sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Paras ystävä

Ainekirjoitus se täällä taas hyvää päivää. Ajattelin jo heittää pyyhkeen kehään, mutta tuli niin hyvä aihe, että vielä kerran pojat. Aihe tuli tällä kertaa Leluteekin Emilialta. Tämän jälkeen saatan kyllä pitää tauon. Ellei taas tule jotain, mistä ehdottomasti haluan kirjoittaa. Joka tapauksessa irrottaudun emännöintiarpajaisista tällä kertaa.



Paras ystäväni

Olen sillä tavalla onnekas, että minulla on paljon ystäviä. Voi olla, että kynnykseni kutsua toista ystäväksi on matalampi kuin monilla, mutta minä nyt vain olen ystävyydessä helppo. Periaatteessa en tykkää ystävien arvottamisesta parhaisiin ja toisiksi parhaisiin, siksi minulla onkin iso lauma parhaita ystäviä. On paras aviomiesystävä, paras siskoystävä, paras lapsuudennaapuriystävä, paras internetystävä. On kuitenkin yksi, joka on ollut monin tavoin merkityksellisin. Ystäväni K.

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, muistan ajatelleeni, että tuo näyttää ihan Modesty Blaiselta, joten meillä ei varmasti ole mitään puhuttavaa keskenämme. Hän oli ajatellut, että voi kauhea mikä elovenatyttö, meillä ei ole varmasti mitään puhuttavaa. Kuinka väärässä voikaan olla! Näin K:n ensimmäisen kerran yliopiston pääsykokeissa, hän minut syksyllä avoimen yliopiston luennolla, kun kumpikaan emme olleet päässeet sisään. Seuraavana syksynä pääsimme. Vuoden kuluttua muutimme yhteiseen asuntoon. Asuimme siellä kolme vuotta.

Ne olivat mahtavia vuosia. Mitä antaumuksillisinta opiskelijaelämää vietimme me. Yritin kirjoittaa siitä tähän, mutta kaikki latistuu kun sen laittaa sanoiksi. Yritin kirjoittaa siitä, miten piirsimme suolalla mattoon, miten leivoimme peräreikänorsupipareita, miten joimme vettä pää alaspäin, miten baarin vessassa sovittiin, että ikinä ei tässä ystävyydessä railoteta, miten yritin vuosi toisensa jälkeen selittää ratkaisua arvoitukseen: "Jos tiili painaa kilon ja puoli tiiltä, paljonko silloin painaa kaksi tiiltä?" Ei, ei sitä nyt vain saa ymmärrettävästi sanallistettua. Sen voinee kuitenkin sanoa, että käsittämättömän läheiseksi sitä tulee ihmisen kanssa, kun asuu yhdessä, opiskelee yhdessä, käy samassa työpaikassa ja siihen päälle vielä viettää kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Ihan vaan, koska toinen on niin älyttömän kiva, siisti, paras ja hauskin.

Peräreikänorsut
Sitten K muutti takaisin Turkuun. Ja kohta minä muutin Helsinkiin. Nykyisin emme näe kovin usein, oikeastaan näemme naurettavan harvoin huomioiden miten lähekkäin asumme. Ikinä emme myöskään soita puhelimella. Sen sijaan tekstiviesteilemme. Joinain päivinä kymmenen viestiä, toisina päivinä yhden. Se yksi on tärkeä, se on hyvänyönviesti. Jos K:lta ei tule hyvänyönviestiä, jossa on raportti päivän tapahtumista, on mahdollisesti syytä huoleen. Silloin pitää heti aamulla laittaa toiselle huolestunut viesti ja puolilta päivin olla jo sormi liipasimella valmiina soittamaan poliisille. Onneksi ei ole vielä koskaan tarvinnut tehdä niin, aina se viesti on lopulta tullut.

Kirjoitan tätä torstaina ja huomenna perjantaina menen K:a vastaan juna-asemalle. Hän tulee tänne leipomaan perinteisiä peräreikänorsuja kummilapsensa kanssa ja minä saan taas nauraa itseni tärviölle. Ja kun tämä julkaistaan sunnuntaina, olen saattamassa parasta ystävääni takaisin junalle. Sitten illalla laitetaan hyvänyönviestit ja ikinä ei railoteta.

6 kommenttia:

  1. Niin harmittaa, jos sopivasta "tekstarikaverista" vieraantuu. Pidä kii!

    VastaaPoista
  2. Arvaa itkenkö tätä lukiessa. On niin totta kaikki ja eniten se ettei tätä ystävyyttä voi mitenkään sanallistaa.

    Ikinä ei railoteta!

    K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan arvaan, että itket lähes aina ja kaikkialla, sinä herkkisten herkkis :D

      Ja ikinä ei!

      Poista