maanantai 29. joulukuuta 2014

Vegaanihaaste

Yllätin itseni ja osallistuin vegaanihaasteeseen. Haasteen tarkoitus on kannustaa ihmisiä elämään tammikuussa 2015 vegaanisesti. Pari sekuntia ajattelin, että eihän tästä voi tulla mitään, mutta sitten huomasin, että haasteeseen osallistuessaan saa oman tukihenkilön, jolta voi kysyä jos menee sormi suuhun nakkihyllyllä. Tästä intouduin niin paljon, että osallistuin.

Sitten aloin miettiä tarkemmin. Kyllä tästä vain tulee aika haastavaa, mutta ehkä se on tarkoituskin. Ja toisaalta, olen ollut semivegetaari nyt jotakuinkin - no en itse asiassa tiedä yhtään miten kauan, mutta ainakin jotain kahdeksan vuotta ehkä. Kuvittelin silloinkin, että lihan jättäminen olisi vaikeaa, mutta nyt en kyllä enää keksi mikä siinä muka olisi haastavaa ollut. Itse asiassa kaikkein hankalin ruokarajoitukseni on ollut se, kun taannoin jätin useaksi vuodeksi tonnikalan kaikissa muodoissaan. Söin purkkitonnikalaa ihan kamalasti, mutta sitten päätin, että ei se vaan ole oikein syödä uhanalaisia eläimiä, ja niin vain siitäkin luovuin. (onneksi nyttemmin olen onnistunut palauttamaan tonnikalan ruokavaliooni, koska löysin lähikaupastani Pirkka-merkkistä MSC-merkittyä tonnikalaa, mikä nähdäkseni tarkoittaa, että sitä voi melko hyvällä omallatunnolla ostaa. K-kaupassa on myös pakasteena MSC-merkittyjä tuoretonnikalapihvejä, jos sellaisia on pakko saada.)

Ajattelin, että usutan vegaaniuteen vain itseni, Roscoe ja Pallas Kanelipulla syökööt kuten ennenkin, eli töissä ja päiväkodissa semivegetaarisesti. Mutta kotona yhteiset lämpimät ruuat teen minä ja ne tulevat olemaan vegaanisia.

Ennen kuin haaste alkaa, keksin heti useamman ongelman:
  • Mitä laitan leivän päälle, jos en juustoa? Jotain tahnojako? Tomaattia? En syö mielelläni vihreää salaattia, joten sekin tulee olemaan aika hankala juttu.
  • Mitä laitan kahviin, jos en maitoa? Soijamaitoa? Kauramaitoa? Tiedän, että on runsaasti vaihtoehtoja, mutta mikä on parasta?
  • Mitä me syömme? Suhtaudun penseästi lähes kaikkiin soijatuotteisiin, paitsi Hälsans Kökin puolivalmisteisiin, jotka eivät ole vegaanisia. Esimerkiksi soijarouhetta en tule laittamaan enää ikinä, siitä tulee kamala olo. Olen korvannut soijan lähes kokonaan quornilla, mutta se ei ole vegaanista. No tofua, papuja ja linssejä tiettykin. Vaatii hieman paneutumista aiheeseen kyllä.
Näitä pitää miettiä ennen tammikuun alkua, etten sitten jyrsi nälissäni sormiani. Se olisi harmillista, koska tarvitsen niitä kirjoittamiseen, eivätkä sormet ole ollenkaan vegaanisia. Ehkäpä lähestyn tukihenkilöäni huomenna, hän varmaan osaisi auttaa näissä aloittelijan ongelmissa.

Odotan haasteelta:
  • Sitä, etten jatkossakaan joka hiton voileivän päälle työntäisi juustoa. Ehdin varmasti kuukauden aikana keksiä jonkun muunkin hyvän päällisen. Juusto on kuitenkin aika sietämätöntä evästä noin ilmastonmuutoksellisesti, sen käyttöä olisi tosi hyvä vähän suitsia.
  • Uusia, mahtavia ideoita ruuanlaittoon.
  • Että oppisin syömään enemmän ja laajemmin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Huolehdin kovasti, että Pallas Kanelipulla saa tarpeeksi tuoreita juttuja, mutta unohdan melko järjestelmällisesti itseni vitaminoimisen.

Jännittävää! Olen aika innoissani! Tykkään kovasti haastaa itseäni. Epäilen, että ihan puhtaan vegaanista kuukautta en onnistu itselleni organisoimaan, koska todennäköisesti joskus en vain tajua jonkun olevan eläinperäistä, mutta en aio olla itselleni armoton. Yritän parhaani. Olispa jo tammikuu!

Ehkäpä joku muukin haluaa kokeilla? Tai jos olet jo vegaani, mitä ihmettä laitat leivän päälle?

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Elämäni autointoilijan lähiomaisena

Tulimme eilen kotiin joulureissusta ja jokseenkin romahdimme sohvalle koko porukka. Telkkarista tuli Top Gear, joka sopikin hyvin, sillä Pallas Kanelipulla pitää kauheasti autoista.

Tämä on ollut vähän ristiriitaista, sillä muu perhe suhtautuu autoihin varsin kielteisesti. Meillä ei ole autoa eikä meille tule autoa. Lapsen vilpittömän autointoilun myötä autot ovat kuitenkin muiluttuneet kaikkialle elämäämme. Esimerkiksi juuri tämä Top Gear.

Sehän on brittiläinen ohjelma, joka edustaa kaikin puolin täysin kestämätöntä maailmankuvaa. Esimerkiksi eilen yksi juontajista, se pikkuinen rotannäköinen jäbä, testasi sellaista valtaisaa autojärkälettä, jossa oli kuusi rengasta, valtava vääntö ja se painoikin miljardi tonnia. Juontajan piti tietenkin testata sitä Dubaissa, koska hänen oli päästävä ajelemaan sillä hiekkadyyneillä ja auton vedenkestävyyttä piti testata ajamalla sillä vesipuiston liukumäkeä. Tässä on KAIKKI väärin. KAIKKI!!! Mutta silti se oli niin HYVÄ!!! Ihan älytöntä! Harmillisesti Top Gear on yksi parhaimmista tv-ohjelmista. Miksi, oi miksi, ne juontajat eivät voi tehdä yhdessä ohjelmaa vaikka lihatuotannon ongelmista. Tai edes kukkasista tai perhosista. Kun selvästi minulle on ihan sama, mitä ne tyypit puuhaavat, se on vain niin hauskaa katsottavaa.

Ja sitten on se häpeäpilkku, kun ennen lapsen syntymää kailotin kaikkialla, että meillehän ei tule mitään yrjö-Cars-tuotteita, eikä todellakaan katsota mitään Cars-elokuvia, Myyrää vain katsotaan ja mahdollisesti joskus jotain muita hyviä ja laadukkaita neuvostoliittolaisia mykkäohjelmia 70-luvulta, jos nyt on ylipäätään pakko mitään telkkaria katsoa. Niin vissiin. Ihan omatoimisesti ostin lähi-K-kaupan tarjouksesta Autot ykkösen ja kakkosen ja ehdotin Pallas Kanelipullalle, että katsottaisko.


Sen jälkeen on katsottu ykköstä noin tuhat kertaa. Kakkosta katsoimme kerran puoleen väliin, mutta silloin se juoni oli vielä sekä minulle että Kanelipullalle liian haastava ja dvd:kin alkoi jäkittää, joten tuomitsimme levyn rikkinäiseksi ja annoimme olla. Tänään päätin kokeilla puhdistaa sitä ja yritimme uudestaan. Enää juoni ei ollut Kanelipullan mielestä liian vaikea ja minäkin olin ehtinyt briiffata itseni sen käänteisiin perehtymällä useisiin kirjoihin aiheesta, mutta aika hurja se oli. Pari kertaa jouduin vastaamaan kysymykseen: "Kuoliko se nyt?", että "Eeei varmaan, kyllä joku sen korjaa", mikä on toki aika kätevää, kun autonhan saattaa voida kursia kasaan vaikka se olisi pahemminkin särki.

Ja vähän ihmettelin myös uuden suosikkini Finn McMissilen ääninäyttelijää, sillä tavalla myönteisesti ihmettelin. Puolivälissä elokuvaa äimistelin oikein ääneen, että todella erikoinen valinta tuollainen brittiaksentilla puhuva näyttelijä, sehän kuulostaa ihan joltain Neil Hardwickilta. Se johtui enimmäkseen siitä, että näyttelijä oli Neil Hardwick.

En minä tiedä mikä idea tässä kirjoituksessa oli. Varmaankin halusin vain kertoa, että. No. Varmaankin halusin vain kertoa, että olen katsonut Top Gearia ja Autot kakkosen. Koska olen.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus, 2014

Luin jouluna kirjan!!!

Ennen lisääntymistä jouluihin kuului oleellisesti se, että kulutti mahdollisimman paljon aikaa sohvan nurkassa kirjan kanssa. Yksi parhaista joulumuistoistani on se, kun ahmin John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Olin itse ostanut sen siskolleni lahjaksi, enkä näin ollen voinut ottaa sitä mukaani, ja se oli pakko saada luettua ennen kuin juna lähti. Voi että se oli hyvä kirja! Siskoni sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään lukenut sitä. Sanonpa vaan, että kantsis.

Nyttemmin seurallisen Pallas Kanelipullan ja muiden aktiviteettien myötä joulun kirjamaratoonaus on jäänyt vähemmälle, mutta sain sentään yhden kirjan loppuun. Pääsin hetkeksi oikein lukemisen meininkiin, kun siskoni ystävällisesti vei lapsen mukanaan muutamaksi tunniksi ja Roscoen kanssa lukea tohotimme tuntikausia yhdessä. Siskoni näytti vähän pettyneeltä kun kuuli mitä olimme tehneet sillä aikaa, mutta en kyllä tiedä miten voisi paremmin aikaansa käyttää kuin lukemalla yhdessä. (Jos sitä tiedät, en halua kuulla.)

Mutta sitten tämä kirja. Sehän oli kerrassaan ihastuttava. Tykkäsin kovasti Elias Koskimiehen esikoisteoksesta Korusähkeitä, ja vaikka Ihmepojan meininki oli ihan erilainen, oli tarinassa samanlaista lämpöä ja hullua huumoria. Pidän ihan pohjattomasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa, lukisin varmaankin vaikka hän päättäisi varioida puhelinluetteloa.

Onneksemme kuitenkaan Ihmepoika ei ole mikään puhelinluettelovariaatio, vaan herttainen tarina 14-vuotiaasta pojasta, jolla on iso pää, SMASH-verkkarit, pituutta 145-senttiä ja edessä elämän kesä vuonna 1988. Paitsi että isä saa jonkun kohtauksen sohvalla ja kaikki suunnitelmat skandalööseistä kokemuksista invavessan pahisjengin kanssa autiotalolla romuttuvat. Kirja kertoo siitä, millaista on olla paitsi erilainen nuori, myös siitä millaista on olla ihan tavallinen nuori. Tai siis. En itse haaveillut tolppakorkokengistä tai Madonnan ystävyydestä, mutta silti samaistun ihmepoikaan ihan kauheasti. Kukapa meistä ei olisi halunnut lentää yläasteen invavessasta New Yorkiin.

Tykkäsin kovasti siitä, miten erilaisuus ei ollut ihmepojalle taakka vaan voimavara. Usein kotimaisessa kirjallisuudessa ihmepojan kaltaiset hahmot joutuvat kärsimään erilaisuudestaan, mutta tämä jätkä kärsi ihan muista asioista ja sai voimaa omista ihanista jutuistaan.

Lisäksi on mainittava, että kirjan repliikit ovat ihan kuninkaallista tasoa. Murretta ja nuorisokieltä sekaisin. "Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet'amee!!!"

Mitäpä siihen muuta voi sanoakaan. Ihmepoika, jet'amee!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Myönteinen joulunodotusotsikko

Kirjoitin tähän pitkän joulunodotusvalituksen, mutta nyt pyyhin sen pois ja kirjoitankin sen sijaan kivoja asioita joulunodotuksesta. Mitä sitä tyhjää kuluttamaan energiaa siihen, että taltioi ikäviä juttuja, semminkin kun ne ovat turhanpäiväisiä ja pinnallisia juttuja, eivät mitään oikeita valituksenaiheita edes. Valittaahan saa ja pitää jos on syytä, mutta eipä mulla oikeastaan taida olla. Kunhan olen ajautunut johonkin negatiivisuussyöveriin, mutta en minä enää jaksa täällä velloa, ihan tylsäähän täällä on märehtiä, odottakaapa, kiipeän pois syöveristä ja hyppään myönteisyyspyörteeseen. No niin!

- Tykkään amarylliksistä! Amaryllis amaryllis, mikä ihana sana se on! Ja mikä upea kukkanen! Niin suuri, niin kaunis! Ensi vuonna ostan seitsemäntoista amaryllista ja ympäröin niillä itseni, muutan amaryllislinnoitukseen koko joulunajaksi. Lauloihan jo Jarkko Martikainen, että elo on tanssia ruusuilla ja amarylliksillä, joten - no en nyt keksi miten se todistaa mitään, mutta muutan silti amaryllislinnoitukseen, oli Jarkko Martikainen siitä mitä mieltä ikinä.

