tiistai 31. joulukuuta 2013

Uuden vuoden lukuyritelmä

En tapaa tehdä uuden vuoden lupauksia. Kerran olen tehnyt ja sen myös pidin, enkä halua millään heppoisilla päähänpistoilla tätä yhtä onnistunutta lupausta vesittää. Mutta ajattelin kuitenkin tänä uutena vuonna tehdä muutamia uuden vuoden yritelmiä liittyen lukuharrastukseeni.

Esimerkiksi nämä 12 on vallan lukematta.

Kuten olen usein täällä(kin) valittanut, on lukutahtini hidastunut tuntuvasti sitten lapsen syntymän. En tiedä miksi, mutta näin joka tapauksessa on. Siksi en halua mitään pakotteita, jotka ennestään hidastaisivat tai jumahduttaisivat lukemistani. Luen jo pakosti yhteen lukupiiriin kerran kuussa ja olen saanut kunnian päästä jäseneksi toiseenkin lukupiiriin vuoden alusta, joten vapaavalintaisten kirjojen määrä ennestään vähenee. Kuitenkin, jo pitkään on tuntunut, että lukemistani määrää liikaa kirjaston uutuuksien jatkuva kulkue. Niitä tulee ja menee enemmän kuin ehdin lukea ja samalla omat ihanat kirjani tuijottavat kotihyllystä syyttävästi.

Lisäksi olen huomannut, että huumaannun uutuuskirjojen ympärillä kohisevasta huomiosta niin, etten pysty kriittisesti arvioimaan kirjan todellista potentiaalia olla sydämeni valittu. Sitten tulen lukeneeksi kaikenlaista, joka ei välttämättä ansaitsisi tulla lukemakseni. Varmasti jonkun lukemaksi, mutta ei minun. Jokaiselle kirjalle on lukija ja lukijalle kirja, mutta kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten. Siksi olisi hyvä tarkentaa sensoreitaan ja pyrkiä hieman objektiivisempaan kirjavalintaan.

Tästä kaikesta johtuen lukuvalinnoista on hävinnyt lähes kaikki spontaanius. Haluaisin nytkin oikeastaan lukea sesuraavaksi Rimmisen Hipan tai Franzenin Vapauden, mutta sen sijaan luen todennäköisesti nuo kolme kirjaston kirjaa, koska ne pitää palauttaa. Ja se ärsyttää. Enkä ehdi tarttua mihinkään Vapauden kaltaisiin raskaisiin kirjoihin, koska niihin saattaisi kulua pitkä aika, eikä minulla ole mitään aikaa tässä, kiire kiire on, jono kulkee, ihmiset odottavat, tööttäävät, mikset jo lue, lue, lue, nopeammin, enemmän.

Näin ollen olen päättänyt yrittää ensi vuonna lukea suunnilleen kerran kuussa tai ehkä joka toisena kirjana jotain omasta hyllystäni. En ehkä noita kuvan kirjoja, enkä ehkä kovin järjestelmällisesti muutenkaan, mutta edes vähän yritystä sentään. Ja toisekseen olen päättänyt yrittää olla varaamatta joka jestuksen kirjaa, joka vähänkään vaikuttaa kivalta. Jos ne ovat todella sellaisia, jotka haluan lukea, ehdin lukea ne sittenkin kun varausjono on mennyt.

Siinä kaikki. Iloista uutta vuotta, älkää hyvät ihmiset räjähtäkö!

PS: Ajatelkaapa mikä tuuri, puolet noista kuvan kirjoista on kirjaston kierrätyshyllystä. Osa ihan uusia.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Snooker Time

Kuten jo tuolla joulupostauksessa ohimennen livautin, kävimme puolison kanssa kahdestaan ulkona tapanina. Kahdestaan merkityksessä ilman lasta, mutta ei varsinaisesti kahdestaan, koska oli toki kavereita mukana siinä. Tämän ilkamoinnin mahdollisti mummola.

Oikeastaan en aio tässä sen enemmän kirjoittaa illasta per se, vaan eräästä toisesta jutusta, joka liittyy hyvin oleellisesti opiskeluaikoihini. Oulussa oli aivan henkilön näkökulmasta riippuen joko ihana tai kamala baari nimeltä Snooker Time. Minä lähes asuin siellä ystäväni K:n kanssa. Snookerissa oli happy hour kello neljä ja tuoppi maksoi tuohon maailmanaikaan 2,5 euroa. En muista mitä se maksoi markka-aikaan, mutta silloinkin siellä olin. Itse asiassa olimme Snookerissa sinä iltana kun markat vaihtuivat euroiksi ja kaikki sekosivat oluen halpuudesta, eikä kellään ollut käsitystä siitä mitä mikäkin maksaa, baarimikko huuteli "Euroja siellä euroja täällä!" ja aamulla huomasin juoneeni sekä kaikki markkani että euroni. No, kerrankos tuota kun aina ennenkin, kuten noihin aikoihin totesimme kevyesti K:n kanssa. Ne olivat köyhiä, hyviä aikoja.

