torstai 30. tammikuuta 2014

Ulkokirjallisia hommia

Viime aikoina olen harrastellut kirjahommia. Se on ollut tavallaan hirveän kivaa ja samalla ihan kamalaa.


Viime viikolla olin vierailemassa lukion luovan kirjoittamisen kurssilla. Kaverini, heidän opettajansa, kyseli juttuja ja yritin puhua mahdollisimman kiinnostavasti. En tiedä, saiko kukaan oppilas tilaisuudesta mitään, mutta ainakin minulla oli kivaa. Hauskinta oli seurata eturivissä istuvaa tyttöä, joka meinasi nukahtaa. Siis sitä jatkuvaa prosessia, kun silmät painuvat kiinni, pää lerpsahtaa, hätkähtää hereille, ja kaikki alkaa alusta. Minä olin juuri sellainen oppilas, ymmärsin häntä. Teki mieli sanoa, että mene ihmeessä takapulpettiin, ota reppu tyynyksi ja teeskentele olevasi masentunut, kukaan ei silloin huomaa jos nukut. Kehitin tekniikan hyvin pitkälle, sillä nukuin ison osan lukiosta ja yliopistosta. En toki suosittele moista toimintaa, paremmin menevät opinnot jos on hereillä, lupaan sen. Ai niin, ja kannattaa painaa otsa kämmenselkään, koska muuten saattaa joutua kulkemaan välitunnin vetoketjun kuva otsassa. Ei ole kiva se.

Eilen olin läheisessä kahvilassa juttelemassa kirjastani. Se oli ihanaa. Siellä oli yllättävän paljon ihmisiä, joista tunsin ison osan, ja ehkä juuri se tekikin tilaisuudesta niin mukavan. Ihmiset kyselivät paljon, oli kovin lämminhenkistä ja kodikasta. Sain oikein kirjoittaa monta omistuskirjoitustakin.

Nuo tilanteet ovat ihania nyt kun ne ovat ohi, mutta niitä edeltää monen päivän kauhu. Eilenkin, kun vedin kenkiä jalkaan, mietin ääneen, että mitäs jos jäisinkin vain istumaan tähän sohvalle ja laittaisin puhelimen kiinni ja teeskentelisin olevani jotenkin kovin taiteellisen oikukas. No enhän minä toki koskaan niin tekisi, en ole taiteellinen enkä oikukas, mutta silti aina ennen esiintymistä sitä miettii, että onko mikään tämän arvoista, että meinaan vuorotellen kuolla ja halvaantua kolme päivää. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että joo, kyllä on sen arvoista, kun homma on juuri ohi ja se oli tosi kivaa, mutta jos joskus vielä esiinnyn niin sama kauhu on edessä taas. Jännä juttu, koska tiesin kuitenkin etten ole menossa suden suuhun, vaan myötämielisten ihmisten eteen puhumaan mukavia.

Sitten tein tällä viikolla elämäni ensimmäisen apurahahakemuksen. Sen tekeminen oli kivaa, mistä päättelen, että tein sen hyvin pitkälti päin helvettiä, koska kaikkien muiden mielestä se ilmeisesti on ihan kauheaa puuhaa. Ja minä siis vihaan kaikkia maailman lomakkeita, ihan kaikkia, paitsi näemmä apurahahakemuksia. Keräsin liitteitäkin ihan mielissäni. Ihme homma. Saapa nähdä miten käy. Olisi niin mukava saada rahoitettua itselleen vähän kirjoitusaikaa.

Ja huomenna alkaa vielä uusi lukupiirikin. Olen sillä tavalla huono lukupiiriläinen tällä kertaa, etten ole lukenut kirjaa, mutta nähdäkseni jokaisessa kirjakeskustelussa on oltava se yksi tyyppi, joka ei ole lukenut, mutta ei anna sen estää itseään tietämästä paremmin. Aion olla se tyyppi. Koska kyllä minä tiedän! Kaiken! Ja sitä paitsi lukeminen on muutenkin ihan subjektiivista ja kaikki ovat joka tapauksessa lukeneet eri kirjan, koska eihän samaan jokeen voi astua kahdesti ja jaadijaadijaa, joten onko sillä niin väliä jos jättää koko kirjan lukematta, kun kuitenkin periaatteessa tietää jo mitä siinä olisi mahdollisesti voinut tapahtua. Nih.

(Kuvituksena tyhjä rappu, jonka voitte halutessanne tulkita symbolisena. Olen tyhjä rappukäytävä. Uu. Syvällistä. Mutta oikeasti yritin ottaa kuvaa eräästä lapsesta, joka nukkuu parhaillaan sängyssäni, mutta hän ehti juosta kameran toiselle puolelle.)

lauantai 25. tammikuuta 2014

Kymmenen kysymystä ja vastausta

Sain Taikalta Kirjasfääristä kymmenen kysymyksen haasteen. Kivaa, minä se tykkään kysymyksistä!

1. Minkä runon tai romaanin lauseen muistat ulkoa?
Runoja vähemmän. Älyttömästi on kuitenkin sekalaisia lauseita sieltä täältä. Esimerkiksi, olikohan se Erlend Loen Supernaiivissa, että "voi niitä japanilaisia, aina niillä on jotain meneillään", koska se pitää niin hyvin paikkansa. Niillä on AINA jotain meneillään.