Kuva suoraan instasta!

- Glögi. Olen viimeinkin tajunnut, että pidän punaviiniglögistä ja alkoholittomasta glögistä kovastikin. Ja pidän myös kuumasta siideristä. Oikeastaan pidän lähes kaikista lämpimistä juomista, joissa on tujut mausteet. Tämä on ihmeellistä, koska lähes koko tähänastisen elämäni olen inhonnut kaikkia glögiin viittavia juomia. Ennen se sanakin oli ihan äglö, mutta nyt, glögi glögi glög glög. Onpa hauska. Tänäänkin olin ajatellut, että rullitamme mukitolkulla glögiä, mutta ilmeni, että eräs nimeltämainitsematon henkilö oli epähuomiossa juonut puoli purkkia kylmänä mehuna. Tämä sama henkilö ei myöskään voi ymmärtää, että haluan välttämättä lämmittää glögin hellalla enkä mikrossa. Minusta siitä tulee jotenkin lämpimämpää hellalla. Nimeltämainitsematon henkilö ei halunnut jatkaa keskustelua lämmityksestä tämän argumentin jälkeen, joten nähdäkseni se oli hyvä argumentti.

Niin tämäkin!

- Tänään satoi lunta juuri sen verran, että oli välttämätöntä mennä kellariin kaivamaan pulkka esiin. Vedin hihkuvaa Pallas Kanelipullaa pulkassa pitkin kotipihaa, hän rymysi ylös alas loivassa mäessä ja oli omasta mielestään kuin raketti, minusta enemmänkin kuin maailman suloisin topattu tonttu, ja olimme ihan yleisesti aivan huumassa lumesta molemmat. Mieli valaistui kertaheitolla. Tämän johdosta ei harmita edes se, että Tuomaan markkinat ja ilmainen karuselli jäivät kokonaan väliin.

On kai muitakin myönteisiä asioita, mutta päätän raporttini tähän. Pitää kipittää hakemaan kaapista piparit, aurajuusto ja suklaakonfliktit, sillä Roscoe lopetti juuri koodaamisen ja laskeudumme joulunviettoon.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Sosiaaliongelmikko

Olin tänään Roscoen kanssa lounaalla. Hän kysyi, sopiiko jos hänen työkaverinsa tulevat mukaan. Tietysti sopii, minä vastasin. Hän tuli kuitenkin yksin. Työkavereista tuntui kuulemma vaikealta vaihtaa sosiaaliseen moodiin. Olin valtavan helpottunut, koska minusta se ei tuntunut vaikealta vaan mahdottomalta.

"Mutta minähän kysyin sopiiko se. Sä olisit voinut sanoa, että haluat mennä kahdestaan", Roscoe sanoi.
"En olisi", minä sanoin. "Jos minä joka kerta sanoisin etten halua tavata ketään kun en halua, minä en tapaisi ketään ikinä, eikä niin voi elää. Siksi minä vastaan aina kun vain mahdollista, että kyllä kyllä kyllä, vaikka se aiheuttaakin tuskaa ja ahdistusta."

Kuva ei liity mitenkään mihinkään.
Mutta kuva on aina kiva.

Minä olen sillä tavalla kahtiajakoinen, että olen sekä introvertti että ekstrovertti. En tietenkään yhtä aikaa, vaan vuoron perään.

Olen nyt kaksi ja puoli kuukautta tehnyt töitä yksinäni himassa. Viikolla tapaan useimpina päivinä perheeni lisäksi lapseni Pallas Kanelipullan päiväkodin henkilökuntaa, päiväkodin muita vanhempia ja ruokakaupan myyjiä. Puhun enemmän kuin kaksi lausetta lähes pelkästään itselleni läheisten ihmisten kanssa, sellaisten, joille voin puhua kaikki asiani tai olla puhumatta, sillä ei ole väliä, koska he tuntevat minut hyvin.

Tämä on erittäin hyvä tilanne, en oikeastaan kaipaa enempää sosialiseeraamista. Olen viime aikoina kuitenkin joutunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa olenkin keskellä suurta joukkoa tuntemattomia ihmisiä, ja huomaan, että ekstroverttiminäni olisi mukava löytää. En vain tiedä minne hän on mennyt, muistan sen tyypin, se oli tosi mukava, itsevarma, fiksu, hauska ja rento. Introverttiminäni on sen sijaan ihan mykkä ja omituinen. Möhisee yksinään jossain nurkassa ja hymyilee kuin mielipuoli, koska niin teen kun ujostelen. En yksinkertaisesti keksi MITÄÄN sanottavaa, en yhtään mitään.

Tiedän kyllä, että tämä johtuu lähinnä siitä, että olen kaikki päivät yksinäni. Kun taas palaan asiakaspalvelutyöhön muuttunen aika nopeasti taas sosiaalisemmaksi. Tavallaan pidän siitä minästä enemmän, koska hänen kanssaan pärjään paljon paremmin tuolla maailmalla, tykkään ihmisistä, tykkään hälinästä, tykkään kun ympärillä tapahtuu. Mutta harmillisesti kuitenkin tykkään vielä enemmän yksin työskentelystä. Ehkä pitää ajatella, että puolentoista kuukauden päässä häämöttävällä töihin paluulla on hyvät puolensa, eikä tämä niistä vähäisin.

Tai ehkä se mitä kaipaan on olla tyytyväisesti jompi kumpi. Olisi mahtavaa vain kaivautua tänne sohvaan ja todeta, että en minä halua tavata mitään ihmisiä, minä haluan lukea kirjaa ja juoda kahvia. Mutta kun ei. Minä haluan tavata ihmisiä. Ja sitten kun tapaan ihmisiä, minä kaipaan sohvaa ja kirjaa.

En tiedä. Haluaisin joululahjaksi ekstroverttinappulan ranteeni sisäpuolelle. Voisin kotona olla ihan sammuksissa ja sisäänpäinkääntynyt, mutta ulkona loistaa. Onneksi kohta tulee joulu ja hukun taas ihmisiin hetkeksi.

torstai 11. joulukuuta 2014

Valitivalitivaliti

Nämä asiat ärsyttävät minua tänään:


1) Pikkujoulujen epätasainen jakaantuminen. Miksi kaikkien hauskojen tilaisuuksien täytyy ahtautua kuukauden sisälle? Sitten sitä käy yhdessä tilaisuudessa, on hauskaa tai ei ole, herää aamulla tai tässä tapauksessa iltapäivällä, ja tajuaa, että ahdistaa mennä enää muihin tilaisuuksiin. Ei ahdistaisi, jos ne olisivat vaikka kuukauden välein, eikä huomenna. En minä pysty juhlimaan montaa kertaa viikossa! En pysty! Eikä minulla ole enempää päiviä haaskattavaksi sängyn pohjalla.

2) Oven edessä töröttäjät. On ihmisiä, paljon ihmisiä, jotka tulevat bussiin ja usein kantavat vielä jotain ihan älytöntä, kuten harppua tai koivuhalkomottia, ja bussi on lähes tyhjä, penkkejä olisi harppujen säiltykseen kyllä, mutta silti he päättävät asettautua tanakasti suoraan keskimmäisen poistumisoven eteen. Niin että joka helvetin kerta, kun joku haluaa poistua on tämän ihmisen harppuineen ja koivuhalkoineen väistettävä, jolloin hän toki mulkaisee kun häntä häiritään. Eikö olisi kaikkien kannalta järkevämpää asettautua johonkin muualle, ihan mihin tahansa muualle, kuin siihen oven eteen? En ymmärrä! En! Ja tämä on ilmeisesti joku nouseva trendi, koska näitä töröttäjiä on nykyisin lähes joka bussissa.

3) Rangaistuksen kohtuuttomuus rikokseen nähden. Palatakseni vielä pikkujouluihin. Minusta on nykyisin ihan älytöntä, että jos ihminen nauttii muutaman lasin viiniä ja yhden tuopin, niin sitten se sama ihminen on seuraavan päivän täysin työkyvytön. Ei sitä entivanhaisina aikoina tämmöistä ollut. Olin ajatellut eläkkeellä antautua tissutteluun, mutta tällä menolla siitä ei tulekaan mitään. Toisaalta, tuskinpa tulen pääsemään eläkkeellekään, kun asiat nyt tuntuvat pyörivän siihen suuntaan tässä yhteiskunnassa. Saasta.

4) Se, etten saanut tänään haaleaa Hesburger-ateriaa. Mitä tein saadakseni Hesburger-aterian? Ajattelin sitä ponnekkaasti. Ajattelin jopa hetken whatsapittavani Roscoelle, että hän toisi sellaisen ytimestä tullessaan, mutta tiesin jo valmiiksi, ettei hän koskaan suostuisi itse syömään haaleaa Hesburger-ruokaa, joten raahasin itseni kauppaan ja tein pakastepinaattikeittoa ja kananmunia koko perheelle, kuten oikein onkin.

Ei tänään muuta raportoitavaa.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Tiny Furniture

Lena Dunham, 2010

Lena Dunham -fani täällä terve. Huomasin Netflixissä tämmöisen elokuvan ja sitten katsoin sen. Dunham näyttelee Auraa, joka on juuri valmistunut, eronnut poikaystävästään ja palannut kotiin. Kotona New Yorkissa odottavat valokuvaaja-taiteilija-äiti ja sisko, joita näyttelevät Dunhamin äiti ja sisko, mikä oli kovin kiintoisaa ja sai leffaan aikamoisen autofiktio-tunnelman. Auralla on hyvin hyvin hyvin vaikeaa, minkä vuoksi hän lorvailee ympäriinsä ja hölmöilee typerien poikien kanssa.

Elokuva oli aivan hyvä, vähän niin kuin pitkitetty Girlsin jakso, paitsi että siitä puuttui lempihahmoni Adam. Onneksi mukana oli toinen lempparini, Jemima Kirke, joka näytteli aika samanlaista hahmoa kuin Girlsissäkin, eli oli mahtava. Jos tykkää Girlsistä, tykännee tästäkin. Semmoinen harjoitustyö ennen mestariteosta, sanoisin. Vaikka todennäköisesti ja toivottavasti Dunhamin suurimmat teot ovat vielä edessä päin.

Ameriikoissa on muuten meneillään iso kohu Dunhamin muistelmista, jonka itsekin kuuntelin äänikirjana joku aika sitten. Siellä kiehutaan, kun Dunham kirjassa paljastaa käyttäytyneensä lapsena siskoaan kohtaan aika erikoisesti ja nyt ollaan sitä mieltä, että hän paljastaa kirjassa ahdistelleensa siskoaan seksuaalisesti. Jotenkin minulla oli mennyt koko homma ihan ohi. Tai nyt kun luin asiasta, muistin kohdan, mutta en muista mitenkään erityisesti ihmetelleeni sitä. Ajattelin kai, että koko Dunhamin meininki on jotenkin newyorkilais-juutalais-amerikkalaisen yliseksuaalinen ja seksuaalisesti turhautunut, sillä tavalla Woody Allen-hengessä, ja siitä tulee tämmöistä tekstiä sitten.

No jaa, en minä tiedä mikä on totta. Eihän siskojaan saisi kohdella huonosti ja tietenkin ihan kaikkien lasten pitäisi saada olla rauhassa. Silti vähän harmittaa Dunhamin siskosten puolesta, jotenkin.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kuningas, prinssi ja pienempi prinssi

- Mitä sinä piirrät, äiti?
- Tästä tulee linna. Ketähän siellä asuu?
- Siellä asuu kuningas.


- Asuuko se yksin?
- Sillä on auto.
- Ahaa. Minäpä piirrän. Minkä värinen se on?
- Vihreä. Ja mustat renkaat. Siellä asuu myös prinssi.
- Eikö muita?
- Vielä yksi pieni prinssi.
- Kuningas, prinssi ja pienempi prinssi.
- Niin.



- Minäpä piirrän. Tällä kuninkaalla olis iso parta. Millainen prinssi on?
- Silläkin on parta. Punainen.
- Entäs tämä pienempi prinssi, mimmoinen se on?
- Se on niiden lapsi ja sillä on oranssi parta.
- Ahaa.
- Koska siellä maassa kaikilla on parta!
- Se kuulostaa hyvältä maalta. Minä piirrän vielä omenapuita tänne. Missäs kaikki kuningattaret ja prinsessat on?
- Ne asuu toisessa linnassa. Mutta nämä ei voi mennä sinne kylään, koska sitten pienelle prinssille tulee paha mieli kun se jää yksin.
- Eikö ne voi ottaa sitä mukaan?
- Ei. Ne ei mene sinne.
- Ahaa. Hyvä on sitten. Nyt tämä on valmis.
- Se on hieno. Nyt minä annan sen isille lahjaksi!

perjantai 5. joulukuuta 2014

Puoliksi paha

Sally Green: Puoliksi paha
(Half Bad; Half Life 1)
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Gummerus, 2014

En oikein tiedä miksi ostin tämän e-kirjan. Halpahan se oli, mutta olin pyöritellyt kirjaa kädessäni töissä ja päättänyt, ettei kiinnosta pätkääkään, ja olin lukenut useamman hyvin penseän arvion kirjasta. Siinä se kuitenkin törötti nettikirjahyllyssäni. Ajattelin, että kokeillaan nyt sitten.