Snooker Time oli sisustuksellisesti melko brutaali. Seinissä oli reikiä, vessat niin pieniä etteivät jalat mahtuneet kopin sisäpuolelle ja niin tussattuja, ettei teksteistä saanut enää selvää. Pöydät olivat kuluneet, keikkuvat, pyöreät ja mustat, tuolit valkoiset ja muoviset. Vakiopöytämme ikkunasta näkyi Stockmann.

Sitten muutin Helsinkiin. Tajusin, etten tule enää koskaan saamaan sellaista baaria, jossa baarimikko laskee minulle tuopin valmiiksi kun kävelen sisään. Enää en sellaista edes halua, koska juon hyvin harvoin tuoppeja enää. Mutta se oli surkeaa tajuta silloin. Vielä asuttuani pari vuotta Helsingissä kuulin yhtäkkiä takaani kuiskauksen: "Kato, tuolla on tuo Snooker Time -tyttö!" Siellä tuijotti kaksi poikaa. Kyllä olin ylpeä maineestani, jos pitää joku tyttö olla niin olen aina mieluiten Snooker Time -tyttö.

Viime kesänä kuulin, että Snookerin rakennus oli purettu. Nousi pala kurkkuun. Miksi, oi miksi, ajattelin. No siksi että siellä oli seinissä reikiä, vastasin itselleni. Mutta silti. Voi surkeus. Ei ole, ei tule toista samanmoista. Katsoin jäähyväisvideota tippa linssissä.


Sitten yhtäkkiä huomasin facebookissa oululaisten yhä käyvän Snookerissa. Mitä ihmettä. Oliko jossain uusi Snooker Time? Mutta mutta... eihän se voi olla yhtä hieno. Tarkoitan hirveä. Hirveän hieno. Minut valtasi uteliaisuus.

Sain kuin sainkin muilittua seurueemme tapanina uuteen Snooker Timeen, vaikka ehdotukseni saikin osakseen myös syvää paheksuntaa. Uusi Snooker oli ihan eri puolella kaupunkia ja kaksikerroksinen. Ajattelin, että eihän tämä voi toimia. Mutta sitten näin tiskin takana samat ihmiset kuin silloin kymmenen vuotta sitten kun itse ruukasin olla vakioasiakas. Tiskillä oli jopa tuttu asiakas, joka moikkasi iloisesti. Ja alakerrassa oli kaikki tutut, mukavat muovituolit ja pöydät, joille oli niin hyvä halvin hanatuotteensa laskea. Ja minä laskin. Oi, hymyilin kuin riemuidiootti koko sen yhden oluen, jonka muu seurue minulle soi. Hetken tuntui kuin en olisi missään muualla ollutkaan. Olin niin onnellinen. Otin valokuvia.


No juu, mutta sitten piti lähteä. Olen silti ihan pohjattoman onnellinen, että vielä tuolla jossain on oma kodikas Snookerini, ei yhtä halpa ja reikäseinäinen, mutta silti yhtä ihana ja kodikas. Vielä kun joskus onnistun saamaan K:n kanssani Ouluun niin voi veljet.


Kotiinpalatessa makuuhuoneesta juoksi uninen kaksivuotias, joka ei olisi halunnut päästää äitiä edes pesemään hampaita. Että oikeastaan en kaipaa niitä aikoja, jolloin istuin neljä iltaa viikossa Snookerissa, mieluummin menen ajoissa nukkumaan pikkumurmelini viereen, mutta käyn kyllä hyvin mielelläni kerran tahi kaksi vuodessa muistelemassa sturm und restaurant -kauttani, kiitos vain.