2. Mitä kirjaa suosittelet yleensä, kun joku pyytää suosittelemaan jotain kirjaa?
Yleensä vähän tiedustelen, millainen lukija on kyseessä ennen kuin alan hutkia, mutta aika usein huomaan tuputtavani ihmisille esimerkiksi Susanna Clarken Jonathan Strangea ja herra Norrellia tai John Irvingin Kaikki isäni hotelleita.

3. Sorrutko ostamaan kirjan pelkän nimekkeen tai kansikuvan perusteella?
Kyllä. Usein. Mutta en koe sitä sortumisena, vaan jännittävänä ostotyylinä. Eihän sitä lukematta kuitenkaan voi tietää, millainen kirja se lopulta on, jolloin minkä tahansa lukemattoman kirjan ostaminen on riski.

4. Mikä oikolukuvirhe ärsyttää eniten?
Sellainen yleinen huolimattomuus, että on vaikka paljon lyöntivirheitä. Olen kai sen verran lennokas lukija, että virheitä saa olla aika paljon ja johdonmukaisesti ennen kuin kiukustun.

5. Mikä kirja istuu kirjahyllyssäsi lukematta aina vaan?
Todella moni. Mutta kärsin kovasti varsinkin Sodan ja rauhan, Tristram Shandyn, Kurjien ja Don Quijoten lukemattomuudesta. Ja Korppien kestit vainoaa myös, olen aloittanutkin sen kahdesti, mutta ei vaan. Ihan kohta kyllä vetäisen sen alta pois!

6. Mikä on (oli) salainen lukupaheesi?
Öm, no ei mulla oikein taida olla. Olen aika avoin lukemisteni suhteen. Ehkä paheena voisi pitää turhaa netin läpilukua, kun voisi lukea vaikka sitä Sotaa ja rauhaa.

7. Mikä on paras kirjan pituus sivumäärissä laskettuna?
Riippuu kirjasta. Jos on huono kirja niin alle sata sivua, jos on hyvä niin 760 sivua.

8. Epilogit, puolesta vai vastaan?
Jos pitää ottaa tiukka kanta niin sitten ehdottomasti vastaan.

9. Kartta kirjan tapahtumapaikoista, hot or not?
Ihan kiva, jos kyse on maailmasta jota en tunne. En muista moista varsinaisesti tarvinneeni kuin kerran, Tulen ja jään laulussa, jolloin kyllä tutkailinkin niitä oikein antaumuksella ja joka välissä.

10. Mikä on paras humoristinen kirja?
Vaikea kysymys! Tämähän riippuu niin kovasti lukijasta. MINUSTA täysin subjektiivisesti hauskimpia ovat esimerkiksi Erlend Loen L, Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Bridget Jonesit ja sitten vielä vaikka Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ja päälle vielä bonushauskana Kari Hotakaisen Klassikko.

Iloksenne komea kukko!

Ja sitten haastetta eteenpäin! Koska tämä on nähdäkseni kirjallinen haaste, haastan Sivukirjaston ja Kirjapolkunin vastaamaan seuraaviin syväluotaaviin kysymyksiin:

1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?
2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?
3. Voiko kirjoja olla liikaa?
4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?
5. Lempikirjasi ahmintaiässä?
6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?
7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?
8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?
9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?
10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?

Kiitos hei!

torstai 23. tammikuuta 2014

Jahti

Jagten
Thomas Vinterberg, 2012

Thomas Vinterberg alkaa olla hyvin lähellä lempiohjaajan paikkaa sydämessäni. En nyt tiedä kuka sitä paikkaa muka pitää, ja tällä hetkellä tuntuu, että kyllä sille Vinterbergin pylly on kallistumassa, mutta en silti uskalla lukita sijoitusta, kun varmaan voi olla jossain vielä joku suosikimpi.
 
Vinterbergin dogma-leffa Juhlat on ihan loistava ja herättää perheessämme jatkuvaa närää, koska sitä ei saa mistään, eikä puoliso ole nähnyt sitä. Voisitteko esimerkiksi siellä Teemalla piakkoin järjestää jonkinlaisen dogma-paraatin ja esittää kaikki keskeisteokset? Olisin hyvin kiitollinen ja puoliso olisi varmaan vielä kolme kertaa kiitollisempi.
 
Ja sitten pari vuotta sitten tuli ihan mieletön Submarino. Se oli ihan tajunnanräjäyttävän hieno elokuva.
 
Ja nyt tämä Jahti. Hieno, hieno, hieno!
 
En ole koskaan pitänyt Mads Mikkelsenistä, mutta tämän elokuvan jälkeen on käännettävä kelkka. Jahti kertoo juuri eronneesta lastentarhanopettajasta Lucasista ja tämän ystävistä, joilla on remuisa metsästysporukka. Todella tiiviitä ystäviä ovat. Sitten Lucasin päälle heitetään epäilyksen varjo ja homma lähtee vyörymään.
 
Samantapaisia juttuja käsittelee esimerkiksi kirja ja leffa Sovitus ja toisaalta myös esimerkiksi Boy A. Sellaista syytösten heittämistä ajattelematta, miten tehtyä ei saa tekemättömäksi, samalla ihmisten hirmuista kostonhimoa, joukkolynkkausta, joka on aivan äärimmäisen vastenmielistä.
 