Ehkä juuri siksi, että olin varautunut kirjan syvään paskuuteen, pidinkin siitä ihan todella paljon. Puoliksi paha on kerrassaan imuvoimainen nuorisolaiskirja, jonka huonot puolet rekisteröi, mutta koska tarina on niin vetävä, sitä ajattelee, että ihan sama ihan sama kerro lisää nyt vaan!

Kirja kertoo Nathanista, joka on puoliksi paha. Sitä ette kyllä olisi millään arvanneetkaan! Hän elää maailmassa, jossa on valkoisia ja mustia noitia, hyviä ja pahoja. Suurin osa on puhtaasti jompaa kumpaa, mutta Nathanin itsemurhan tehnyt äiti on ollut kirkkaan valkoinen ja isä maailman pahin musta noita. Kaikki vieroksuvat Nathania, koska ei ole selvyyttä kumpi hän on. Nathanilla on vahvoja kykyjä, kuten esimerkiksi että hän osaa parantaa itsensä nopeasti.

Puoliksi paha on hyvin väkivaltainen kirja. Nathania kidutetaan suurin osa tarinasta eri tavoin. Heti kirjan alussa hän asuu häkissä inhottavan noidan pihalla. Eikä se ole pahimmastakaan päästä hänen kärsimyksistään. Kiduttajia ovat hyvikset, valkoiset noidat. Onkin hyvin vaikea käsittää, miksi nämä sadistiset hirviönoidat olisivat jotenkin hyviä. Kirjassa mustien noitien pahat teot selitetään jotenkin, mutta valkoiset tuntuvat ihan vain huvikseen olevan mielipuolisen väkivaltaisia. Sikäli piristävää, että kaikki tuntuvat olevan melko tasaisen kauheita, eikä mustavalkoisen hyviä tai pahoja, kuten nuorisokirjoissa usein pakkaa olemaan.

Tämmöinen väkivaltaisuus tuntuu muuten olevan kovasti pop nuorisokirjallisuudessa. Nälkäpelikin oli minusta aika hurja, yhtä listimistä, ja moraaliltaan muutenkin melko kyseenalainen. Tässä oli vähän samoja ongelmia, mutta koska tarina jäi kesken, en oikein voi sanoa vielä sen moraalista mitään, tietenkään. En oikein tiedä minkä ikäisenä haluaisin oman lapseni lukevan tämmöistä. Itse en olisi varmastikaan halunnut lukea näin raakaa tarinaa edes lukiossa, olen vähän silleen herkkis, paatunut vasta vanhemmiten.

Pidin kovasti siitä, että kirjassa häkkiin vangitulle Nathanille luetaan Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Nathanin selviytyminen vankeudessa ja kärsimyksissään vertautuu Ivaniin ja hän välillä väittää nimekseenkin Ivan. Olen nyt kovin toiveikas, että tämän kirjan nuoret ihailijat kääntyvät seuraavaksi Solženitsynin puoleen. Aivan nerokas tapa ujuttaa nuorisolle korkeakirjallisuutta! Ja vielä parhainta ja liian monille tuntematonta.

Sitäkin vähän ällistelin tätä lukiessani, että kun ilmeisesti kirjan oikeudet ostettiin kymmeniin maihin jo ennen sen ilmestymistä. Ei sillä, etteikö tämä olisi varsin viihdyttävä nuortenkirja ja olisi ansainnut tulla käännetyksi siinä missä muutkin, mutta kun näissä peleissä ei ole oikeastaan juurikaan merkitystä sillä, onko kirja hyvä vai huono, vaan pelkästään sillä, miten se osataan myydä. Sally Greenillä on ollut mitä todennäköisimmin paitsi erinomainen idea, myös todella hyvä agentti. Ja jotenkin se tuntuu minusta vähän pahalta. Kun olen niin kovasti halunnut ajatella, että kirjamaailma olisi sisimmässään hyvä ja ihmiset haluaisivat levittää kirjoja, jotka ovat parhaita, eivätkä niitä, joista puhutaan koreimmin. Oh well. Sellainen se on tämä kapitalistinen maailma.

Kömmin tästä ristiriitaisissa tunnelmissa luolaani kastamaan sulkakynääni sydänvereeni ja odottamaan, että Sally Green kirjoittaa seuraavan osan tätä väkivaltaista trilogiaa.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

How to Build a Girl

Caitlin Moran: How to Build a Girl
Harper Audio, 2014
Lukija: Louise Brealey

Ensin luin Caitlin Moranilta loistokkaan aloittelevan feministin aapisen Naisena olemisen taito, joka oli kerrassaan hieno. Kirjoitukseni siitä kuitenkin käsittelee näemmä lähinnä räkää, oksennusta ja niistämistä. Välillä itsekin ihmettelen tätä blogia. No, sitten vähän ajan päästä kuuntelin äänikirjana Moranthologyn, joka oli ensimmäinen äänikirjani. Ajatella, että siitä on vasta vuosi! Niin olen kääntynyt äänikirjojen ikuiseksi ystäväksi, en voi edes kuvitella, että olisin ilman. Ai niin, ja oli se Moranthologykin aivan hyvä, varsinkin kun lukijana oli itse Caitlin Moran, mutta toisti aika paljon Naisena olemisen taitoa.

Näillä pohjilla olin aika innostunut, kun huomasin, että Moranilta on ilmestynyt fiktiivinen kirja. Tosin näytti heti alkuun siltä, että se on melko lailla hänen omaan elämäänsä perustuva, eli mahdollisesti toistaisi Moranthologya fiktiivisenä tarinana, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Pidinhän Moranthologyssakin eniten kirjailijan omaa elämää käsittelevistä pätkistä.

How to Build a Girl kertoo Johanna Morriganista, englantilaisesta teinistä 1990-luvulla, jonka perheessä on kaksi sosiaalituilla elävää vanhempaa ja ihan liikaa lapsia. Äiti on masentunut ja isä ei suostu päästämään irti kuvitteellisesta musiikkiurastaan. Nuoren Johannan elämä on sarja häpeällisiä kohtauksia, kunnes hän keksii olevansa hahmo nimeltä Dolly Wilde ja lähtee Lontooseen kirjoittamaan musiikkijournalismia.

Harmillisesti kirjaa ei lukenut tällä kertaa kirjailija itse, mutta kyllä tämä Louise Brealeykin oli kerrassaan hyvä, joten sen takia ei kirjaa kannata vieroksua. Jos vieroksuu, suosittelen esimerkiksi seuraavia syitä:

  • Kirja on aika ankea, tympeä ja välillä suorastaan ällöttävä. En pääse yli siitä, mitä Johannan veljet tekivät lemmikkietanoilleen ja monet muutkin kohdat olisi hyvin voinut jättää kirjoittamatta.
  • Johannan kulku nolosta tilanteesta toiseen on aika ikävää kuunneltavaa, ellei pidä myötähäpeästä. Itse en pidä.
  • Tarinassa käsitellään pitkällisesti ja hartaasti Johannan alkavia askelia seksin alalla. Ei pitäisi antaa itseään kohdella noin, mikä lienee toki Caitlin Moraninkin opetus. Eikä tietenkään kukaan saisi kohdella ketään noin.
  • Tarinat musiikkimaailmasta ovat tämmöisen varhaiskeski-ikäisen ihmisen mielestä vähän tylsiä.
  • Nämä jutut kuulostivat kovin tutuilta. Olen lukenut samantyyppisistä asioista jo kaksi kirjaa samalta kirjailijalta aika lyhyen ajan sisällä ja kaksi ensimmäistä olivat parempia.

(olen vähän innostunut luetteloista)

Mutta onhan kirjassa hyviäkin puolia. Johannan perheen kuvaus on hyvin kiinnostavaa. Miten elää, pärjää ja selviää sosiaalituilla elävä perhe. Tarina Johannan pikkuveljen Lupinin hampaista jää varmasti surullisuudessaan kummittelemaan mieleeni ikuisesti. Lisäksi Moran on parhaimmillaan todella hyvä kirjoittaja, jolla on paljon tärkeää sanottavaa. Jos ei ole lukenut Moranin aiempia kirjoja, tämä voi olla ihan hyväkin kokemus. Kuitenkin, jos näin on, ettei ole yhtään lukenut, suosittelisin huomattavasti mieluummin Naisena olemisen taitoa. Se on hieno kirja se. Tämä sen sijaan on ihan siedettävä kirja.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Joogajuttuja ja Pallas Kanelikakku

Olen harrastanut nyt joogaa kaksi vuotta ja se on täten pitkäkestoisin urheiluharrastukseni ikinä. Olen harrastanut vaikka mitä, mutta en ikinä mitään vuotta kauempaa. On aika erikoinen tunne, että oikeasti odotan pääseväni joogaan. Aina aiemmin olen yrittänyt vähintään alitajuisesti keksiä tekosyitä jättää menemättä harrastukseen.

Kuva suoraan instagramista!

Hatha- ja yin-jooga, joita lähinnä teen, eivät ehkä ole sieltä urheilullisemmasta päästä, joten en varsinaisesti näytä Petri Räsäsen naispuoliselta vastineelta, mutta huomaan tämän lajin olevan minulle hyvä muuten, esimerkiksi seuraavista syistä:
  • Ei ole ollut niska- tai selkäkipuja sitten joogan aloittamisen.
  • Minulle tekee hyvää välillä olla paikallaan ja ajatella hengityksen mukaan avautuvia erivärisiä lootuskukkia eri kohdissa sisäelimiäni.
  • En varsinaisesti usko chakroihin tai muihin sellaisiin, mutta minusta on tosi kivaa kuunnella, kun ohjaaja juttelee niistä rauhoittavalla äänellä. Oikeastaan minusta olisi aika lailla sama, vaikka hän puhuisi eri valaslajien eroavaisuuksista ja ominaisuuksista, kunhan puhuu.
  • Rakastan lämpölamppuja. Hakeudun aina mahdollisimman lähelle oranssina hehkuvaa lämmitintä ja tuntuu, kuin joogaisin takan edessä.
  • Rakastan bolsterin tuoksua. Se tuoksuu kuivilta heiniltä. Kun makaan lämmittimen vieressä bolsterilla pitkässä yin-venytyksessä, tuntuu kuin olisin jossain tallissa. Sellaisessa turvallisessa, lämpimässä, jossa vaikka Jeesus syntyi. Joka on mahdollisesti syttymässä tuleen millä hetkellä hyvänsä, koska siellä on myös takka, mutta en anna sen häiritä.
  • Tunnen itseni ensimmäistä kertaa elämässäni urheilulliseksi. En ole koskaan ennen ymmärtänyt olevani hyvin taipuisa, mutta nyt iloitsen siitä joka kerta kun väännyn ihmeelliselle mutkalle.

Juoksu sen sijaan on kesän jälkeen jäänyt. Ensin se vain unohtui kesälomalla ja sitten alkoivat monimutkaiset jalkavaivat, joiden ansiosta askelmittarinikin on ihan tärviöllä. En ole pitkään aikaan halunnut kävellä yhtään enempää kuin on pakko, varsinkaan ulkona, koska siellä pitää käyttää kenkiä. Se on ollut aika ärsyttävää, mutta eiköhän se tästä kun ainahan se siitä. Olen luottavainen, että pian taas kirmaan tuolla kuin lahtivalas.

Olen myös vähän kyllästynyt lapseni bloginimeen, Plöängiin. Hän sai tänään päiväkodista oman tonttunimen, joka oli niin mahtava, että päätin lanseerata sen tänne blogiinkin. Eli hyvästi Plöäng, tervetuloa Pallas Kanelikakku. Kysyin yhteneväisyyden vuoksi Roscoelta haluaisiko hänkin kenties uuden bloginimen, mutta hän ei nähnyt mitään syytä muutokselle. Kerran Roscoe, aina Roscoe ja minä olen Siina ikuisesti.

Namaste.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Yhtä matkaa

David Nicholls: Yhtä matkaa
(Us, 2014)
Suom. Inka Parpola
Otava 2014

Luin pari kuukautta sitten edellisen Nicholls-suomennoksen, Varamiehen, josta en liiemmin perustanut. Sitten kommenteissa Pekka ystävällisesti vinkkasi, että uusi kirja on paitsi ilmestynyt myös kohta saatavissa suomeksi, ja minä sitten heti ryntäsin kirjaston varausjonoon. Odotin varaustani varauksellisesti, koska tähän mennessä kaksi kolmesta lukemastani Nichollsista ovat olleet pettymyksiä. Tosin on myönnettävä, että hänen tuotantonsa on ollut nousujohteinen, koska se yksi joka ei ollut pettymys, Sinä päivänä, on ihan hullun hyvä. Olen myös kuullut useammalta taholta, että tämä Yhtä matkaa jatkaisi nousua.

Yhtä matkaa kertoo viisikymppisestä Douglasista, jonka vaimo herättää hänet keskellä yötä ja kertoo haluavansa erota, mahdollisesti, ehkä. Onko niin reilua tehdä? Että herättää toisen yöllä ja kertoo jotain noin epämääräistä mutta silti toisen elämän romahduttavaa? Minusta ei.

