torstai 12. joulukuuta 2013

Kimalaisen mettä

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
(Hummelhonung, 1995)
Suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1996

Kaksi veljestä asuu naapureina. Hadar on kuolemaisillaan syöpään, kuihtuu ja haisee. Hänen luokseen eksyy kirjailijatar, joka kirjoittaa kirjaa Kristoforoksesta. Naapurimökin piipusta näkyy savua. Niin kauan kuin savu näkyy, elää Hadar. Hän ei aio kuolla ennen veljeään. Olof on obeesi, hän imee taukoamatta sisuksiinsa sokeria ja on millä hetkellä hyvänsä kuolemassa sydänvikaan. Mutta ei ennen Hadaria. Ei missään tapauksessa. Kirjailijatar seilaa mökkien välillä ja hiljalleen selviävät veljesvihan ristiriitaiset taustat. Sillä siitä on kyse. Hadar ja Olof vihaavat toisiaan.

"Yksinkertaisesti sanottuna: se että hän yhä eli johtui siitä että hän eli omaa sairauttaan vastaan mutta veljen sairauden puolesta, että hän siis kamppaili veljen elämää vastaan mutta oman elämänsä puolesta."

Kimalaisen mettä on aivan kuvottava kertomus. Kirjassa on hyvin vähän mitään kaunista, paitsi kieli. Kaiken kaikkiaan kirja jätti hämmentyneen olon. Sellaisen olon, että haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, haluaisin, että joku selittäisi minulle mistä tässä oli kyse. Jäi nimittäin voimakas tunne, että jostain suuremmasta tässä puhuttiin, mutta minä en ymmärrä. Ehkä ymmärtääkseen pitää lukea trilogian muutkin osat, Pylssy ja Dorén raamattu. Ja varmaan jossain vaiheessa näin teenkin.

Kirjoitin tästä hämmennyksen vallassa postauksen jo silloin kun luin tämän, muutama kuukausi sitten, mutta olin niin äimistynyt, etten julkaissut sitä. Tänään käsittelimme tätä lukupiirissämme ja yritin muotoilla sitä, miten tuntui, että tässä haluttiin sanoa minulle jotain, mutta minä en ymmärtänyt. En ymmärtänyt, miten Hadar ja Olof saattoivat laittaa kaiken edelle vihansa toisiaan kohtaan. Silloin hyvin viisas lukupiiriläiseni sanoi: "Ehkäpä kirjailija halusikin sanoa, että viha on suurempi kuin rakkaus." Halusiko hän sanoa niin? En minä tiedä. Mutta kyllä se siltä vähän tuntuu, että niin kirjailija tuli sanoneeksi halusi tai ei.

Hieno pieni kirja. Voitti aikoinaan Augustin, eikä syyttä. Olisi ansainnut vaikka kaksi, jos minulta kysytään. Eivät kysyneet, antoivat yhden.

2 kommenttia:

  1. Luin tuon Pylssyn jokin aika sitten, ja siitä jäi melkoinen nälkä näihin Torgny Lindgrenin kirjoihin. Sekin oli kummallinen, mutta jotenkin kivalla tavalla.

    Muistaakseni koko aikana ei oikein selvinnyt mitä tuo Pylssy oli, mutta jotakin älyttömän tärkeää kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa! Tutustunpa sitten Pylssyyn jossain vaiheessa!

      Poista