Elokuvan loputtua olin iloinen, ettei Vinterberg ollut tässä niin lohduton kuin elokuvan aihe olisi antanut myöten. Oikeastaan koin, että paljolti tämä elokuva kertoi myös ystävyydestä ja sen voimasta.
 
Joka tapauksessa, suosittelen. Sekä tätä että Juhlia että Submarinoa.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Noidan veli

Diana Wynne Jones: Noidan veli
(Charmed Life, 1977)
WSOY, 2010
Suom. Marikki Makkonen

Olen nyt niin tohkeissani etten meinaa pysyä housuissani! Se johtuu osittain siitä, että housuni ovat huomattavan suuret, kun niitä hankkiessani jostain syystä kuvittelin, etteivät collegehousut voi olla liian isot, kyllä ne kuitenkin voivat, mutta enimmäkseen kyse on siitä, että nyt olen ollut jännän äärellä täällä!

Ensin on palattava syksyyn ja kirjamessuille. Tarkoitan viinimessuille. Usein olimme Liinan kanssa aiemminkin keskusteluissamme sivunneet yhtä hänen lempikirjailijoistaan, Diana Wynne Jonesia, ja olin tuntenut lievää hämmennystä siitä, että olin onnistunut sivuuttamaan tämän kirjailijan lähes kokonaan ja lamaannusta tämän laajan tuotannon edessä. Nyt viinimessuilla siemaillessamme sivistyneesti kuohuviiniä Liina kertoi äärimmäisen hauskan anekdootin, joka liittyi Diana Wynne Jonesin henkilöhahmoon Chrestomanciin, jolla on tunnetusti hyvin värikkäitä kotitakkeja. Joudutte nyt jäämään epätietoisuuteen anekdootista, koska olen jostain syystä unohtanut sen punch linen, mutta jotenkin tämä Chrestomanci kotitakkeineen jäi vaivaamaan syvälle.

Ja sitten onkin hypättävä 80-luvulle. Nimittäin hankittuani käsiini Chrestomancin maailmat -sarjan ensimmäisen osan, Noidan veli, tajusin, että saasta soikoon, tämähän on se kirja, jota rakastin lapsena! Muistan täsmälleen missä se sijaitsi Kajaanin kaupunginkirjaston lastenosastolla, muistan kuinka raivoissani olin odottaessani suomennettua jatkoa kirjalle, eikä sitä koskaan tullut. Paiskoin kortiston laatikoita, hyvin hillitysti toki, olinhan kirjastossa, ja kiroilin mielessäni.

Mutta nyt! Nyt on suomennettu neljä osaa ja olen kielitaitoinen aikuinen, joka voi halutessaan lukea mäjäyttää loput osat ihan alkukielelläkin. Sillä Noidan veli oli edelleen loistava. Tuntuu suorastaan älyttömältä, ettei tämä kirja ole saanut enemmän huomiota, koska mielestäni tämä oli huomattavasti parempi kuin esimerkiksi eräs toinen kirjasarja, joka kertoo velhopojasta, en nyt halua mainita ketään nimeltä, mutta joku saattaa arvata mistä puhun. Kirja ei ollut vanhentunut pätkääkään, en olisi ikinä uskonut, että se on kirjoitettu 70-luvulla.

Noidan veli kertoo orvosta Eric Chantista, jota kutsutaan Kissaksi, ja hänen siskostaan Gwendolenista, joka on noita ja aika haastava persoonallisuus. He joutuvat asumaan omituisen Chrestomancin linnaan. Tarina sijoittuu vaihtoehtotodellisuuteen, jossa aina historian käännekohdissa maailmat ovat jakaantuneet. Muistan ihmetelleeni tätä ajatusta kovasti lapsena, kyseessä oli ensimmäinen lukemani vaihtoehtohistoria. Hyvin jännää on se. Nyt se ei enää niin täräyttänyt tajuntaa, koska olin toki sittemmin paneutunut asiaan useaan otteeseen. Sen sijaan kiinnitin kovasti huomiota siihen, miten Kissa on todella yksin maailmassa, eikä hänellä ole oikeastaan ketään aikuista johon luottaa. Tämä on aika yleistä kirjallisuudessa, esimerkiksi sillä toisella velhopojalla on aivan identtinen tilanne, aikuiset pimittävät kaiken tiedon ja yksin pitää selvitä kaikesta. Lapsena se ei kovastikaan vaivannut, oikeastaan sitä ihaili orpoja, koska kaikki siisteimmät kirjallisuuden hahmot olivat orpoja tai sisäoppilaitoksessa, mutta nyt aikuisena se tuntuu kauhean pahalta. Että yksin joutuu noidan veli kantamaan kaikki huolensa. Anteeksi, pyyhin kyyneleeni collogehousuihini.

Jännä oli myös huomata, että kun muistelen lapsuuden kokemustani Noidan veljestä, pidin sitä hyvin pelottavana kirjana. Ja muistan ajatelleeni Chrestomancin jotenkin vastenmielisenä vanhana miehenä, parrakkaana ja sellaisena romuluisena. Nyt sen sijaan Chrestomanci oli öm, no, aika kuumis. Niin se mielikuvitus muuttuu, ystäväiseni. Mutta parhaimpia ovat tämmöiset kirjat, joista voi ihminen nauttia kymmenen vuotiaana ja yli kolmekymmentävuotiaana ja toivottavasti vielä uudestaan viisikymmentä-, seitsemänkymmentä- ja yhdeksänkymmentävuotiaana. Koska tilasinhan eilen AdLibriksestä kaikki neljä suomennettua osaa Chrestomancin maailmaa ja aion palata niihin tasaisesti heti kahdenkymmenen vuoden kuluttua ja sitä ennen toivon, että lapseni on lukenut ne kannesta kanteen ja takaisin.