Douglas on biokemisti ja uskoo vakaasti tieteeseen. Hänen muu perheensä, vaimonsa Connie ja 17-vuotias poikansa Albie, ovat taiteilijoita. Connien läväytettyä mahdolliset eroaikeensa seinälle perhe päättää kuitenkin toteuttaa kauan haaveilemansa Grand Tourin, kiertomatkan Euroopan taidekohteisiin. Todella hauska reissu tulossa. Albie vihaa isäänsä, Connie suunnittelee jättävänsä hänet, miten lähtökohdat voisivat olla otollisemmat kivalle kesäreissulle.

En minä tätä kirjaa mitenkään vihannut, mutta huomaan, että tässä ärsyttivät samat asiat kuin niissä kahdessa Nichollsin kirjassa joista en pitänyt. Douglas on ärsyttävän reppana. Ei voi ehkä käyttää sanaa saamaton ihmisestä, joka on menestynyt elämässään hyvin tekemällä paljon töitä, mutta ihmissuhteissaan hän on aikamoinen torspo. Samoin oli Varamiehessä ja esikoisteoksessa Kaikki peliin. Alan epäillä, että Sinä päivänän Dexterkin on tämmöinen, minä en vain huomannut sitä silloin. Se olisi ihan kamalaa. On rasittavaa lukea miehestä, joka temmeltää vastoinkäymisestä toiseen oppimatta niistä juurikaan. Tai ehkä hän oppii jotain, lopulta. Nyt kun mietin, niin Dexterhän oli juuri sellainen urpo. Voi saasta.

Sanottuani tämän haluaisin kuitenkin todeta, että Yhtä matkaa on myös erittäin taitavasti kirjoitettu kertomus perheestä, isyydestä, virheistä joita tekee kun haluaa vain parasta perheelleen, rakkaimmilleen. Kirja on myös taattua Nichollsia siinä mielessä, että se on yhtä aikaa hyvin traaginen ja kyllästetty pikkuhassuttelulla, joka tekee kirjan surullisuudesta siedettävän. Että jos on valmis hyväksymään Douglasin ärsyttävyyden, on tässä kelpo romaani. Minä puolestani toivon, etten ihan lähiaikoina törmää uuteen Nichollsiin, koska olen juuri nyt korviani myöten täynnä näitä vössyköitä päähenkilöitä.

(Huomasitteko, tuossa kuitenkin rivien välissä kerroin, että aion lukea seuraavankin, tämä on selvästi viha-rakkaus-suhde. Mutta onhan se sillä tavalla, että hyvältä kirjoittajalta sietää paskempiakin temppuja.)

tiistai 25. marraskuuta 2014

Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2007)
Suom. Maija Paavilainen
Bazar, 2014

Tällä kirjalla oli kaikki mahdollisuudet olla täydellinen. Minäkertoja on Flavia de Luce, 11-vuotias älykäs kemisti, joka asuu hullussa Buckshaw'n kartanossa filatelisti-leski-isänsä ja kahden siskonsa kanssa. Kirja alkaa, kun Flavian siskot ovat sitoneet hänet ullakon komeroon nalkkiin. Hetken ajattelin, että tässä on nyt käsissä oikea helmi, semmoinen makaaberi kartanotarina Addamsin perheen tyyliin. Mutta njääh.

Kirja on dekkari. Flavia löytää Buckshaw'n pihapusikosta kuolevan miehen ja alkaa tutkia hommaa. Se on sinänsä ihan kiinnostavaa, ei siinä mitään, kovasti näppäriä johtolankoja kuin Viisikoissa ikään. Ongelma oli, että Flavia, hänen perheensä ja kotinsa esiteltiin alussa niin kiinnostavasti, että olisin ollut tuhat kertaa kiinnostuneempi, jos kirjassa olisi kulutettu huomattavasti enemmän aikaa siskojen muilutukseen. Rikosjuoni oli keskeisen sisällön tiellä. Kaikki joilla on sisko voivat ymmärtää miten mielellään sellaisesta lukee. "Miten myrkytän siskoni A-Ö", varma joululahjahitti, ostaisin heti omalle siskolleni ja tiedän että hän arvostaisi!

Loppua kohti kirja parani kovasti, olin suorastaan peloissani kun luin loppuhuipennusta yksin pimeässä yöllä. Sähkökirjojen etu on se, että niitä voi lukea pimeässä, mikä korostaa pelottavaa kokemusta kovasti. Tosin ei tämä varmaan juuri kenenkään muun mielestä ole pelottava, minä nyt pelkäsin niitä hiton Viisikoitakin.

Ja kirjan nimihän on ihana! Varsinkin suomeksi! Ja kansi on myös hieno!

Vaikka olinkin pettynyt kirjaan, saatan silti lukea sarjan seuraavankin osan, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Ehkäpä siinä on enemmän isää, siskoja ja hullua kartanoa. Näitä on ilmestynyt nyt englanniksi kuusi osaa, kymmeneen Bradley pyrkii tällä hetkellä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta
Like, 2014

En tiedä olenko koskaan kertonutkaan, mutta minulla on vahva historia Apulanta-fanina. Olin myyty jo ennen kuin kuulin yhtään biisiä, kun näin joskus 1990-luvun alussa Suosikissa kirjeenvaihtoilmoituksen, jossa Apulanta-niminen punkbändi etsi faneja. Vieläkin harmittaa etten silloin vastannut, kun nyt kirjasta luin, että Sipe vastasi kaikkiin kirjeisiin henkilökohtaisesti.

No sittemmin kuulin musiikkiakin ja aloin järjestelmällisesti ostaa kaikki bändin levyt ja rakastaa ne puhki. Hiljalleen aloin ymmärtää, että pidän nimenomaan varhais-Apulannasta, mutta silti vuosia ostin kaikki levyt. Tai siis, viitisentoista vuotta ostin, vaikka viimeisimmissä joko minä tai Toni olimme lähteneet eri suuntiin.

Selvitän tässä nyt hieman. Minulle kotimaisessa musiikissa ehdottomasti keskeisintä ovat lyriikat. Sen takia minä Apulantaakin rakastin. Jostain syystä olen saanut ihan kauheasti apua ja voimaa Tonin teksteistä. Ihan alkuun Punk'n'roll-kokoelman Aurinkoon ja Päivästä toiseen -biiseistä, joista ensimmäisestä sai villisti energiaa ja toista kuuntelin repeatilla aina kun oli ryppy rakkaudessa. "Päivästä toiseen tyhjää seinää / päivästä toiseen pimeää / päivästä toiseen sun sydämes peittää jää / päivästä toiseen jään oven taa / päivästä toiseen paleltaa / päivästä toiseen mun toiveet murskataan", koska silleestihän se nuorena meni se rakkaushomma.

Ihaninta oli, kun olin tosi vahvassa varhais-Apulanta-putkessa yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, kuuntelimme ystäväni K:n kanssa esimerkiksi Silmämunaa, Elliä, SS-kerhoa ja Irroitetaan käsi -hittiä. Tapasin niihin aikoihin yhden ihastuttavan pojan ja kävelimme yliopiston käytävillä liian suurissa pipoissamme. Sanoin: "Ui-jui jännittää", johon poika vastasi: "Mitähän se mahtaa miettiä?", ja minä olin aivan, että tämä on ikuista rakkautta, koska siteerasimme siinä yhdessä Apulannan biisiä Perhosia masussa. No, ei se ollut ikuista, mutta ihan hauskaa kumminkin kaikki se viikon mitä se kesti.

Ja sitten oli se kesä kun äitini kuoli. Loppukesästä oli Ankkarock, jonne lähtöä mietin pitkään, kun ei ollut yhtään sellainen olo, että olisi mahdollista olla siellä muuta kuin haitaksi muiden ilonpidolle. Onneksi lähdin, koska ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin sinä kesänä muuta kuin kuristavaa kauhua kun astelimme Roscoen kanssa alueelle ja Apulanta soitti Aurinkoon. (Sitten loppuillasta PMMP soitti Lautturin ja esitin yhden naisen performanssin nimeltä Niagara, en tajua miten kukaan kestää kuunnella sitä biisiä tukehtumatta itkuun).

No joo. Mutta tämä kirja siis. Apulannassa minusta parasta on ollut Tonin sanaseppoilu, minkä vuoksi tietenkin rakastan hänen sanoituksiaankin, ja kaikenmoinen huumori. On ollut tosi hauskaa seurata miten he jallittavat julkisuutta mennen tullen palatessa. Tämän takia kirjaakin oli hauskaa lukea, nauroin monta kertaa ääneen. Jostain syystä ajattelin ensin, ettei kirja ehkä minua niin kauheasti kiinnosta, kun olen jokseenkin kasvanut ulos faniudestani. Mutta ei. Kerran fani aina fani. Kyllä se niin vain on, ettei ihminen ikinä pääse yli nuoruutensa tärkeimmistä.

Kirjana tämä oli oikein sujuvasanainen matka läpi bändin pitkän matkan. Suurin jutuista, varsinkin alussa, oli tuttua, koska jossain vaiheessa seurasin bändiä tosi tarkkaan. Viime vuosien käänteet ovat enimmäkseen menneet ohi, joten tuli sellainen olo kuin olisi nähnyt pitkästä aikaa vanhaa hyvää ystävää. Ihan itku tuli, kun luin selostusta Apulannan 20-vuotisjuhlakeikasta ja Temonen tuli lavalle. Apulannasta on tullut valtava järkäle ja minusta varhaiskeski-ikäinen itähelsinkiläisrouva, jolla on edelleen liian iso pipo. Silti on ihanaa tietää, että Apulanta on edelleen tuolla, ja minä olen täällä, ja voin milloin tahansa kuunnella Irroitetaan käsi ja muistella kaikkea mitä yhdessä koimme. He siellä, minä jossain muualla.
Irroitetaan käsi talonmieheltä
Irroitetaan käsi Esko Aholta
Irroitetaan käsi Heikki Haavistolta (yäk)
Irroitetaan käsi kunnanisiltä

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet
(The Lies of Locke Lamora, book one of the gentleman bastard sequence, 2006)
Suom. Tero Valkonen
WSOY, 2007

Kirja alkaa, kun Camorrin kaupungissa varkaantekijä tuo pienen Locke Lamoran Kahlittu-nimisen papin luo, koska Locke on varkaaksi liiankin kepuli. Kahlittu sattuu kasvattamaan muinaislasikellarissaan reipasta poikajoukkoa, josta kasvaa herrasmiesroistojen retkue.

Puoleen väliin asti olin melko tylsistynyt ja laskeskelin koko ajan jäljellä olevia sivuja. Kirja oli koko ajan hyvä, mutta loistavan alun jälkeen herrasmiesroistojen kikkaileva juoni ei oikein kiinnostanut. Sitten yhtäkkiä kirja lähti ihan hirmuiseen vauhtiin, jonka jäljiltä olen sitä mieltä, että Locke Lamora on ehkäpä parasta fantasiaa ikinä.

Enpä taida sanoa tarinasta sen enempää, kuin että herrasmiesroistojen juoni katkeaa, kun Camorrissa alkaa tapahtua suurempia asioita. Ja ne asiat on kirjoitettu ihan todella hyvin. Camorr on hullu paikka. Kaupunki on rakennettu tuntemattomien muukalaisten taakseen jättämille muinaislasirakennelmille, monet asiat hoidetaan alkemian keinoin ja noituuttakin löytyy. Elämä on raakaa ja rankkaa, mutta hauskaa, jos sattuu kuulumaan herrasmiesroistoihin. Kaikki maailman yksityiskohdat on ajateltu loppuun asti eläimistöstä asti: hurjat hyppivät hait ja muut syvyyksien kauheudet vaanivat vedessä, rantakivikossa hiipii suolapiruja, valtavia hämähäkkejä, haukatkin ovat tappavan myrkyllisiä.

Ihan kaikkein ilahduttavinta kirjassa oli kuitenkin puheenparsi. Kaikki hahmot kiroilevat luontevan holtittomasti, mikä aina ilahduttaa. Lisäksi Camorrissa ollaan kovin tasa-arvoisia, Lockekaan ei yhtään ujostele laittaa nyrkkiä naisten naamariin, mutta toisaalta kirjan naiset eivät ole millään tavoin miehiä vähäisempiä. Sellaista on aina feministin ilo lukea. Pidin myös siitä georgeärärmartinmaisesta piirteestä, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Se on niin piristävää, kun joku yhtäkkiä köpsähtää ihan yllättäen. Tämä siis kirjallisuudessa. Reaalielämässä en arvosta väkivaltaa tai äkillisiä kuolemia, tämä ihan vain ettei joku nyt pidä minua aivan höpsähtäneenä.

Todella paljon sen sijaan harmittaa, että herrasmiesroistojen suomentaminen on jätetty tähän yhteen osaan. Kirjan hienosta kielestä kiitos kuuluu tietenkin suomentajalle kirjailijan ohella ja olisin mielläni jatkanut Tero Valkosen suomentamaa sarjaa. Ajattelin, että voisin yrittää seuraavaa osaa enkuksi äänikirjana, mutta vähän huolettaa kielen rikkaus ja erikoinen sanasto. Kirosanat varmaan hallitsen, mutta meneeköhän muuten moni kielen hienouksista ohi. Pitää ehkä kuitenkin yrittää. Oli tämä sen verran mieletön seikkailu.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Junebug

Phil Morrison, 2005

Kuva täältä
Junebug on sellainen pieni, amerikkalainen indie-leffa, joista yleensä tykkään kovasti. Tässä oli taidegalleristinainen, Madeleine, joka lähti jonnekin landelle tapaamaan erikoista taiteilijaa, jonka haluaisi edustettavakseen. Naisen mukaan lähtee hänen uudehko, komea aviomiehensä, George, jonka perhe sattuu asumaan taiteilijan lähellä. Pariskunta päättää mennä moikkaamaan myös Georgen perhettä samalla.