PS: En pelaa biljardia kuin auttavasti

PPS: Enkä snookeria ikinä

PPPS: Enkä myöskään lähes koskaan laula karaokea, vaikka tykkään myös karaokebaareista

lauantai 28. joulukuuta 2013

Beauty Queens

Libba Bray: Beauty Queens
Scholastic Audio, 2011
Lukija: Libba Bray

Olipa kerran niin, että Siina valitti Liinalle internetissä olevansa pulassa kuunneltuaan juuri Audiblen äänikirjansa kaksi viikkoa ennen kuin seuraava ostocredit pompsahtaisi tilille. Liina oli oitis avulias ja huomautti, että Siinan oman työpaikan systeemistä voi ihan ilmaiseksi lainata äänikirjoja ja säästi Siinalta vieläpä etsimisen vaivan komentamalla lainaamaan Libba Brayn Beauty Queensin. Kiitos Liinalle!

Ajattelin kuuntelevani Beauty Queensin helposti kahdessa viikossa, joka sen laina-aika on, mutta pian osoittautui, että olin ihan käsittämättömän väärässä. Lainasin siis Beauty Queensin uudestaan, mikä onnistui helposti, ja systeemi jopa muisti missä kohtaa olin menossa. Mainio juttu! Melkein jouduin lainaamaan kirjan kolmannenkin kerran, laina-aikaa taisi jäädä 40 minuuttia kun kuuntelin kirjan loppuun kotimatkalla joululomalta junan leikkivaunussa. Tehokasta. En siis vahtinut lasta kuunnellen äänikirjaa, vaan kuuntelin aina sillä välin kun puoliso temmelsi liukumäessä. Ettette nyt kuvittele, että olen poissaoleva äiti. Olen ehkä välillä, mutten noin suunnitelmallisesti.

No mutta. Beauty Queenshan oli aivan mahtava! Miss Teen Dream -kandidaattien lentokone jysähtää autiolle saarelle. Tarina on vähän niin kuin Lost meets Kärpästen herra meets joku pirteä feministi meets ihan uskomaton mielikuvitus. Teinimissit ovat kukin aikamoisia persoonia, yhden otsassa töröttää lentokoneen ruokatarjotin, mutta sen voi aina peittää tyylikkäällä otsiksella. Tarina sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen, jossa on vain yksi yhtiö, joka mainostaa aina välillä hillittömiä tuotteitaan ja televisio-ohjelmiaan. Mutta saari ei ehkä olekaan ihan autio. Ja mitä tekemistä kuuluisalla Miss Teen Dream -voittajalla Ladybird Hopella on kauhean omahyväisen diktaattori Momo B. Chachan kanssa? Ja haaksirikkoutuvatko tositv-sarjan uskomattoman komeat merirosvot saarelle puhtaat jauhot pussissaan? Ja onko ekoterroristi ja ornitologi Tane vain Maryloun mielikuvituspoikaystävä?

Vaikka kirja olisi ollut erinomaisen viihdyttävä pläjäys varmasti paperikirjanakin, olin hyvin vaikuttunut Libba Brayn suorituksesta lukijana. Ihan käsittämättömän hyvä! Vieläkin kaikuu päässä Miss Texasin huuto rannalla: "Miss Teen Dreamers! Gather round!"

perjantai 27. joulukuuta 2013

Joulua, hyvää joulua, pienellä jiillä lauseen keskellä!

Joulu on loppu, totesi lapsi aamulla mummin luona. No niinhän se on. Kerronpa tässä silti tiivistetysti parhaat palat joululomastamme, nyt kun olemme turvallisesti palanneet kotiin, eikä tarvitse enää pelätä, että kukaan arvaa meidän olevan reissussa ja tulee varastamaan meidän arvokkaat öö, no, kirjamme ja, öö, cd-levymme ja öö, astiamme. Ja on meillä myös aika hieno kahvinkeitin tätä nykyä. Joskin oletan, että murtovarkaiden makuun se saattaisi olla liian keltainen. No niin, asiaan!

Kirjaihmiselle teki monivuotisen joulukuusen
kaunis, ihana ja taitava naapuri. Jos käyttäisin
sydämiä, laittaisin semmoisen nyt tähän!
(No perhana <3 <3 <3)

Lapsen mielestä parasta joulunajassa oli:
- Serkut
- Ukin punainen foord
- Kummisedän harmaa bemani
- Vaarin harmaa ooppeli
- Tädin miehen harmaa honda
- Isin kaverin punainen volkvaakken
- Joulukuusi
- Piparit
- Punainen mehu

Puolison mielestä:
- "Mitä? No en minä nyt osaa tähän hätään mitään sanoa!"