Siirrynkin tästä suoraan seuraavaan Chrestomanci-kirjaan, Tietäjän lapsuuteen. Onnea minulle!

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kirja + auto = kirjastoauto

Eilen juhlittiin yli vuoden remontissa olleen lähikirjastomme avajaisia. Sinne piti tietenkin mennä, koska luin, että siellä on kakkua, Asa, kakkua, Riikka Pelo, kakkua, Rauhatäti ja paljon muuta ja kakkua. Siinä vaiheessa kun pääsimme paikalle, ei ollut mitään näistä enää jäljellä, mutta kirjastossa soitti kyläorkesteri, ihmisiä oli ihan hirmuisesti, ja ilmapalloja, ja kaneliässäkeksejä ja hyvä meininki. Oli ihanaa.

En aio selittää taustan kaaosta.
Näin meillä.

Mutta jos lapseltani kysytään, paras osio oli kirjaston ulkopuolella. Siellä sijaitsi uusi lastenkirjastoauto Skidi, joka oli koristeltu muumikuvioin. Sisältä se oli aivan pränikkä ja hyllyt pursuilivat uusia, korkkaamattomia kirjoja. Löysimme lukemattoman Hessu Kissalan, Myyrän ja vielä tosi hyvän autokirjankin. Minustakin kirjastoautossa oli ihastuttavaa, mutta en siinä ryysiksessä ymmärtänyt, miten merkittävää tämä kaikki oli lapselle.

Sen jälkeen olemmekin puhuneet lähinnä kirjastoautoista. Olemme guuglanneet niiden kuvia, olen selittänyt, että ne yöpyvät Pasilassa tallissa ja kiertävät sellaista reittiä, mutta meillä on onneksi nyt tämä remontoitu lähikirjasto jossa voimme käydä. Silti lapsi on kysynyt tänään noin 3764 kertaa, että lähdetäänkö nyt kirjastoautoon? Milloin lähdetään kirjastoautoon? Voidaanko mennä kirjastoautoon? Eilen iltasadun sijaan lapsi pyysi, että jutellaan kirjastoautosta. Lopulta jouduimme selvittämään kirjastoauton reitin ja nähtävästi ensi viikolla teemme retken sen reitille.

Olisihan tämä toisaalta pitänyt arvata ihan lyhyelläkin matikalla. Lapsen lempiasioita maailmassa ovat kirjat ja autot, joten toki niiden yhdistymä on jotain ihan kosmista. Ja hyvä niin. Ihan mielelläänhän sitä jäljittää kirjastoautoa. Ainakin mieluummin kuin vaikka roska-autoa, joiden olinpaikoista on myös keskusteltu tiiviisti viime aikoina.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Puulattian kunnossapito

Will Wiles: Puulattian kunnossapito
(Care of Wooden Floors)
Moreeni, 2012
Suom. Seppo Raudaskoski

Puulattian kunnossapito kertoo miehestä, joka saapuu nimettömäksi jäävään Itä-Euroopan kaupunkiin huolehtimaan ystävänsä asunnosta ja kissoista sillä aikaa kun ystävä on Amerikassa avioeroamassa. Ystävä, Oskar, on perfektionistinen kapellimestari, joka on tehnyt asunnostaan täydellisen. Siellä on upeat puulattiat, joista on pidettävä huolta. Sitähän voisi luulla, ettei lattian kunnossapito paljon vaadi, mutta ohhoh miten paljon voikaan sattua muutamassa päivässä kun oikein ottaa asiakseen sattua.

Tätä kirjaa ei kannata lukea, jos sydämessä on erityinen paikka kissoille. Itselläni ei ole kovin erityistä paikkaa, koska olen kissa-allergikko ja täten joutunut ikäni pitämään tiettyä etäisyyttä noihin kauniisiin otuksiin, mutta silti hieman kylmäsi välillä. Toiseksi, tämä on kirja sellaisille ihmisille, jotka nauttivat lukea sekasorrosta, epäonnistumisten sarjoista ja absurdista. En ole ihan varma olenko sellainen. Tykkään kyllä kovasti absurdista, mutta jossain vaiheessa sekoilusta toiseen syöksyminen alkaa ärsyttää. Että etkö nyt voisi ryhdistäytyä, päähenkilö. Etkö voisi vaihtaa edes valkoviiniin kun siitä punaisesta ei selvästi ole muuta kuin haitaa!

Tunteeni Puulattian kunnossapitoa kohtaan ovat kaksinaiset. Tavallaan pidin siitä kovastikin. Tuli mieleen esimerkiksi Magnus Millsin Aidantekijät ja Jean-Philippe Toussaintin kirjat, jotka ovat erinomaisen vinksahtaneita. Ehkä hauskinta oli nimetön maa, joka näyttäytyi aika erikoisena paikkana. Silti tuntui, että kirja oli makuuni hieman liian brutaali, muttei kuitenkaan ottanut ihan tarpeeksi kierroksia hulluudessaan. Ja loppu vähän lässähti. Lisäksi päähenkilön aprikointia tilanteiden äärellä oli himppasen liikaa, välillä tylsistytti.