Georgen lapsuudenkodissa asuvat hänen vanhempansa ja lisäksi amisviiksinen jurnottava veli, Johnny, ja tämän paksusti raskaana oleva teinivaimo Ashley. Ashley höpöttää, Johnny murjottaa ja äyskii, äiti Peg katselee nokan varttaan pitkin ja isä Eugene etsii ruuvimeisseliään. Madeleine jatkuvasti koskettelee ja poskisuutelee kaikkia ja vaikuttaa tosi ärsyttävän tekolämpimältä. Georgesta ei saa mitään irti.

Semmoinen elokuva se oli. Ei mitään vikaa, mutta enpä siitä kokonaisuutena sen enempää irti saanut kuin Georgesta. Tosin George oli hyvin komea, ja olihan tämä leffakin ihan kiva, mutta ei oikein komean Georgenkaan takia jaksaisi katsoa tylsää elokuvaa. En oikein ymmärtänyt mitä tämä elokuva halusi sanoa, mikä ei yleensä ole ongelma, koska en odota, että taide haluaisi aina sanoa jotain, mutta nyt jäi olo, että jotain yritti sanoa tämä elokuva, mutta en saanut siitä kiinni. Tai ehkä se ei yrittänyt sanoa mitään, minä vain luulin. No joo. Kylläpä on taas laadukas elokuva-arvio tässä näin. Ihmettelen oikeastaan etteivät jo soittele Episodista, että voisinko alkaa avustamaan isolla rahalla. Voi hyvän tähden.

PS: Episodi, jos luet tätä, niin voisin harkita. Mutta rahan on oltava huomattava.
PPS: Myös muut laadukkaita elokuvajuttuja julkaisevat voivat lähestyä.
PPPS: Oikeastaan voin kirjoittaa ihan mistä tahansa muustakin, jos maksetaan paljon, eikä odoteta mainittavaa sisältöä. Sellainen on erikoisalaani. Asiasta eksyminen ja asiattomuus ylipäätään. Mikäpä lehti ei haluaisi esimerkiksi kolumnistia, jonka jutuissa ei ole päätä ei häntää? Niin, mikäpä ei! En minäkään keksi yhtään joka ei!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Les Enfants terribles - Kauhukakarat

Jean Cocteau: Les Enfants terribles - Kauhukakarat
(Les Enfants Terribles, 1929)
Suom. Sirkka Suomi
Gaudeamus, 1985

Lainasin kuvan Kirjasammosta
Nappasin tämän monta kuukautta sitten kirjaston palautushyllystä, ajatuksenani, että tämän on oltava ihan mahtava kirja. Sitten se jäi pyörimään hyllyyn ja uusin lainan kerran toisensa jälkeen. Eilen oli yhtäkkiä sellainen olo, että nyt tarvitaan jotain pientä ja mahtavaa, ja siinähän se seisoi ja häntäänsä heilutti.

Ja kylläpä se olikin hyvä!

Les Enfants terribles kertoo Paulista ja Elisabethista, sisaruksista, lapsista, jotka eivät aikuistu vaan jatkavat outoja leikkejään Huoneessaan, joka vaihtaa välillä taloa, mutta on silti aina Huone. He ovat itsekkäitä, sairaalloisia, kauniita, kiehtovia ja kummallisia.

Ei tarinasta oikeastaan enempää kannata kertoakaan. Paitsi sen verran haluan ehdottomasti mainita, että älkää helvetissä edes selatko kirjan esipuhetta! Tiedättekö, kun vanhoissa klassikoissa on usein joku viisaan ihmisen kirjoittama analyysi ja esittely kirjan alussa. NIITÄ EI SAA IKINÄ LUKEA. Arvatkaa kuka lukee ne aina? MINÄ!!! Kuinka tyhmä voi ihminen olla. Sitä ihan mielissään aloittaa lukemaan, että ahaa, vai niin, onpas mielenkiintoista, "ja sitten kirjan puolivälissä koko tarina muuttuu ja Paul ja Elisabeth päättävät jättää hullutuksensa ja lähtevät Maineen viljelemään omenoita, jonka jälkeen kirja käsittelee siiderin puristamisen tekniikkaa, mikä tekee tästä kirjasta erityisen ihmeellisen ja avantgarden merkkiteoksen", voi paskan paska, miksi luin, miksi!

En ihan oikeasti ymmärrä, miksi ne spoilerit on pitänyt entivanhaisina aikoina asetella kirjan alkuun, kun suurimman nautinnon niistä saisi lopussa. Nyt luin jutun uudestaan lopuksi, ja se olikin vallan kiinnostavaa, kun en enää spoilautunut Paulin ja Elisabethin suunnanvaihdosta. Jännä oli esimerkiksi se, että Cocteau kirjoitti kirjan saatuaan idean oopiumivieroituksessa. Oopiumeissa saa hirveän hienoja ideoita, näin luin, mutta ei pysty toteuttamaan niitä. Tämän kirjan Cocteau kirjoitti nopeasti siinä vaiheessa, kun oopiumi vaikutti vielä ajatuksiin, muttei enää kynään. Kiinnostavaa! Ja myös se oli kiinnostavaa, että Paul ja Elisabeth perustuivat oikeisiin sisaruksiin, Jean ja Jeanne Bourgointiin, joita olenkin sitten tässä guuggeloinut.

Että tässäpä hieno pieni klassikko. Kunhan tajuaa jättää alkulurituksen lukematta! Cocteau vaikuttaa jänskältä tyypiltä muutenkin, taidan tutustua lisääkin hänen tuotantoonsa.

PS: Eivät Paul ja Elisabeth oikeasti lähde viljelemään omenoita.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Rutosti hevosia

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
(Eles eram muitos cavalos, 2001)
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Into, 2014

Innostuin kirjasta nähtyäni siitä arvostelun Hesarissa, josta en oikeastaan muista muuta kuin sen, että kirjalla on todella hieno nimi. Rutosti hevosia. En äkkiä keksi, miten kirjan nimi voisi olla parempi. Englanninnos on There Were Many Horses, mikä ei ole hetikään yhtä hieno, joten kiitos nimestä kuulunee kääntäjälle. Kiitos! Varasin kirjan kirjastosta, totesin ohueksi ja näin ollen päätin lukea.

Rutosti hevosia kertoo toukokuun yhdeksännestä vuonna 2000 São Paulossa, Brasiliassa. Se on kokoelma tekstinpätkiä, erimuotoisia, erilaisia, eri näkökulmia kaupunkiin ja ihmisiin. Minusta tämä on lyhytproosakokoelma, mutta takakannessa sitä nimitetään romaaniksi, joten oli mikä oli.

Oikeastaan päällimmäisenä kirjasta tulee sellainen olo, että olen hirveän onnellinen, että asun Helsingissä enkä São Paulossa. Kirjan mukaan siellä ei mene kenelläkään hyvin ja kaikki on ihan kauheaa, riippumatta onko yksinhuoltaja favelassa vai miljonääri bordellissa. Kaikki ovat onnettomia tai vähintäänkin tuottavat onnettomuutta muille. Tämä oli vähän niin kuin semmoinen antimatkailumainos. Kiitos, en halua enää tulla Brasiliaan. Nyt joku voisi kirjoittaa kaikista muistakin kaukokohteista vastaavan ja voisimme yhteistuumin pysyä onnellisina kodeissamme.

Edellisellä kappaleella en tarkoita, että kirja olisi millään muotoa huono, koska ei se ole, vaan oikein hyvä. Sen sisäinen käsitys elämästä vain on niin vastakkainen minun käsitykseeni, että lukeminen oli aika hankalaa. Kirja oli hyvä, mutta minä en pitänyt siitä. Voiko sen näin muotoilla kohteliaasti? Jos on kiinnostunut elämän ankeammista puolista, sellaisesta että voi tulla niskalaukaus milloin vain, rotat järsivät vauvaa, huoria raiskataan ja sitten kaikki kuolevat, niin sitten tässäpä oiva kirja juuri sinulle. Oli kai siellä jotain kevyttäkin välissä, mutta enimmäkseen aika surkea oli São Paulo toukokuussa 2000.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Wetlands - Kosteikkoja

David Wnend, 2014

Luin Kosteikkoja kirjana joku aika sitten luettuani arvioita tästä elokuvasta. Kirjassa oli jonkinlainen omituinen abjektio-viehätys, että jostain itselleni mystisestä syystä pidin siitä, vaikka se ällöttikin. Tietenkin halusin katsoa leffankin.

Leffa kertoo siis nuoresta Helenistä, joka on kiinnostunut kaikenmoisista eritteistä, eikä juuri hygieniasta perusta. Sitten hän haavoittaa pyllyään ja joutuu sairaalaan. Siellä hän käy läpi vanhempiensa avioliittoa, lapsuuttaan, ystävyyksiään ja juubailee komean sairaanhoitajajäbän kanssa.

Vähän ärsytti, että kirjassa Helen oli leikkauksen jälkeen todella tuskissaan, mutta leffassa liikkuminen tuntuu olevan ihan helppoa. Se oli vähän epäuskottavaa. Tästä nillittäessäni Roscoe totesi, ettei elokuvan olemukseen oikein sovi staattisuus. Se lienee totta. Mutta ehkä sitten ei tarvitsisi tehdä elokuvia rektuminsa repineestä. Oikeastaan minulle olisi riittänyt, jos Helen olisi näyttänyt edes vähän tuskaiselta skeitatessaan pitkin sairaalan käytäviä, en minä sen kummempaa tuskaa olisi vaatinut. Pientä irvistystä vain.


Elokuva on aika uskollinen kirjalle ja jos Helenin tarina kiinnostaa, suosittelisin tekstiformaattia. Tämä eritteinen tarina oli ainakin minusta paremmin hallittavissa vähemmän graafisena. Lisävinkiksi voin antaa, että jos kärsit vähänkin eriteällötyksestä, ei kannata kauheasti hamuta syötävää tämän elokuvan ajaksi. Ei ollut erityisen mukava iltapalakokemus. Selvästi tässä on kuitenkin eroja, koska Roscoe söi vieressä ihan tyytyväisenä. “Minulla on korkea ällötyskynnys”, hän totesi iloisena. No, minulla mitä ilmeisimmin ei ole.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Muikenin kuin vaari

Tuskin kukaan on huomannut, mutta tämä blogi on ollut vähän aikaa hiljaa. Ei siihen sinänsä ole ollut mitään varsinaista syytä, ei vain ole ollut mitään sanottavaa eikä ole huvittanut lätistä tyhmiä. Ja sitten on ollut paljon pienempiä syitä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa, tai sitten eivät, kuka tietää, mutta kerronpa niistä nyt tässä.

Tässä yksi versio perheemme perinteisestä isänpäiväkuvasta.

Huomaan, että blogin kirjoittaminen lisää blogin kirjoittamista. Heti kun postaa jotain, kynnys postata lisää madaltuu. Sitten taas kun ei postaa, tulee sellainen olo jo parissa päivässä, että miksi postaisin kun eihän mulla ole oikeastaan mitään sanottavaa ja lisäksi olen nolo idiootti, oikeastaan olisi hyvä poistaa ne kaikki aiemmatkin postaukset. Sitten luen muutaman postauksen blogin alkuhämäristä, sellaisia jotka olen unohtanut kirjoittaneeni, ja huomaan, että olen ehkä sittenkin joskus ihan hauska, enkä enää inhoa itseäni ihan niin paljon, että räjäyttäisin koko blogin.

Siinä käy se sama juttu kuin valokuvien kanssa. Että pari vuotta vanhoista kuvista huomaa, että olinpas tuolloin ihan kivannäköinen ja hoikka, harmi että nykyisin olen tämmöinen suohirviö. Kuten kuvittelin olevani silloin pari vuotta sittenkin. Eikä tämän tiedostaminen auta yhtään tajuamaan, että saatan mahdollisesti olla nytkin jonkun vähemmän minun itseni mielestä ihan kivannäköinen. En tietenkään ole, onhan minulla peili.

Ja sitten tässä on ollut semmoista, että Roscoe oli työreissussa, ja minä olen sillä aikaa lukenut ja nukkunut hyvin, ja kirjoittanut bloggauksenkin mutta ajastanut sen, siis kirjasta en unesta. Ja sisko on ollut kylässä ja olen yrittänyt ihan vakavissani naputtaa kässäriä, josta olen muuten juuri nyt aika innoissani, ja käynyt hääpäivätreffeillä komean aviopuolisoni kanssa, kaikenmoista semmoista humputusta, jotka vievät aikaa ja aivokapasiteettia.