Minusta mielestäni:
- Tietenkin kaikki lähisukulaiset. Ne rutjakkeet asuvat kaikki niin kaukana, ettei koskaan pääse näkemään liikaa, ja minulla sattuu olemaan erityisen ihastuttavia ja hauskoja sukulaisia niin omalla kuin puolison puolella.
- Angry Birds -puisto Vuokatissa. Menin ihan sekaisin kun siellä oli niin hauskaa. Ei ollut kovin paljon väkeä ja lapsen kanssa rymysin, konttasin, hypin, kiikuin ja riekuin koko rahalla. Eli ilmaiseksi, koska sain lipun isältäni. Mutta kaikkinensa ihan superkiva paikka, vaikkei Angry Birdseistä piittaisikaan, kuten itse niin kovasti en.
- Pulkkamäki ja soijanakkipyttipannu siskon luona
- Ensimmäinen joulu, kun en saanut yhtään ainutta joululahjaa. Se ei tuntunut ensin miltään, en edes ajatellut koko asiaa, mutta sitten kun aloin oikein asioikseni ajatella, niin kyllä se tuntui puhtaasti tosi mukavalta. Ostettiin kylläkin ennen joulua yhteinen tabletti puolison kanssa ja ajattelin lahjoittaa itselleni Tove Janssonin elämänkerran ja vähän alekirjoja muutenkin nyt joulun jälkeen, mutta niitä ei lasketa, koskaan yhtään pakettia en saanut. Yleisestikin lahjatilanne pysyi maltillisena: lapsi sai viisi lahjaa, jotka olivat kaikki erinomaisia ja kestäviä. Arvostan moista kovasti, semminkin kun jouduimme kuljettamaan ne halki Suomen.
- Se, kun puoliso aatonaattona epäonnistui saunan lämmittämisessä ja istuimme hihitellen kylmässä saunassa juomassa siideriä, katsoimme kun lämpömittari hiljalleen kohosi ja kuuntelimme kun lapsi lauloi kylpylauluja suihkuhuoneen puolella. Kun mittari oli noussut neljäänkymmeneenviiteen, oli jo lähes hiki ja saattoi poistua tyytyväisenä.
- Jouluaattona keittelin joulupuuroa kuunnellen äänikirjaa. Kylläpä hujahti nopsaan 45 minuuttia.
- Puolison äiti, eli suomeksi anoppini, oli ostanut joulusuklaat hyvissä ajoin ja piilottanut kasan konfliktirasioita niin hyvin, että jouluaattoilta kului rattoisasti niitä etsien. Vähän sellainen samantyyppinen ohjelmanumero kuin suklaamunien piilotus, erittäin jännittävää!
- Joulun herkkuruokiani ovat olleet jo vuosia kaikki kalaiset alkupalat, kuten puolison kotona lohihyytelö ja mätisydämet, joita lapsi vetäisi viisi kappaletta, ja omassa kotikotonani kylmäsavulohirulla. Tänä jouluna löysin uuden rakkausherkun, nimittäin anopin laittaman punajuuri-bataatti-aurajuustolaatikon. Olisin voinut syödä sitä työkseni, ja vähän ehkä söinkin, kunnes se loppui. Aion tehdä sitä ehkä jo ensi viikolla lisää, koska olen sitä mieltä, ettei jouluna kannata syödä pahaa ruokaa, mutta myöskin, että kyllä hyviä jouluruokia voi syödä muulloinkin kuin jouluna.
- Rilluttelu kahdestaan puolison kanssa
- Kotiinpaluu. On se vain hyvä, että ihmisellä on koti ja arki, jonne on kiva tulla takaisin.

Siinä tärkeimmät. Rauhallisia välipäivästelyjä teille ja teidän kavereille.

torstai 26. joulukuuta 2013

Bridget Jones: Mad about the Boy

Helen Fielding: Bridget Jones: Mad about the Boy
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2013

Kannen suunnittelu: Suzanne Dean
Valokuvat: Chris Frazer Smith
Toki rakastan Bridget Jonesia siinä missä lähes kuka tahansa ikäiseni. Bridgethän on hurmaava ja iso osa nuoruuttani, vaikka olinkin Bridgetin ilmestyessä elämääni häntä viitisentoista vuotta nuorempi. Ja olen edelleen, koska Bridget suvaitsee ikääntyä kanssani. Parasta Bridgetissä on se, että kaikesta käsittämättömästä sekoilustaan huolimatta hän on niin reipas. No niin, ei se mitään, olen rauhallisuuden jumalatar, hän rohkaisee itseään ja jatkaa pää pystyssä. Postaus sisältää juonipaljastuksia, joten jos ei halua tietää MITÄÄN Bridgetin uusimmista käänteistä, ei ehkä kannata lukea. En toki paljasta murhaajaa, mutta jotain kumminskin.