Vähän ihmetytti kirjan kansi, jossa puulattia on kovin tumma, kun taas kirjassa se mielestäni oli ehdottomasti vaalea, ellei jopa valkoinen.

Mitenkähän sen nyt muotoilisi. Pidin tästä kirjasta, mutta siinä oli potentiaalia vielä kovasti enempään. Aion pitää silmällä Will Wilesin tulevaa tuotantoa, koska toivon hänen lisäävän kierroksia.

torstai 16. tammikuuta 2014

Mainostel mainostel ja vähän valittel

Alkuun mainos:

Oletko sydämessäsi kirjoittaja, kaipaatko tukea kirjoittamisellesi, tai ihan vain jonkinlaista syytä aloittaa kirjoittaminen? Voi onnea, nyt kannattaa nopeasti sitten ilmoittautua luovan kirjoittamisen kurssille, jota vetävät loistokkaat kirjailija Jenni Linturi ja runoilija Pilvi Pääkkönen. Lisäksi mukana häärii eräs hieman höpsähtänyt Siina Tiuraniemi.

Linkki täällä. Ei kun kaikki ilmoittautumaan!

______________________________
Mainos päättyy, nillitys alkaa!

Jännä on se, että välillä oikein pursuilee postausideoita eikä malttaisi odottaa, että pääsee naputtamaan tänne hajanaisia ajatelmiaan siitä jos tuosta. Ja sitten välillä, varsinkin jos edellisestä postauksesta on kulunut pari päivää, käy niin, että yhtään ideaa ei tirahda. Samoin käy myös Facebook-statusten kanssa, välillä olisi koko ajan nerokkaita välähdyksiä ja välillä on pakko täräyttää jotain nonsensea Alepan sähkökatkoksesta, ihan vain saadakseen tulpan pois nerokkaiden statusten edestä. Jotka varmasti väijyvät tuolla jossain alitajunnassa. Nerokkaat ideat, postaukset, statukset ja romaanit ja muut veijarit. Siellä väijyvät, eivät tule ulos. Kuten olette ehkä huomanneet. Siellä pysyvät, eivät näy täällä tai muuallakaan tuotannossani, mutta siellä ne ovat, jos odotatte niin teidät palkittaneen. Ehkä.

No eipä siinä mittään. Nyt vain sitten joutuu välillä kirjoittamaan jotain mitä sattuu, se monesti auttaa.

Sekin muuten ehkä vaikuttaa asiaan, että huolimatta siitä onko sitä olemassa tai ei, meille on muuttanut melkoinen uhmapeikko. Se on sellainen rapiat yhdeksänkymmentä senttiä ja neljätoista kiloa painava jötikkä, jonka sanavarastoon kuuluu kolmenlaisia lauseita. Ne kuuluvat näin:
1) MÄ. EN. HALUU!!!
2) MUN. EI. TAAAAVIIIII!!!
3) MINÄ OLEN TIIIIIIKELI!!!

Ei mulla muuta. Yritän tänään lukea yhden kirjan loppuun, josko siitä saisi jotain postausta sitten väännettyä lähipäivinä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Anna Karenina

Joe Wright, 2012

Pidin tästä elokuvasta seuraavista syistä:
- Teatterimainen toteutus oli hauska ja hyvin tehty. Elokuvahan tapahtuu ikään kuin teatterin lavasteissa, mikä toimi minusta oikein mainiosti.
- Keira Knightley oli oikein hyvä Anna Karenina, eli ärsyttävä ja vastenmielinen, kuten minusta Anna Kareninan kuuluu ollakin.
- Jude Law oli hieno Karenin.
- Levinin näyttelijä, Domhnall Gleeson, ei ollut pettymys, kuten pelkäsin, vaan enemmänkin myönteinen yllätys.

Miksi en pitänyt:
- Vronskin näyttelijä, Aaron Taylor-Johnson, oli ihan mitäänsanomaton, ei erityisen viehättävä millään asteikolla, paitsi ehkä sinisilmäisyydessä, noin kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti, sillä hänellä oli hyvin siniset silmät.
- Koska elokuvan nimi on Anna Karenina ja se perustuu tiiliskiveen, on ymmärrettävää, että silloin ei voi painottaa ihan kaikkea mitä kirjan lukenut toivoisi, mutta silti olen hieman harmissani, koska minusta elokuvan nimi olisi voinut olla mieluummin Ihanan Levinin elämä ja teot, ja olisin ollut hyvin tyytyväinen. Minusta koko Anna Kareninan typerä rakkausromanssi on kulissi ihanan Levinin tarinalle, joka on erittäin hyvä ja riittävää syy lukea koko tiiliskivi. Minä sydän Levin ikuisesti!!!

tiistai 7. tammikuuta 2014

Tuhannestayhdestä seitsemäänkymmeneenkolmeen

Liinan bloggauksen myötä ajauduin paneutumaan siihen pahamaineiseen kirjalistaan, jossa luetellaan 1001 kirjaa, jotka pitäisi lukea ennen kuin henkensä heittää. Copypastetin listan oitis ja boldasin kaikki lukemani. Häpeäkseni niitä oli vain jotakuinkin 81 (en ole kovin hyvä laskemaan). Olin hetken aivan murtunut, että voi ei, mullahan menee koko elämä lukea nuo loput 920 enkä ehdi enää ikinä lukea mitään kivaa kun luen vain ikuisesti jotain J.M. Coetzeen tuotantoa, joka ei edes kiinnosta pätkääkään! Minusta tulee onneton, surullinen, synkkä ihminen. Voi voi. Voi minua parkaa!