Olikohan mulla muuta? Ei kai. Halusin oikeastaan vain tiedottaa, että elossa ollaan ja en ole hylkäämässä blogiani. Haluaisin, että se olisi eteerisempi ja jäsennellympi, kuten haluaisin itsekin olla, mutta koska en ole, jatkan valitsemallani linjalla. Olen sentään hauskahko ja notkea, kuten bloginikin, toisinaan ainakin.

torstai 30. lokakuuta 2014

Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's 'Learned'

Lena Dunham: Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's 'Learned'
Random House Audio, 2014
Lukija: Lena Dunham


Minä tykkään Girls-sarjasta kuin hullu puurosta. Se on suorastaan nerokas, nykytelkkarin parasta antia. Ja Girlsin on luonut Lena Dunham, joka myös näyttelee pääosaa sarjassa. Näin ollen minusta Lena Dunhamkin on nerokas. Siksi en tietenkään voinut olla vastaamatta myönteisesti tämän äänikirjan kutsuun, kun se minua Audiblessa viekoitteli.

Muuten tuo sanonta, tykätä kuin hullu puurosta. Se on kyllä ihan pöljä. En usko, että hullut tykkäävät puurosta yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Puuro on ihan kivaa, mutta kyllä siitä pitävät lähinnä kuituintoilijat. Luulen, että minä ainakin panostaisin suklaaseen, jos mielenterveyteni järkkyisi, en puuroon. Ja onko väärin sanoa hullu? Varmaan on. Pitäisikö tuo sanonta muuttaa, että tykätä kuin mielenterveydeltään järkkynyt suklaasta? Olisiko se parempi?

Kirjassa Dunham kertoo, mitä hän on oppinut elämässä, että mahdollisesti joku muu voisi oppia hänen opetuksistaan. Hän on tällä hetkellä 28-vuotias, joten on ihan hyvä, että kirjan otsikossa 'learned' on lainausmerkeissä. Kyllä on jokseenkin vaikea ottaa vastaan elämänopetuksia ihmiseltä, joka on minua, no, useita vuosia nuorempi, mutta sitten toisaalta, kuten Dunham kirjassaan sanoo:
"I'm already predicting my future shame at thinking I had anything to offer you with this book, but also my future glory in having stopped you from trying an expensive juice cleanse or having the kind of sexual encounter where you keep your sneakers on."
Ei kai siinä mitään vikaa ole, että jakaa kokemuksiaan. Sitä paitsi Dunham on hyvin kiinnostava tyyppi, jolla on paljon sanottavaa monista asioista. Kirjassa oli ehkä hintsusti liikaa haparoivia seksikuvauksia, kuvauksia useista nuorista miehistä, jotka kesken seksin heivaavat kondomin tyynyn alle tai huonekasviin, kuvauksia epävarmoista nuorista ihmisistä, jotka eivät koskaan pääse seksiin asti, mutta jos semmoinen ei haittaa, on kirjassa siinä lomassa paljon muutakin. Se kertoo newyorkilaisesta tytöstä, joka kasvaa taiteilijaperheessä moniin suuntiin haparoiden ja jotenkin tyypilliseen newyorkilaiseen tapaan terapeuteille rupatellen.

En tiedä mitä varsinaista annettavaa tällä kirjalla on, mutta oli se silti kiinnostava ja hauska. Tätä voinee suositella Dunham-faneille, kuten itse olen, mutta en tiedä miten paljon tästä saa irti jos ei ole kiinnostunut hänestä ihmisenä, tai hänen kasvustaan siksi hienoksi taiteilijaksi joka nyt on.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Boyhood

Richard Linklater, 2014

Kuva täältä
Päätin alkuviikosta, että tänään menen leffaan, kun on Finnkinon halvennuspäivä. Varasin lipun yhtä aikaa alkaviin Boyhoodiin ja Gone Girliin, ja päätin, että valitsen vasta juuri ennen varauksen vanhenemista kumpaan menen. Kylläpä olen onnellinen, että valitsin Boyhoodin!

Boyhoodin erityisyys on se, että sitä tehtiin kaksitoista vuotta ja pääosan esittäjät vanhenevat oikeasti sen minkä vanhenevat. Pääosan esittäjä Ellar Coltrane on alussa kuusi ja lopussa kahdeksantoista vuotta. Aika mieletön kaari.

Pidin kovasti siitä, että elokuvassa ei ole oikeastaan juonta. Se kertoo Masonin lapsuudesta ja perheestä. Vanhemmat ovat saaneet lapset, Masonin ja Samanthan, nuorina ja eronneet jo ennen kuin elokuva alkaa. Äiti (Patricia Arquette) on yksinhuoltaja, isä (Ethan Hawke) on ollut puolitoista vuotta Alaskassa etsimässä itseään. Elokuva kertoo paitsi Masonin kasvusta, myös äidin sinnikkäästä työstä perheensä eteen ja isän viikonloppuisäilystä ja kasvusta. Ihmisiä tulee ja menee, kaupungit ja koulut vaihtuvat, mutta perhe pysyy.

Pidin myös siitä, että elokuvassa oltiin hyvin vähäeleisiä ja lämpimiä. Ei tapahtunut mitään erityisen hirvittävää, noin elokuvamittakaavassa, perhe oli melko tavallinen ja lapset normaaleja. Ihmiset keskustelivat keskenään, vaikka olivat miten teinejä ja tunnelukossa. Vanhemmat puhuivat koko ajan lapsilleen kuin ihmisille, eivät kuin joillekin vähä-älyisille kääpiöille. Erityisesti isä on mahtava. Hän ei yritä esittää mitään muuta kuin on, paasaa lapsilleen presidentinvaaleista ja vie sotkuiseen kimppakämppäänsä, mutta on silti siistein ikinä, jopa lopussa kun on viiksekäs keski-ikäinen ukkeli. Kaikki päähenkilöt ovat aivan ihania ja heille toivoo hyvää, mutta ehdoton suosikkini on kuitenkin Masonin sisko, joka on maailman rasittavin kakara.

Jotenkin uskomatonta, että elokuvaa kuvattiin joka vuosi viikko, ja silti se on niin yhtenäinen ja ehjä. Nauroin ja itkin. Olen vieläkin ihan liikuttuneessa tilassa, aloin äsken itkeskellä kun luin lehtijuttuja leffan teosta. Voi voi. Hieno hieno elokuva.

Jalat suorina, ei yllä edes potkimaan edessä istujia.

Kivaa oli myös se, että superpäivänä kaikki penkit maksoivat saman 7 euroa. Myös ne pläskit nahkalaiskanlinnat, joissa on valtava jalkatila. Minähän tietysti varasin sellaisen keskeltä riviä, parhaalta paikalta. Eipä ole vuosiin ollut noin fyysisesti hyvä elokuvakokemus, mikä oli iloksi sikälikin, että elokuva kesti lähes kolme tuntia. En viitsisi niistä tuoleista maksaa ylimääräistä, eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole, mutta vähän ihmettelin miksi lähes koko muu yleisö istui perusjakkaroilla kun samaan hintaan sai luksusta.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessut

Kirjamessut on tältä vuodelta messuttu.

Tämä vuosi oli omalta osaltani sikäli historiallinen, että rikoin periaatteeni, että en ota mitään ilmaista blogin kautta. Sain nimittäin bloggaajana ilmaiset sisäänpääsyt messuille, mistä suuri kiitos.

Olin vähän huono messuilija. Katsoin etukäteen ohjelmaa ja huomasin monta kiinnostavaa keskustelua, joita olisin varmaankin mennyt katsomaan, elleivät ne olisi olleet juuri silloin kun minä en ollut paikalla. En ostanut edes yhtään kirjaa itselleni. Se johtui varmaankin siitä, että pidin ennen lähtöä itselleni ankaran puhuttelun, jonka pääsisältö oli, että kuulepa nyt, sinä Siina siinä, saat ostaa lisää kirjoja heti kun olet lukenut viime vuoden messuilta ostamasi kirjat. En ole lukenut niistä yhtäkään. Se on vähän noloa. Puhe oli ilmeisen uhkaava, koska en tosiaankaan ostanut mitään tänä vuonna. Siis itselleni, Plöängille ostin yhden kirjan.

Perjantaina olin messuilemassa Liinan kanssa. Notkuimme ympäriinsä, näimme tuttuja, kävimme viinimessuilla, hipelöimme kirjoja, söimme haaleaa pizzaa. Illalla kävin vielä Liken kirjamessuklubilla, missä oli paljon kirjaväkeä ja ihan hauskaakin. Ei siitä ole oikeastaan mitään sen kummempaa raportoitavaa, istuin lähinnä ystäväni kanssa nurkassa juoruilemassa omista asioistamme ja katselemassa ympärillä pyöriviä hienoja kirjallisuusihmisiä.

Lauantaina olin messuilla perheen ja ystäväpariskunnan kanssa. Aika kului kolmivuotiaan perässä juostessa, juorutessa ystävien kanssa, hipelöin vähän kirjoja, käväisin viinimessuilla, minä aikana Roscoe oli ostanut Plöängille keltaisen ukulelen. Se on tosi hieno! Olen vakavasti sitä mieltä, että jos jotain piti ostaa, niin ehdottomasti kotimme kaipasi ukulelea. Siitä on jo nyt ollut tosi paljon iloa, ja vaikkei sitä tulisi niin kovasti soiteltuakaan, on se silti sisustuksellisesti hirveän ihastuttava.

Lauantaina osallistuin Elisa Kirjan tilaisuuteen, jossa maistelin useita erilaisia cocktail-paloja ja kuuntelin kiinnostavia juttuja e-kirjoista. Sain vastauksen esimerkiksi minua askarruttaneeseen pähkinään, että miksi ihmeessä Elisa Kirjasta kirjoja verkkopankin kautta ostaessaan ne pitää maksaa yksitellen. Tai itse asiassa en saanut vastausta, en edelleenkään tiedä miksi, mutta sain tietää, että voin maksaa myös pankkikortilla, jolloin systeemi jatkossa muistaa korttini tiedot, eikä minun tarvitse joka kerta hakea vaivalloisesti pankkitunnuksiani. Tämä oli varsin helpottava tieto. Olen oikeasti äimäillyt tuota verkkopankkiasiaa aika paljon. Halutessaan ne kirjat voi siis maksaa myös kuukausittaisella laskulla, mutta minä en halua sellaista, koska meinaan unohtaa maksaa kaikki laskuni, ja sitä paitsi sillä tavalla ostaminen olisi minulle varmaan liian helppoa, varsinkin kun en muista maksaa niitä laskujani, jolloin saattaisi jonkin aikaa tuntua, että nämähän ovat suorastaan ilmaisia, kunnes olisinkin kusessa. Niin että maksan mieluiten siksi heti. Nih.

Mitenkähän tämän yhteenvetäisisi? Oli hienot messut, jotenkin avarampaa kuin aiemmin. Oli tosi hauskaa nähdä tuttuja, kavereita ja ystäviä, oli mukavaa hengittää innostunutta kirjailmaa, oli lämminhenkistä ja iloista. Ensi vuonna voisin petrata sen verran, että katson oikeasti muutaman niitä todella kiinnostavia esityksiäkin. Ihan tyhmää että missasin kaikki.


En ottanut oikein kuviakaan muusta kuin skumppalaseista. Niitä kuvia otinkin sitten ihan reippaasti. Sekin oli vähän tyhmää, mutta jotenkin kovin tyypillistä minulle. Laitan tähän loppuun yhden semmoisen kuvan, jossa on myös Pohjoinen kulttuurilehti Kaltio. Sain lehden sen ihanalta päätoimittajalta. Olin muinoin Kaltiossa työharjoittelussa. Nyt kun tästä on näköjään tullut tämmöinen korruptoitunut blogi, tai ainakin tämä yksi postaus on täynnä kaikkea lahjusta, haluaisinkin nyt lopuksi hyvin painokkaasti kehottaa kaikkia ihmisiä tutustumaan Kaltioon, koska se on ihan älyttömän hyvä lehti sekä sisäisesti että ulkoisesti. Jos jotain pitää mainostaa, haluan ehdottomasti mainostaa Kaltiota.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Siina perehtyy chick litiin, osa 2

Jennifer Crusie: Bet Me
Brilliance Audio, 2008
Lukija: Deanna Hurst

Jutellessani Liinan kanssa chick-lit-projektistani, hän kertoi, ettei ole juurikaan genreen perehtynyt, mutta että on lukenut yhden kirjan, joka oli ehkä ihan ok. Minä olin, että jaaha, vai että mahdollisesti ihan ok sellaisen ihmisen mielestä, joka lukee lähinnä ihan erilaista kirjallisuutta, vai niin, sehän voi sitten olla ihan hyvä, tai sitten se voi olla olematta, koska jos ei ole kauheastikaan lukenut tiettyä genreä, voi erehtyä pitämään genressään keskinkertaistakin teosta ihan hyvänä. Tosin moinen erehdys olisi Liinalta epätodennäköinen, hän on kuitenkin yksi parhaista lukijoista, joita tiedän. Lukijanakin voi nimittäin olla hyvä tai huono, uskokaa vain. Ja siksi minä heti ostin Liinan mahdollisesti ihan hyvänä pitämän kirjan Audiblesta.