Bridget on nyt viisikymmentäyksivuotias, surullinen, ylipainoinen yksinhuoltaja. Ihanista ihanin Mark Darcy on kuollut muutama vuosi aiemmin mitä traagisimmin. Lopulta ystävät saavat Bridgetin tajuamaan, että hänen on päästävä yli Markista. Bridget laihduttaa, liittyy Twitteriin ja hankkii kolmikymppisen toyboyn.

Vähän erilaisesta alkuasetelmastaan huolimatta Bridget on oma hupsu itsensä. On ihanaa, että ihminen on sama, vaikka elämäntilanne muuttuu. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin kovasti lukiessani. Bridgetin seikkailut Twitterissä olivat ihan käsittämättömän hauskoja. Lisäksi, en muista milloin olisin lukenut aikuisille suunnatun kirjan, jossa puhutaan näin paljon pieruista. Minusta pieruista voisi kirjoittaa huomattavasti enemmän, koska nähdäkseni ne ovat oikein mainiota materiaalia.
Kännykkäni värisi.
Roxster: Puolustustuksekseni voin sanoa, etten pieraissut kertaakaan eilen illalla, vaikka olin syönyt currya juuri ennen tuloani.
Minä: No, minäpä tästä laitan tulemaan maailman ISOIMMAN JA LEMUISIMMAN PIERUN suoraan persuksistani täältä urheilupäivästä, joten ole valmiina. 
Muutama ongelma kirjassa toki on. Yleisesti minua hieman ärsyttää, että kaikki miehet muka näkevät Bridgetin ihastuttavan sisimmän, vaikka hän päiväkirjojensa perusteella esiintyy aina täysin kajahtaneesti. Tai ehkä englantilaiset miehet pitävät naisista, joiden vaatteet ovat kaakaossa, alushousut vilkkuvat, puhuvat lähinnä pieruista ja sekoilevat holtittomasti. No, pidänhän minäkin, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Paljon kivempiä sellaiset ihmiset ovat. Ja onhan se kiva sanoma, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, vaikka oletkin monin tavoin aika hullumainen ja tuhruinen.

Ja onhan kirjan loppu toki melko kliseinen, mutta mitäpä siitä. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ja matka oli ihan taattua Bridget Jonesia. Lisää JoneseyBJ:tä mulle vaan.

Ai niin, iloista tapsaa! Palaan jouluasioihin tyylikkäästi joulun jälkeen, eli huomenissa, tai sitten ehkä myöhemmin, sitten kun on aikaa. Tässä pitää nyt juhlia vielä oikein tolkusti, joulu on kerran vuodessa vaan.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Lars ja se ainoa oikea

Lars and the Real Girl
Craig Gillespie, 2007

Lars Lindstrom on vähän reppana. Hän asuu veljensä ja tämän vaimon naapurissa, käy töissä toimistossa, eikä kestä kosketusta. Toimiston Margo tykkäisi hänestä, mutta Lars ei osaa tai uskalla tai ymmärrä tarttua tilaisuuteen. Sitten Lars löytää rakkauden Internetistä.

Bianca on puoliksi brasilialainen, puoliksi tanskalainen. Hän ei osaa englantia ja istuu pyörätuolissa. Hän on seksinukke. Sellainen muovinen, ihmisen kokoinen, joita ilmeisesti myydään internetissä. Larsille hän on kuitenkin varsin oikea, suuri rakkaus. Aluksi ihmiset ovat vähän, että mitä helvettiä, mutta hyväntahtoisen lääkärin ohjeistuksella kaikki lähtevät tukemaan Larsia rakkauden tiellä.

Minä pidin tästä elokuvasta melko paljon. Tämä oli taas niitä elokuvia, joista jää oikein hyvä mieli ja usko ihmiskuntaan kasvaa, mutta ihan hirveästi mitään ei jää mieleen. Luulen, että tulen muistamaan tämän oikein mainiona roolityönä Ryan Goslingilta. Näyttäkääpä minulle muuten huono rooli häneltä. Ei ole sellaista. Ryan Gosling on paras! Tai no, ainakin parhaimmasta päästä. Tiedättekö kuka on myös sieltä samasta päästä? Girls-sarjan Adam! Katsottiin eilen puolison kanssa toinen kausi päätökseen, enkä voi nyt lakata miettimästä, miten hieno hahmo Adam on. Ihan käsittämätön. Minusta Girls kannattaa katsoa ihan vain nähdäkseen televisiohistorian parhaimman hahmon. Adam. Kyllä. Taisin eksyä asiasta. Ei se haittaa, tässä blogissa on eksyilty viime aikoina liian vähän. Yritän jatkossa eksyillä enemmän. Tai sitten en. Mitä se kenellekään kuuluu mitä minä kirjoitan! Tai en kirjoita!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011