Hankin juuri yhden kirjan listalta!

Kunnes äsken tajusin, että hitto, miksi minun pitäisi lukea jotain typerää listaa vain siksi, että joku - selvästi amerikkalainen - on niin päättänyt. En varmasti lue! Lukekoon itse! Minä teen oman listan saatana!

Ja niin minä tein. Otin listalta kaikki ne kirjat, joiden lukemista tämän elämän aikana pidän realistisena, ja sain kivan seitsemänkymmenenkolmen kirjan listan, joka ei tukahduta vaan kutsuu. Haluaisin heti lukea kaikki!

Sitten innoissani tein saman esimerkiksi Liinan Sivukirjastosta löytyvälle 101 spefin helmeä -listalle, joka on myös ollut hieman tukahduttava. Olin lukenut siltä 19 ja nyt tein kolmentoista kirjan lyhytlistan, jota pidän melko realistisena.

Loistokasta! Voitto! Selätys! Melkein tuntuu kuin olisin jo lukenut KAIKEN!

maanantai 6. tammikuuta 2014

Ovatko nämä toppahousut?

Päätin eilen tehdä täsmäiskun Itäkeskuksen alennusmyynteihin, koska tarvitsin ensi tilassa toppahousut. Minulla on viimeksi ollut sellaiset kun ikäni alkoi ykkösellä, joten ymmärrätte, että hätä oli akuutti. Löysin käsittääkseni oikeanlaiset halvalla hyvästä alennuksesta ja kirmasin kassalle. Päätin vielä varmistaa.

"Ovatko nämä toppahousut?" kysyin myyjältä.
"Mitä?" kysyi myyjä.
"Että ovatko nämä toppahousut? Minä tarvitsen sellaiset toppahousut enkä ymmärrä näistä ulkoiluvaateasioista mitään, joten haluaisin varmistaa ennen kuin ostan, että nämä ovat toppahousut."
"Ne ovat kevyttoppahousut, niissä ei ole untuvaa."
"Onko ne sellaiset joilla pärjää hyvin pulkkamäessä?"
"Kyllä on, juuri sellaiset!"

Ja nyt minulla on sitten hyvät pulkkamäkihousut. Tarvitaan enää pulkkamäki. Niin se myyjäkin sitten sanoi, ja minä vain tuijotin hämmentyneenä, että miten niin. Vaikutin varmaan avohoitopotilaalta. Mutta mitäpä tuosta. Lapsi on nyt kaksi vuotta ja minulla alkaa olla kasassa koko pulkkamäkiarsenaali, viime talvena ostin toppatakin, syksyllä talvikengät ja nyt vielä housutkin. Kyllä passaa! Tähän saakka olen pärjännyt kaikki talveni rikkinäisillä farkuilla ja tennareilla, koska kaikkihan tietävät, että tärkeintä talvipukeutumisessa on riittävän iso pipo ja kaulaliina. "Suurin osa lämmöstä karkaa pään ja kaulan kautta", sanoi äitini aina kun yritin livistää takki auki ja ilman pipoa, joten olen nyt aikuisikäni satsannut niihin alueisiin ja laiminlyönyt ihan kaikki muut. Mutta en enää! Nyt olen täysin topattu!

Olin niin tyytyväinen onnistuneeseen ostokseeni, että puolisoa ja lasta odotellessani jatkoin. Kävin ostamassa lapselle tyynyn, koska hän on alkanut päättäväisesti ängetä minun tyynylleni. Ostin hyvän tyynyn täyteen hintaan, koska en toki ole niin lapsellinen, että kuvittelisin lapsen lopettavan tyynylleni änkeämisen, ja näin ollen saan varmaan itse tyytyä lapsen tyynyyn noin 70% uniajastani. Nyt ainakin tyynyjä on yhtä monta kuin nukkujia, joten vaikka joudunkin vaihtamaan tyynyä useamman kerran yössä, on se parempi kuin olla kokonaan ilman tyynyä.


Sitten suunnistin kalliiseen, ruotsalaiseen lastenvaateliikkeeseen ja huomasin alennuksessa juuri ne värikkäät pöksyt, joita en raskinut ostaa täyteen hintaan. Mikä tuuri! Sitten kuitenkin huomasin, että ne ovatkin oikeastaan aika tylsät. Joten päätin olla ostamatta. Sen sijaan huomasin ilokseni, että liikkeen sukkien koot yltävät aikuisten kokoihin asti, joten ostin sukkia sekä itselleni että lapselle. Aion jatkossakin käydä tuolla sukkaostoksilla, oli niin nättejä värejä. Ja näitä voi myös sekoittaa keskenään hauskaisesti!


Jatkoin lelukauppaan, josta kävin kysymässä jo kauan metsästämääni Eläinpyramidi-peliä. Ei ollut. Lompsin Stockalle, josta se löytyi hyllystä, toki täyteen hintaan, mutta pakkohan se oli ostaa, kun viimeinkin sen löysin. Tosin kotona ilmeni, että lapsi on vielä liian pieni kokoamaan eläimiä pyramidiin, hän haluaa hajottaa äidin pyramidin, haluaa omia kaikki käärmeet ja lopulta hermostuu ja huitoo kaikki eläimet ympäri olohuonetta. Mutta kyllä se tästä!