Aluksi olin vähän, että mitäs ihmettä. Bet Me kertoo Minerva Dobbsista, jonka poikaystävä David on jättänyt, koska hän ei suostunut sänkyyn. Minerva on isokokoinen ja muodokas, mistä hänen äitinsä jaksaa jatkuvasti natkuttaa, varsinkin kun sisko Diana ei koskaan syö hiilareita ja on menossa naimisiinkin. Min ei meinaa mahtua morsiusneidon kolttuun eikä hänellä ole edes deittiä häihin. Ei tässä mitään, tämähän on ihan kiinnostavaa ja Min on erittäin hyvä päähenkilö. Mutta kirjan juoni perustuu sellaiseen tapaukseen, että Min on ystävineen baarissa ja kuulee, kun ex-David lyö vetoa Calvin Morrisey -nimisen miehen kanssa, että Cal saa Minin vällyjen väliin kuukaudessa. Minusta tämä oli aika ikävä pääjuoni. Kun en oikein tykkää vedonlyönnistä, ja kaikki henkilöt kuulostivat siinä baaritilanteessa aika juonittelevilta ja inhottavilta, jopa ihana Min.

Minulle jäi vähän epäselväksi, kuka löi vetoa mistäkin. Ilmeisesti David on sitä mieltä, että löi 10 000 dollaria vetoa siitä, että Cal saa Minin sänkyyn kuukaudessa. Min luulee, että he löivät tuon vedon kymmenestä dollarista. Cal on sitä mieltä, ettei lyönyt Davidin kanssa mitään vetoa, paitsi ehkä kymmenestä dollarista, että Min lähtee hänen kanssaan illalliselle. Kuten lähteekin, koska Min haluaa ärsyttää Davidia.

Kauheasti kaikkea epäselvyyttä ja selkkausta kirjassa on, kun David ja Calin entinen tyttöystävä (joka kirjoittaa ihmissuhdekirjaa, jonka loppuhuipennuksen pitäisi olla hänen ja Calin häät) sekoittavat soppaa, ja lisäksi mukana sählää joukko ystäviä ja sukulaisia.

Kirjan paras anti oli Minin ja Calin suhde. Heidän ihastumisensa ja suhteen eteneminen hankaluuksista huolimatta on kuvattu kauniisti. On todella mieltäylentävää, miten Cal arvostaa Minin ulkoista olemusta, vaikka koko maailma toitottaa, että Min on liian iso eikä tule koskaan saamaan kunnon miestä ellei kiduta itseään mahdottomilla dieeteillä, jotka eivät edes toimi. Koska naisen tehtävähän maailmassa on viekoitella itselleen hyvä mies, ja sen jälkeen... öö, no en ole ihan varma mitä sen jälkeen chick-lit-maailmassa kuuluu tehdä, koska kirjat yleensä loppuvat siihen kun se hyvä mies on saatu jallitettua. No kumminkin, Cal arvostaa myös Minin sisäistä olemusta, se vielä huomautettakoon. Niin että jos unohdan amerikkalaisuuden ja vähän höhlän vedonlyöntijuonen, tämä oli kaikkinensa ihan sellainen uskoa ihmiseen luova rakkaustarina. Kevyt ja höttöinen, mutta hyvän puolella.

Audiblessa kirjan kansikuva näkyy sillä tavalla vähän vinosti ja epäselvästi, ja ihmettelin puoliväliin asti, että minkä ihmeen takia tämän kirjan kannessa on lentäviä terveyssiteitä. Sitten guuglasin kannen, ja tajusin, että siinähän on tuommoiset ihmekorkkarit. Ehkä ne sopivat paremmin. Mutta kyllä mielelläni lukisin sellaisenkin kirjan, jonka kannessa lentävät terveyssiteet. Se voisi olla hyvin kiintoisa kirja. Tai kamala. En tiedä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
(Life After Life, 2013)
Schildts & Söderströms, 2014
Suom. Kaisa Kattelus

 

Kirjaston eräpäivä, mikä ihana hoputin. Huomasin viime viikolla, että minulla on kuusi päivää aikaa lukea Kate Atkinsonin Elämä elämältä, ennen kuin se pitää palauttaa kirjastoon. Laskin omassa pikku päässäni, että pitää lukea sata sivua päivässä, kyllähän minä nyt sen verran.

Elämä elämältä kertoo Ursula Toddista, joka vuonna 1910 kuolee syntyessään. Sitten hän syntyy uudestaan, eikä kuole. Kirja on jatkuvaa luuppia Ursulan syntymästä kuolemaan, aina uudestaan. Hiljalleen Ursulalle alkaa kehittyä hienoisia muistikuvia, kuinka kuolema vältetään. Tämä on oikeastaan vain lavastetta suuremmalle tarinalle siitä, miten pienet valinnat, sattumat, yksityiskohdat voivat vaikuttaa ihmiseen, perheeseen, maailmanhistoriaan. Se on hyvin kiinnostavaa.

Se on kiinnostavaa, mutta erinomaisen tästä kirjasta tekee Atkinsonin tapa kirjoittaa. Hän on niin älyttömän taitava, että aivan unohdan hengittää ihailusta. Atkinson kuvaa Toddin perhettä ihan mahtavasti, he ovat kaikki niin ihania ja kamalia yhtä aikaa. Varsinkin äiti Sylvie oli kovasti mieleeni, niin ihastuttava ja vihastuttava samanaikaisesti.

Kirjan ainoa vika on minusta aika lailla sama kuin Liinan mielestä, että toista maailmansotaa ei kyllä enää kovin paljon jaksaisi. Siinä olen vähän eri mieltä kuin Liina, että jaksaisin kyllä lukea Hitleristä ja Eva Braunista vaikka kuinka, mutta sodan kurjuutta, raunioita Lontoossa ja Berliinissä, pommituksia, räjähdyksiä, kuolleita lapsia, nälkää ja kurjuutta, sitä en oikein olisi jaksanut millään. Tai ehkä sitä oli vain kirjassa liikaa. Hienosti oli kirjoitettu, mutta olen vain ihan hiton kyllästynyt lukemaan koko sodasta. Anteeksi. Ehkä niin ei saisi sanoa? No, mutta olen nyt vaan. Varsinkin Suomen sotahistoria saa minut kääntymään kannoillani välittömästi, mutta kyllä kaikki muukin sota-asia vieroksuttaa.

Vielä kirjan kannesta. Vähänkö paljon sievempi on tuo alkuperäinen kansi! Jos en olisi etukäteen tiennyt, että Kate Atkinson on nerokas, en ehkä olisi kannen perusteella kirjaan kajonnut. Mutta tuo alkuperäinen. Kettu! Lumisadetta! Niin sievänen!

No ehdinkö kuudessa päivässä? En ihan, meni yhden päivän yli. Jäin jumittamaan sotaan ja raunioitten kaiveluun vähän liian pitkäksi aikaa. Mutta ei se haittaa, voin kätevästi palauttaa kirjan Pasilaan matkalla kirjamessuille. Tässä hän yritti vaivihkaa mainita olevansa menossa kirjamessuille, huomasitteko?

tiistai 21. lokakuuta 2014

Davidista ja erilaisesta Davidista

Sitä ajattelisi, että jos on kerran kirjoittanut romaanin, niin sen kuin vaan tekee saman uudestaan. Nyt tässä vähän yriteltyäni olenkin huomannut, että ei se menekään ihan niin. Tai siis, että kyllä olen edelleen vakuuttunut, että romaania tässä kirjoitetaan, mutta prosessi näyttää hyvin erilaiselta.

Työväline työympäristössä

Ekaa kässäriä kirjoitin vähän niin kuin se tarinan Michelangelo, joka vain napsutteli pois kaiken sen marmorin, joka ei ollut Davidia. En nyt halua toki verrata itseäni renessanssineroon, en nyt sentään niin harhainen ole, mutta työntekotapa oli vastaava. Silloin kirjoittelin kirjoittamisen ilosta röykkiöittäin tekstimassaa, joka ei liittynyt mitenkään mihinkään, varsinkaan mihinkään jota joissain piireissä nimitetään juoneksi, koska silloin olin sitä mieltä, että kun vain kirjoittaa mitä huvittaa niin kyllä se juonikin sieltä jostain pötkähtää. Kuten pötkähtikin, mutta sitten oli aika paljon poisnaputeltavaa ennen kuin sieltä keskeltä löytyi se romaani.

Nyt sitten ajattelin, että voisin kokeilla vähän taloudellisempaa tekniikkaa. Tällä kertaa olen tehnyt suunnitelman, hirveän määrän tekstitiedostoja, joissa lukee ranskalaisilla viivoilla mitä niissä on tarkoitus lukea monisanaisemmin. Tämä on vähän niin kuin olisi patsaan runko, johon lähden vääntämään täytettä, kunnes se näyttää Davidilta.

Huomaan, että tämä uusi tyyli on huomattavasti hitaampi, ei toivoakaan viidestätoista sivusta päivässä, ja myös tylsempi, koska tavallaan tiedän mitä tulee tapahtumaan. Ensimmäisessä kässärissä ei ollut mitään hajua mitä milloinkin tapahtuisi, mikä teki kirjoitustyöstä hyvin jännää. Oikein odotti, että mitähän nyt, minneköhän se nyt joutuukaan, voi voi voi. Nytkin huomaan ihmisten ja tarinan lähtevän sooloilemaan heti kun silmä välttää, eikä siinä mitään, toivotan sooloilut tervetulleiksi. Näin ollen en ole yhtään varma tuleeko tästä kässäristä se tarina jonka suunnittelin, mutta yritänpä nyt ainakin.

Mutta kyllä siitä jotain tulee. Ehkä. Ainakin ihan erilainen kuin ensimmäisestä. Hyvin surullinen tarina.

Tosin niin minä luulin loppuun asti siitä ensimmäisestäkin.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

The Butler

Lee Daniels, 2013

Oli sellainen mies, nimeltäns Eugene Allen, joka palveli hovimestarina Valkoisessa talossa 34 vuotta. Hän ehti palvella kahdeksaa yhdysvaltain presidenttiä, ennen kuin lähti talosta Reaganin kaudella. Hän nousi julkisuuteen jossain amerikkalaisessa lehdessä ilmestyneessä jutussa, jossa hän ja rouvansa kertoivat olevansa menossa äänestämään Obamaa, mutta sitten rouva kuoli juuri ennen kuin ehti äänestää.

Ei mutta, ajatteli joku neropatti Hollywoodissa, tästähän saa hyvän leffan. On hyvin kiinnostavissa puitteissa työskennellyt musta mies, sen nimi vois olla vaikka Cecil Gaines, no ei sen lapsuus ollut mitenkään spesiaali, mutta keksitään sille joku koskettava tausta, joku kauhea plantaasiarjalainen voi vaikka raiskata sen äidin ja tappaa isän, hyvä, se on koskettavaa, varsinkin jos äitiä esittää Mariah Carey, koska se on niin koskettava kun se laulaakin niitä koskettavia laulujaan ja kaikki heti yhdistää sen niihin. Ei sen vaimokaan ole mitenkään kiinnostava, mutta tehdään siitä tähän leffaan alkoholisti ja muutenkin vähän persoonallisempi, sitä vois näytellä esim Oprah. Ja sitten, koska tietenkin me halutaan oscareita, niin tehdään tästä yhteiskunnallinen elokuva keksimällä sille miehelle pari poikaa, joista toinen voisi olla esim musta pantteri ja mustien oikeuksia ajava radikaali, ja se toinen muuten vaan kohtaloltaan koskettava, hyvin koskettava. Ja sitten se palvelis niitä presidenttejä sitten siellä, samalla kun sen poika taistelis oikeuksien puolesta, vaikkei sillä siis semmoista poikaa ollut, mutta mitä välii, se on tosi koskettavaa.

Laittaessani leffan pyörimään kuvittelin katsovani tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa. Olin aluksi hyvin vaikuttunut, että näin hurja elämä ja perhe on ollut tällä ihmisellä, kylläpä ollaan monin tavoin historiallisten tapahtumien ytimessä oltu. Sitten aloin guuglailla Cecil Gainesin poikaa, ja ilmeni, ettei sellaista poikaa ole koskaan ollutkaan. Ja alkoi ärsyttää. Yhtäkkiä kaikki tuntui kauhean alleviivaavalta ja teennäiseltä ja typerältä. Tuntui, että minua on huijattu. Yleensä pidän enemmän ihan päästä keksityistä jutuista, mutta jos kuvittelen katsovani tositarinaa, silloin haluaisin nähdä tositarinan, enkä jotain ihan mitä sattuu. Olen silleen rajoittunut.

Elokuvan tarkoitus ja tarina on tärkeä, niin kuin kaikki sorretuista kertovat tarinat ovat. Jotenkin se vain on melko huono. Näyttelijät ovat hyviä, mutta joku vain tökkii. Semmoinen amerikkalainen tapa kertoa moraalinen tarina, se se varmaan ärsytti. Ja muutenkin oli kaikkia yksityiskohtia, jotka jopa minä tajusin ihan pöljiksi. Kuten se, kun Nixon tuli keittiöön jututtamaan hovimestareita, ja nämä samalla alustivat jotain pullataikinaa rivissä pöydän ääressä. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että Valkoisessa talossa hovimestarit olisivat leiponeet. Lisäksi oli vähän hassua, että aika pian Kennedyn kuoleman jälkeen Cecil Gainesin musta pantteri -poika vain käppäili Valkoisen talon köökkiin tapaamaan iskäänsä. Että sinnekö vain käveltiin sisään? Enpä usko.

