lauantai 4. tammikuuta 2014

Mickybo ja minä

Terry Loane, 2004

Minulla on aina välillä kausia, jolloin olen poskettoman kiinnostunut jostain jutusta. Silloin sen sijaan, että lukisin mitä oikeasti tapahtui, luen fiktiivisiä kertomuksia aiheesta. Jossain vaiheessa olin erittäin kiinnostunut Pohjois-Irlannista ja IRA:sta. Ja oikeastaan ihan koko Irlannista.

Mickybo ja minä kertoo protestanttisesta Mickybosta ja katolilaisesta Jonjosta, jotka asuvat eri puolilla Belfastia. He tutustuvat sattumalta ja nähtyään Butch ja Sundance Kid -leffan, he päättävät olla myös Butch ja Sundance ja karata kotoa ryöstelemään pankkeja. Samaan aikaan Belfastissa räjähtelee, koko ajan saa pelätä onko ystävä enää seuraavana päivänä elossa.

Pojat olivat ihania ja heidän karkuretkensä huima. Leffassa oli ihanasti kuvattu lapsuuden kevyttä iloa ja samaan aikaan 70-luvun Belfastin elämän karuutta. Ja lopulta myös sitä, miten pojat ovat lopulta kuitenkin eri puolilta ylittämätöntä siltaa.

Muutama vuosi sitten tehtiin puolison kanssa automatka ympäri Irlannin. Toiseksi viimeinen pysähdys oli Belfast, jolloin olimme niin uuvuksissa väärällä kaistalla ajamisesta ja kaikesta muustakin reissaamisesta, että Belfastin tutkiminen jäi vähän vähäiseksi. Muistan, että Belfastissa ei meinannut missään käydä visa, mistään ei meinannut löytyä pubia ja kaikki oli jotenkin hiton hankalaa verrattuna vaikka Dubliniin. Siellä oli synkkää. Melkein yhtä synkkää kuin Limerickissä, jonne tietenkin halusin luettuani Seitsemännen portaan enkelin, ja jossa hotellin respapoikakin kysyi äärimmäisen pöyristyneenä, että miksi ihmeessä te tänne halusitte tulla, täällähän on kamalaa. No, niin siellä kyllä olikin.

(monissa muissa paikoissa Irlannissa sen sijaan oli aivan mielettömän ihanaa, oikeastaan lähes kaikissa muissa paikoissa joissa kävin, ettei nyt jää sellainen olo etten pitäisi Irlannista, koska pidän aivan älyttömästi, ja jos en saisi asua Suomessa, haluaisin asua Irlannissa, tai sitten Japanissa, mutta ehkä kumminkin Irlannissa, varsinkin nyt kun siellä ei ole enää edes sitä IRA:ta)

Mutta niin siis, Mickybo ja minä oli kerrassaan herttaisa elokuva ja pikkupojat olivat poikkeuksellisen hyviä näyttelijöitä, varsinkin Mickybon esittäjä.

5 kommenttia:

  1. Minäkin haluaisin kovasti asua Irlannissa. Mutta en Belfastissa enkä ehkä myöskään Limerickissä näemmä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä voimme asua siellä naapureina sitten kun Suomi lakkaa olemasta asuinkelpoinen, en tiedä miksi niin kävisi, mutta voihan niin silti käydä.

      Poista
  2. Ah, Mickybo! Näin tämän, kun olimme mieheni kanssa talvilomalla 2008 Belfastissa tapaamassa nuorinta poikaa ja tämän tyttöystävää (nykyään vaimo), jotka olivat siellä opiskelijavaihdossa. Luulenpa, että alan katsella, voisko tämän tilata nettikaupasta. Ihana, ihana Mickybo, Pohjois-Irlannin oma Vaahteramäen Eemeli.
    Pohjois-Irlanti on edelleen niin väkivaltainen paikka, että en haluaisi asua siellä. Sääkin sattui meillä ihan hirveä. Piti pitää ihan tosissaan kiinni lyhtypylväästä, ettei myrsky olisi heittänyt kadulle autojen sekaan. Mutta vierailupaikkanahan Pohjois-Irlanti on mahtava. Mikä historia! Kävimme mm. taksikuskin järjestämällä kierroksella aiheena Belfastin väkivaltainen historia. Luulen, että hän antoi selostuksellaan jopa hieman todellisuutta vaarallisemman kuvan, väritti sopivasti, mutta saimme hyvän käsityksen siitä, miten lähellä nälkälakot ovat ja miten tulehtuneita ihmissuhteita kaupungissa edelleenkin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä lainasin tämän kirjastosta :)

      Minusta Irlannin ihanimmat paikat olivat Pohjois-Irlannissa, olimme yötä sellaisessa pikkupikku kylässä lähellä Giant's Causewayta, ja tykkäsin kovasti myös Glens of Antrimista.

      Poista
    2. Niin, juu mehän olimme vain Belfastissa: Kyllä nuoriparikin kehui monia idyllisä paikkoja.

      Poista