistunut sivuuttamaan tämän kirjailijan lähes kokonaan ja lamaannusta tämän laajan tuotannon edessä. Nyt viinimessuilla siemaillessamme sivistyneesti kuohuviiniä Liina kertoi äärimmäisen hauskan anekdootin, joka liittyi Diana Wynne Jonesin henkilöhahmoon Chrestomanciin, jolla on tunnetusti hyvin värikkäitä kotitakkeja. Joudutte nyt jäämään epätietoisuuteen anekdootista, koska olen jostain syystä unohtanut sen punch linen, mutta jotenkin tämä Chrestomanci kotitakkeineen jäi vaivaamaan syvälle.

Ja sitten onkin hypättävä 80-luvulle. Nimittäin hankittuani käsiini Chrestomancin maailmat -sarjan ensimmäisen osan, Noidan veli, tajusin, että saasta soikoon, tämähän on se kirja, jota rakastin lapsena! Muistan täsmälleen missä se sijaitsi Kajaanin kaupunginkirjaston lastenosastolla, muistan kuinka raivoissani olin odottaessani suomennettua jatkoa kirjalle, eikä sitä koskaan tullut. Paiskoin kortiston laatikoita, hyvin hillitysti toki, olinhan kirjastossa, ja kiroilin mielessäni.

Mutta nyt! Nyt on suomennettu neljä osaa ja olen kielitaitoinen aikuinen, joka voi halutessaan lukea mäjäyttää loput osat ihan alkukielelläkin. Sillä Noidan veli oli edelleen loistava. Tuntuu suorastaan älyttömältä, ettei tämä kirja ole saanut enemmän huomiota, koska mielestäni tämä oli huomattavasti parempi kuin esimerkiksi eräs toinen kirjasarja, joka kertoo velhopojasta, en nyt halua mainita ketään nimeltä, mutta joku saattaa arvata mistä puhun. Kirja ei ollut vanhentunut pätkääkään, en olisi ikinä uskonut, että se on kirjoitettu 70-luvulla.

Noidan veli kertoo orvosta Eric Chantista, jota kutsutaan Kissaksi, ja hänen siskostaan Gwendolenista, joka on noita ja aika haastava persoonallisuus. He joutuvat asumaan omituisen Chrestomancin linnaan. Tarina sijoittuu vaihtoehtotodellisuuteen, jossa aina historian käännekohdissa maailmat ovat jakaantuneet. Muistan ihmetelleeni tätä ajatusta kovasti lapsena, kyseessä oli ensimmäinen lukemani vaihtoehtohistoria. Hyvin jännää on se. Nyt se ei enää niin täräyttänyt tajuntaa, koska olin toki sittemmin paneutunut asiaan useaan otteeseen. Sen sijaan kiinnitin kovasti huomiota siihen, miten Kissa on todella yksin maailmassa, eikä hänellä ole oikeastaan ketään aikuista johon luottaa. Tämä on aika yleistä kirjallisuudessa, esimerkiksi sillä toisella velhopojalla on aivan identtinen tilanne, aikuiset pimittävät kaiken tiedon ja yksin pitää selvitä kaikesta. Lapsena se ei kovastikaan vaivannut, oikeastaan sitä ihaili orpoja, koska kaikki siisteimmät kirjallisuuden hahmot olivat orpoja tai sisäoppilaitoksessa, mutta nyt aikuisena se tuntuu kauhean pahalta. Että yksin joutuu noidan veli kantamaan kaikki huolensa. Anteeksi, pyyhin kyyneleeni collogehousuihini.