Ehkä tämä voi olla ihan ok elokuva, jos ei kuvittele katsovansa jotain todellisiin tarinoihin pohjaavaa. Enkä nyt kyllä ihan ymmärrä miksi niin loukkaannuin, että tämä olikin lähes tyystin fiktiota. Jotenkin vain. Elokuvakokemukseni oli hyvin subjektiivinen, mutta luulen, ettei tätä kovin moni itseään objektiiviseksikaan väittävä voi sanoa erityisen hyväksi elokuvaksi.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
(Torka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013)
Johnny Kniga, 2013-2014
Suom. Otto Lappalainen

Viime vuonna joka suunnassa kohisi, kun Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin tuli ensimmäistä kertaa televisiosta. Ajattelin, että katson sen sitten kun olen lukenut kirjat, enkä voi lukea kirjoja ennen kuin ne kaikki ovat ilmestyneet suomeksi. Jos ne kerran ovat niin hyviä kuin puhutaan, en halua aloittaa ellen voi lukea kerralla loppuun. No, sitten kumminkin menin hätäilemään ja ehdin lukea ensimmäisen osan puoliväliin ennen kuin tajusin, että olen kolmannessa osassa varausjonon sijalla viisimiljardia. Sitten jouduinkin näkemään aika paljon vaivaa, että sain sen käsiini pikalainana. Vaan onnistuin. Eläköön HelMet-kirjastojen Bestseller-lainat ja niiden nykyiset kahden viikon laina-ajat, koska silloin kun bestisten laina-aika oli viikon, ei kaltaisellani lukijalla ollut mitään mahdollisuutta ehtiä lukea niitä kuolematta kolmesti stressiin.

Osa 1: Rakkaus

Alku tangertelee. Kielessä on jotain, joka ärsyttää ihan kauheasti. Jotenkin töksähtelee ja ruotsi kaikuu läpi liikaa. Yleensä se ei haittaa, mutta nyt jotenkin, en tiedä, ärsyttää. Sitten imeydyn mukaan ja joko totun kieleen tai alan pitää siitä, koska yhtäkkiä kirjaa on vaikea laskea käsistään.

Niille kahdelle juuri suljetusta tynnyristä paenneelle, jotka eivät vielä tiedä, kerrottakoon, että trilogia kertoo makrotasolla aidsin saapumisesta Tukholman homoyhteisöön, mikrotasolla se on Rasmuksen ja Benjaminin rakkaustarina. Ensimmäinen osa kertoo Benjaminin lapsuudesta ja nuoruudesta Jehovan todistajana ja Rasmuksen nuoruudesta erilaisena lapsena pienessä kaupungissa. Lopulta Rasmus pääsee Tukholmaan ja kaikki muuttuu.

Gardell kirjoittaa kuvaa todella upeasti homoyhteisöä ja sairastuneita. Pidin erityisesti Benjaminin uskovaisperheen kuvauksesta ja oikeastaan koko Benjaminista, hän vaikuttaa ihanalta. Ihana on myös Paul, hieman vanhempi homo, joka ottaa nuoret pojat huomaansa ja tutustuttaa lämpimästi homoyhteisöön.

Osa 2: Sairaus

Taas tangertelee alussa. Kielessä on joku pielessä. Tässä osassa en pääse siitä yli ja kirjan lukeminen on melko kankeaa koko ajan.

Haluaisin lukea Benjaminista ja Rasmuksesta tai koko homoyhteisö Variksesta, mutta kirjassa kerrotaan pitkällisesti ensin Reinestä, joka oli ensimmäisiä Ruotsissa aidsiin kuolleita, ja sitten Bengtistä, suuresta näyttelijälupauksesta. Molemmat ovat kiinnostavia tavallaan, mutta kielen töksähteleväisyys vieraannuttaa. Varsinkin repliikit ihmetyttävät, ovat kovin epäluontevia. En tiedä onko vika Gardellissa, käännöksessä vai minussa. Tosin nyt kun muistelen, koin jotenkin vieraana myös sen yhden aiemman Gardellin jonka olen lukenut, Kummajainen astuu kehiin, joten on toki mahdollista, että meillä ei vain Gardellin kanssa kielellisesti synkkaa. Tuon kummajaisen kun on kääntänyt eri ihminen kuin tämän trilogian, joten uskallan epäillä alkuperäistekstiä.

Loppua kohti onnistun kuitenkin taas heittäytymään tarinan vietäväksi. Pidän kovasti Gardellin heittelehtimisestä tarinan ajassa. Benjaminin ja Rasmuksen tarinan loppu tulee selväksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä, koska kyse on suuremmasta tarinasta.


Osa 3: Kuolema

Kieli jatkaa ärsyttämistään, mutta yritän sivuuttaa sen.

Tarina etenee kohti vääjäämätöntä. Tässä osassa kuullaan lisää Bengtistä, lisäksi Lars-Åkesta ja Paulista. Ja tietenkin Rasmuksesta ja Benjaminista.

On hurjaa, miten aids niittää. Olin kirjan tapahtuma-aikana pieni, mutta muistan sen pelon ja kauhun, jota tuntematon tauti aiheutti. En tietenkään niin kuin ne ihmiset, joita tauti oikeasti kosketti, mutta muistan silti, ettei kukaan tiennyt miten se tarttuu ja se oli hyvin pelottavaa, ehkä juuri siksi että olin lapsi. Mutta nyt kun luen, miten puhdasta painajaista tuo aika on ollut heille, jotka olivat taudin tulilinjalla, niin itkuhan siinä tuli. Eikä niinkään taudista, vaan varsinkin kaikesta siitä, mitä muut ihmiset tekivät heille. Miten heitä kohdeltiin.

Vaikka olenkin tässä nillittänyt kirjan kieltä, Gardell kirjoittaa tarinan tasolla erittäin voimakkaasti, tunteisiinvetoavasti ja kiistatta taitavasti. Tämä ei ole mikä tahansa tarina, vaan todistus siitä, mitä todella tapahtui. Ja sen takia se on hyvin tärkeä, eikä sitä voi oikeastaan edes arvioida samoilla kriteereillä kuin jotain, minkä joku keksi päästään kotisohvallaan. Siksi se on myös hieno ja arvokas. Onneksi Gardell tekee työnsä hyvin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on mielestäni yksi parhaita nimiä koskaan. Ihan upea! Tosi koskettava ja samalla kertoo niin paljon kirjan molemmista tasoista. Ainoa vain, että olenko ainoa, jonka mielestä olisi parempi taivuttaa "kyyneliä" kuin "kyyneleitä"? Vai olenko lopullisesti pilannut kielipääni jääräpäisesti sanomalla "lohea" kun pitäisi sanoa "lohta"?

Sitten seuraavaksi onkin katsottava sarja! Hanskat kädessä, koska kyyneleitä ei voine välttää.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tikli

Donna Tartt: Tikli
(The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
WSOY, 2014

Jaahans. Mistähän suunnasta tätä pikkulintua lähtisi kutittelemaan? On niin paljon mitä haluaisin sanoa, ja niin vähän siitä on järkevää, mutta haluan silti jakaa pieniä huomioita lukukokemuksesta. Aloitetaanpa vaikka nyt jostain vain.

Kirjailija

Jostain syystä lukiessani kuvittelin Donna Tarttin näyttämään Anna Wintourilta, varmaankin koska Tarttilla on näkemissäni viimeaikaisissa kuvissa samantyyppinen millin tuhannesosan tarkkuudella leikattu polkkatukka kuin Wintourilla. Sitten lukiessa tätä älyttömän kevyesti, rennosti ja sulavasti valuvaa tarinaa tuntui kauhean ristiriitaiselta, että niin ryhdikäs ja kampauksessaan täsmällinen ihminen olisi kirjoittanut tämän. En tiedä miksi. Yleensä pyrin olemaan ajattelematta kirjailijaa juurikaan. Oikeastaan minua oksettaa ajatus, että kukaan ajattelisi esimerkiksi minua lukiessaan kirjaani, koska eihän sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minun kanssani, niin kuin ei tämäkään tarina kerro Donna Tarttista muuta kuin että hän on hiton taitava kirjoittaja. Ei se liity mitenkään hänen kampaukseensa. Niin että tyhmää edes ajatella sitä! Hyi minua!

E-kirja

Tikli oli paras ostos e-kirjana. Suosittelen kaikille formaattia. Lainasin Tiklin kirjana, mutta se oli ihan liian iso, en saanut sitä mahtumaan laukkuun, ja olisin tarvinnut palvelijan pitelemään sitä minulle iltaisin kun luen sängyssä. Ja minä luen iltaisin nukahtaakseni, joten olisi ollut tosi ärsyttävää, että siinä töröttää joku vieras äijä peruukki päässä ja lievetakki kahisten (koska olisin tietenkin lainannut palvelijani Aurinkokuninkaan hovista, en kai minä tänne mitään lökäpöksyä huoli) huokailemassa, että eikö täällä ikinä pääse kotiin, ja olisin joutunut teeskentelemään nukahtamista että se ihmisparka pääsee joskus työvuorosta himaan, enkä olisi saanut koko yönä unta. Sitä paitsi minulla ei ole varaa palvelijaan. Jos olisi, en varmaankaan käyttäisi häntä kirjojen pitelyyn, vaan ehkä enemmänkin siivoukseen. Tai mistä sen tietää. Mutta ei tuhlata sen ajatteluun enempää aikaa, koska ei tarvitse, sillä e-kirja ratkaisi asian. Ihan loistava iltaluettava, ei tarvitse edes lukuvaloa, sen kuin lukea posottaa.

Tarina

Tikli kertoo Theo Deckeristä, joka on kirjan alussa koululainen. Theon äiti kuolee taidemuseon räjähdyksessä, jossa Theokin on mukana, ja epähuomiossa varastaa kuuluisan maalauksen, Fabritiuksen Tiklin. Äidin kuoleman jälkeen Theon elämä lähtee poukkoilemaan sinne sun tänne, mutta Tikli pysyy mukana tavalla tai toisella. Tarina on valtavan pitkä ja rönsyilevä, mutta samalla sujuva ja helppolukuinen. Tarinassa on aukkoja ja epäloogisuuksia, mutta koska se on niin mainio muuten, ei niiden kannata antaa häiritä. Tämä on semmoinen kirja, että jos sitä ryhtyy lukemaan kriittisesti, ei varmaankaan tykkää. Jos antaa itsensä lähteä Tarttin kyytiin, on aika mehevää menoa tiedossa. Tosin kirjaa olisi helposti voinut lyhentää pari sataa sivua tarinan ainakaan kärsimättä, varsinkin lopussa kun Theo reflektoi kuumeisena hotellissa jotakuinkin kaksituhatta sivua, olisi ehkä voinut vähän näyttää saksia kässärille. Mutta ei se mitään. Ihan kiva sitäkin oli lukea.

Boris

Minusta kirjassa parasta oli Theon paras ystävä Boris. Boris on ihana! Ihastumiseni Borisiin on varmaan isolta osin kääntäjän ansiota, sillä Borisin repliikit on käännetty jotenkin mahtavasti. Kauhean luontevaa. Boriksen äidinkieli ei ole englanti, ja se ilmenee ihastuttavan hienoisesti Borisin jutuissa. Borisin kanssa Theo tutustuu päihteisiin hyvin nuorella iällä, pojat vetävät yhdessä ihan kaikkea mitä irti saavat, viinaa, huumeita, lääkkeitä, liimaa. Borisin kautta Theon kurjuus paljastuu. Jotenkin vasta Borisin kertoman kautta tajusin, kuinka itsetuhoinen ja hullu Theo on. Theo on minäkertoja, eikä kovin luotettava. Hänen kertomansa on normaalia hänelle. Hän esittää olevansa valtavista ongelmistaan huolimatta tilanteen herra, vaikka mikään ei ole hänen käsissään, ja hän punoo itsensä yhä syvemmälle verkkoon.

Huumeet

Kirja oli minusta pohjimmiltaan tarina siitä, miten ihmisestä tulee narkomaani. Theon elämä romahtaa hyvin nuorena, eikä hänellä kriittisessä vaiheessa ole kuin Boris johon luottaa, ja koko ajan hän tietää, että Boriskin on epäluotettava. Jotenkin arki on hanskattava ja päihteet ovat ihan luonteva vaihtoehto. Tartt kertoo hienosti, miten älykkäästä lapsesta kasvaa mielipuolinen aikuinen, miten valheiden verkko ja luotettavien aikuisten puute tuhoaa ihmisen.

Annoin aiemmin tänään Tiklille Goodreadsissa kolme tähteä, mutta nyt kun tässä vähän kelailin tätä hommaa, taidan käydä lisäämässä yhden. Kyllähän minä kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä hulluna, vaikka yritinkin olla muka muodikkaasti kriittinen tähdissäni.

Jos mielitte lukea jotain oikeasti kiinnostavaa Tiklistä, Vanity Fairissa oli mielenkiintoinen artikkeli The Goldfinchin vastaanotosta ja kirjallisuuskritiikistä. Tässä se on, ei tarvitse edes itse guuggeloida: It's Tartt - But Is It art?