Menin oikeastaan Stockalle hakemaan tilaamiani kirjoja. Tatun ja Patun oudot aakkoset olivat vaihtuneet Tatun ja Patun outoihin kojeisiin, ja jäin kokonaan ilman haluamaani Tatua ja Patua, mutta muut kirjat sain. Erityisen iloinen olen Evoluutio-lastenkirjasta, vaikkei se varsinaisesti ole kaksivuotiaille suunnattu, mutta oli ihanaa löytää se hyvässä alennuksessa.

Sitten puoliso ja lapsi tulivat paikalle ja alkoi hauska osuus. Kävimme uudessa Arnold'sissa kahvilla, katselimme soittavia jääkarhuja, ajoimme lastenjunalla. Ostimme sushia kotiin vietäväksi ja sitten ajoimme tyytyväisenä bussilla kotiin heittelemään pieniä puisia eläimiä pitkin seiniä ja dippaamaan erinomaista sushia soijaan. Seuraavan kerran shoppaan taas juhannuksen jälkeen.

(en oikein tiedä miksi katson asiakseni selostaa täällä ostoksistani, varsinkin kun vastustan turhaa ostamista, mutta ehkä siksi, että teen sitä nykyään niin harvoin, siis ostan mitään, että se tuntuu jotenkin öh, no, mainitsemisen arvoiselta, vaikka eihän se ole, joten anteeksi nyt vain)

lauantai 4. tammikuuta 2014

Mickybo ja minä

Terry Loane, 2004

Minulla on aina välillä kausia, jolloin olen poskettoman kiinnostunut jostain jutusta. Silloin sen sijaan, että lukisin mitä oikeasti tapahtui, luen fiktiivisiä kertomuksia aiheesta. Jossain vaiheessa olin erittäin kiinnostunut Pohjois-Irlannista ja IRA:sta. Ja oikeastaan ihan koko Irlannista.

Mickybo ja minä kertoo protestanttisesta Mickybosta ja katolilaisesta Jonjosta, jotka asuvat eri puolilla Belfastia. He tutustuvat sattumalta ja nähtyään Butch ja Sundance Kid -leffan, he päättävät olla myös Butch ja Sundance ja karata kotoa ryöstelemään pankkeja. Samaan aikaan Belfastissa räjähtelee, koko ajan saa pelätä onko ystävä enää seuraavana päivänä elossa.

Pojat olivat ihania ja heidän karkuretkensä huima. Leffassa oli ihanasti kuvattu lapsuuden kevyttä iloa ja samaan aikaan 70-luvun Belfastin elämän karuutta. Ja lopulta myös sitä, miten pojat ovat lopulta kuitenkin eri puolilta ylittämätöntä siltaa.

Muutama vuosi sitten tehtiin puolison kanssa automatka ympäri Irlannin. Toiseksi viimeinen pysähdys oli Belfast, jolloin olimme niin uuvuksissa väärällä kaistalla ajamisesta ja kaikesta muustakin reissaamisesta, että Belfastin tutkiminen jäi vähän vähäiseksi. Muistan, että Belfastissa ei meinannut missään käydä visa, mistään ei meinannut löytyä pubia ja kaikki oli jotenkin hiton hankalaa verrattuna vaikka Dubliniin. Siellä oli synkkää. Melkein yhtä synkkää kuin Limerickissä, jonne tietenkin halusin luettuani Seitsemännen portaan enkelin, ja jossa hotellin respapoikakin kysyi äärimmäisen pöyristyneenä, että miksi ihmeessä te tänne halusitte tulla, täällähän on kamalaa. No, niin siellä kyllä olikin.

(monissa muissa paikoissa Irlannissa sen sijaan oli aivan mielettömän ihanaa, oikeastaan lähes kaikissa muissa paikoissa joissa kävin, ettei nyt jää sellainen olo etten pitäisi Irlannista, koska pidän aivan älyttömästi, ja jos en saisi asua Suomessa, haluaisin asua Irlannissa, tai sitten Japanissa, mutta ehkä kumminkin Irlannissa, varsinkin nyt kun siellä ei ole enää edes sitä IRA:ta)

Mutta niin siis, Mickybo ja minä oli kerrassaan herttaisa elokuva ja pikkupojat olivat poikkeuksellisen hyviä näyttelijöitä, varsinkin Mickybon esittäjä.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Nooan kompassi

Anne Tyler: Nooan kompassi
(Noah's Compass, 2009)
Otava, 2010
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Enpä ole ennen lukenutkaan Anne Tyleriä. Itse asiassa olen sekoittanut hänet jatkuvasti Carol Shieldsiin ja Joyce Carol Oatesiin, ensimmäiseen ehkä ymmärrettävästi ja jälkimmäiseen vähemmän. Nyt kun olen lukenut, tulen varmasti jatkossakin sekoittamaan Tylerin ja Shieldsin, mutta toivottavasti en enää Oatesia ihan niin usein.