Jännä oli myös huomata, että kun muistelen lapsuuden kokemustani Noidan veljestä, pidin sitä hyvin pelottavana kirjana. Ja muistan ajatelleeni Chrestomancin jotenkin vastenmielisenä vanhana miehenä, parrakkaana ja sellaisena romuluisena. Nyt sen sijaan Chrestomanci oli öm, no, aika kuumis. Niin se mielikuvitus muuttuu, ystäväiseni. Mutta parhaimpia ovat tämmöiset kirjat, joista voi ihminen nauttia kymmenen vuotiaana ja yli kolmekymmentävuotiaana ja toivottavasti vielä uudestaan viisikymmentä-, seitsemänkymmentä- ja yhdeksänkymmentävuotiaana. Koska tilasinhan eilen AdLibriksestä kaikki neljä suomennettua osaa Chrestomancin maailmaa ja aion palata niihin tasaisesti heti kahdenkymmenen vuoden kuluttua ja sitä ennen toivon, että lapseni on lukenut ne kannesta kanteen ja takaisin.

Siirrynkin tästä suoraan seuraavaan Chrestomanci-kirjaan, Tietäjän lapsuuteen. Onnea minulle!

10 kommenttia:

  1. Jeah, Chrestomanci-sarja on loistava, vaikka suomennetuissa taitaa olla vielä joku jota en ole lukenut (ja toisaalta tähänastista suosikkiani Witch Weekia ei ole suomennettu).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon syvästi, että suomentavat koko sarjan, kun kerran ovat aloittaneet. Toivon tätä kaikkien Suomen lasten puolesta. Aikuiset voivat lukea enkuksi.

      Poista
  2. JESSSS! Mahtavaa, että tapahtui näin hieno jälleennäkeminen! Mä kyllä vähän arvelinkin, että pakkohan sun on tää tietää.

    Tuli itse asiassa mieleen, että joskus tenavana, kun melkein asuin kirjastossa, joku tyttö tuli kysymään kirjastonhoitajalta jotain kirjaa. Mä roikuin pikkuvanhasti tiskillä ja puolella korvalla kuuntelin sitä selitystä. Kirjastonhoitaja ei millään keksinyt, mistä kirjasta voisi olla kyse, mutta yhtäkkiä minä tiesin, että mimmi hakee tietenkin Noidan veljeä. Suoritin intervention ja hetkeä myöhemmin oli nähtävillä tyytyväistä kirjaston asiakasta ja hieman noloa, mutta tyytyväistä minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihana tunne, kun joku etsii jotain kirjaa ja tietää sen!

      Poista
    2. Ööö. Siis ei niin, että se etsijä tietää etsivänsä, vaan se toinen, eli minä tässä tapauksessa, siinä vieressä, tietää sen kirjan mitä se toinen etsii. Öööö.

      Poista
  3. Olen niin innoissani odottanut lisää suomennoksia Ros Wynne Jonesilta, että klikkasin tämän heti auki, kun luulin, että kyseessä sama kirjailija;)

    Tämä ei ole minua, mutta kylläkin tyttäreni kiinnostusalaa, sillä hän opiskelee teologiaa ja uskontotieteitä ja keskittyy erityisesti noituuteen eli kaikki mikä sitä edes liippaa, kelpaa hänelle.

    Ros Wynne Jones on kirjoittanut vaikuttavan Sade lanekaa. Suosittelen sitä kaikille, jotka kysyvät: "Mikä ihmeen Darfurin sota?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännää, ovatkohan sukua keskenään? Pitääpä ottaa selvää Rosistakin jossain välissä!

      Poista
  4. Chrestomancit ovat niiiin hyviä! Ja muut Diana Wynne Jonesit myös. Minulla on ollut jo parina talvena DWJ-kausi ja kirjojen joukosta on löytynyt ihan mielettömiä helmiä! Suosittelen esim Spellcoat-nimistä kirjaa. Se on jonkun sarjan nro 3 tai jotain, mutta luin sen ihan itsenäisenä kirjana, ja toimii. DWJ on niin kuningatar!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Luulen, että tulen hiljalleen lukemaan koko tuotannon tässä lähivuosina. Ihana ajatus, että suurin osa on vielä lukematta!

      Poista
  5. Innostuksesi tarttui, oli pakko varata tämä kirjastosta. Palaan asiaan jahka olen saanut kirjan luettua!
    t.naapurirapun Anne

    VastaaPoista