Nooan kompassi kertoo kuusikymppisestä Liamista, joka on juuri saneerattu ulos työstään viidennen luokan opettajana. Liam on sellainen tuiskahteleva vössykkä. Sellainen, joka äyskähtää, jos joku yrittää astua liian lähelle, mutta kaikki muu on melko merkityksetöntä. Niin kuin että onko vaimoa vai ei, missä sitä asuu, onko töitä, mitä tyttärille kuuluu. Hän ei suostu käyttämään tietotekniikkaa, oikeastaan hän haluaisi vain istuskella kotona ja lukea. Mutta elämä ei sellaista salli. Kirja alkaa, kun Liam muuttaa pienempään asuntoon ja heti ensimmäisenä iltana joku silmitön ilkiö murtautuu hänen kotiinsa ja seuraavaksi Liam herääkin sairaalasta.

Pidin Liamista, koska minusta hän oli melko selväjärkinen. Kaikki toitottavat, että kai sinua nyt pelottaa kotonasi ja kai nyt sitten hankit murtohälytyksen ja kaikkea, mutta Liam vain toteaa, että se nyt oli vain kurja sattuma. Ainoa mikä Liamia häiritsee, on muistikatkos murron ja pahoinpitelyn aikana. Siksi hän kiinnostuu Eunicesta, joka työskentelee muistihäiriöisen miehen ulkoisena kovalevynä. Liamin ympärillä pörrää muutakin naisväkeä, kolme tytärtä, entinen vaimo, siskokin vielä. Kukaan ei oikein kuuntele Liamia tai ota tätä tosissaan, ehkä koska Liam on seka omassa että muiden elämässä sivustakatsoja.

Nooan kompassi oli aika leppoisa ja helppolukuinen tarina, jota oli kiva lukea ja josta pidinkin melko paljon, mutta enpä usko ihan heti tarttuvani uuteen Tyleriin. Tällä hetkellä tämmöinen kirjallisuus on liiankin leppoisaa. Mutta noin yleisesti uskoisin, että tässä on sellainen kirja, josta hyvin monet ihmiset varmasti pitävät. Ei tässä ollut oikein mitään, mistä joku ei pitäisi. Kaikin puolin mukava kirja. Vähän liiankin mukava, jos tiedätte mitä tarkoitan. Jos ette, kannattaa lukea Nooan kompassi, ja jos ette sittenkään tiedä, niin tulittepahan lukeneeksi ihan hyvän kirjan. Hah hah haa!

torstai 2. tammikuuta 2014

Unelmien pelikirja

The Silver Linings Playbook, 2012
David O. Russell

Toiveeni illanvietolle uunna vuonna oli, että saisin sipsejä, konvehteja, pipareita ja aurajuustoa ja jonkun hyvän elokuvan. Hyvän elokuvan roolia tässä esitti Unelmien pelikirja.

Yleisesti kaikki meni vähän sinne päin. Olisi pitänyt tietää, ettei koskaan kannata ostaa kuin tavallisia maustamattomia sipsejä. Sitten tietenkin menin ihan sekaisin ja päätin, että antakaa perkele kaikki mausteet mitä irtoaa, ja ostin sourcream-chili-jalapeno-juusto-sipsejä. Ei olis kannattanut. Seuraavat kaksi vuotta ostan taas maustamattomia. Ne on hyviä. Ja sitten ostin jotain joulumaustettuja konvehteja, jotka maistuivat glögiltä. Eivätkä piparkakuilta, kuten naiivisti luulin. No, mutta tuli syötyä. Piparit ja aura sentään olivat ihan niin kuin kuuluukin, mutta olin niin täynnä pahoja sipsejä ja omituisia konvehteja, etten jaksanut kuin ehkä kolme piparia.

Ja se elokuva. Jostain syystä olin luullut, että kyseessä on urheiluelokuva. Sellainen, jossa Bradley Cooper näyttelee loukkaantunutta jotain vaikka mitä niitä on baseballin pelaajaa ja sitten Jennifer Lawrence näyttelee jotain sellaista herttaista tyttöä, ja he rakastuvat, ja sitten se urheilija paranee ja kaikki menee hyvin, tai no voi siinä välissä olla jotain draamaakin, ehkä niillä tulee joku väärinkäsitys vaikka koska se tyttö ei ymmärrä baseballia tai jotain. Olinkin vähän ihmetellyt, että mitä varten noin typerälle elokuvalle annettiin jotain oscareita, kun ei kerran Lawrence voittanut Oscaria edes loistavasta roolistaan Winter's Bonessa.

Iloksenne voin kertoa, ettei Unelmien pelikirja ollut yhtään ylläkuvatun kaltainen. Bradley Cooper näytteli mielenterveyskuntoutujaa, kuten myös Jennifer Lawrence. Kaikenkaikkiaan varsin virkistävän suorasukainen elokuva ja Cooper ja Lawrence olivat oikein hyviä. Koska rakastan Jennifer Lawrencea maasta kuuhun ja kuusta maahan, niin eipä tästä elokuvasta voinut kuin pitää. Mutta ei tämä minusta mikään viiden tähden leffa ollut, sellainen perusamerikkalainen oscar-elokuva vain, jollaisia ilmestyy joka vuosi noin viisi ja sitten ne ovat oikein herttaisia, mutta eivät kovin mieleenpainuvia.

Mutta tosiaankin, menkääpä kaikki äkkiä Areenaan katsomaan se Winter's Bone, se on siellä vielä kuusi päivää ilmaiseksi nähtävissä. Siinä on todella hieno elokuva! Menkää jo! Juoskaa, hyvät ihmiset!