Kansi: Hannu Mänttäri ja
Miika Immonen
Havahduin jossain vaiheessa tajuamaan, etten ole koskenut Johanna Sinisalon tuotantoon sitten Ennen päivän laskua ei voin. Varasin kehutun Auringon ytimen ja varausjonon pituutta lannistuneena ällistellessäni varmuuden vuoksi vielä tämän toisiksi uusimman.

Enkelten verta sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo Orvosta, joka on menestyvä hautausurakoitsija ja sivutoiminen mehiläisten kasvattaja. Hän on vähän vässykkä ja puun ja kuoren välissä. Puu on hänen isänsä Ari, joka pyörittää suurta tehosikalaa. Kuori on Orvon poika Eero, joka on eläinoikeusaktivisti. Tarina alkaa, kun Orvo löytää yhden mehiläispesän hylättynä. Mehiläiset ovat kaikkoontuneet. Minne? No, se selviää kyllä tarinan edetessä. En paljasta enempää, mutta yritän tässä jotenkin diskreetisti vihjata, että kyseessä on vähän semmoinen fantastinen elementti tarinassa. Vai onko? Sekin selviää! Vai selviääkö? Olenko ärsyttävä? Olen? En ole? Vai olenko sittenkin?

Mutta vakavissaan nyt, koska tämä ei ole mikään hassuttelun asia tämä kirja. Mehiläisten pesäautio on vakava ongelma, varsinkin Yhdysvalloissa. Ei tiedetä varmasti mistä se johtuu, mutta on epäilty esimerkiksi tuholaismyrkkyjä. Joku viisas tiedemies on joskus muistaakseni sanonut, että jos mehiläiset katoavat, on ihmiskunnalla neljä vuotta aikaa. Tässä teoksessa pesäautio koettelee jo Yhdysvaltoja ja Kiinaa. Ihminenhän ei kärsi hunajan puutteesta, vaan siitä, että ei ole ketään pölyttämässä kasveja, joita ihminen tarvitsee ravinnoksi paitsi itselleen, mutta varsinkin tuotantoeläimilleen. Nälänhätä koettelee maailmaa.

Kirja koostuu suunnilleen puoliksi Orvon jutuista, joista pidin, ja puoliksi Eeron kirjoittamista blogeista. Ei liene salaisuus, että suhtaudun myönteisesti eläinten oikeuksiin, joten pidin Eeron kirjoituksia varsin tolkullisina. Oikeastaan ainoa kirjassa ärsyttänyt juttu olivat blogikirjoitusten kommentit, jotka olivat mielestäni vähän epäuskottavia. En yleensä hengaa missään ääriainespalstoilla, joten ehkä siellä meininki on todella noin älytöntä, mutta silti minusta kommentit olivat aika naurettavia. Miksei kukaan kommentoija argumentoinut järkevästi? Eivätkö ihmiset todella osaa keskustella? Sitten muistin esimerkiksi Hesarin kommentit ja huokaisin. Ai niin, eiväthän ihmiset osaa. Että ehkäpä tämäkin oli ihan realistinen osa tarinaa. Huoh.

Mutta blogikommentoinnin taso ei ole kirjassa se jännittävin osio. Kirja kertoo hyvin voimakkain äänenpainoin eläinten oikeuksista ja siitä, mihin kaikki mitä ilmeisimmin on menossa. Kyllä se vähän selkäpiitä hyytää. Sinisaloa on vaikea olla vertaamatta Margaret Atwoodiin, joka on yksi ehdottomista suosikeistani ikinä. Tässä vertailussa Sinisalo pärjää ihan hyvin, mutta jäin silti kaipaamaan tarinalta jotain enemmän. Ehkä, koska aloin lukea odotuksissani jotain hyvin atwoodmaista, petyin, koska tämä oli aihepiiriltään hyvinkin samanoloinen, mutta käsittelyltään pienempi, tiiviimpi. Mutta ei välttämättä huonompi. Erilainen.

No niin. Sitten vain toivon joululahjaksi pikakelausnappia kirjaston lainausjonoon, että saan pian sen uusimman Sinisalon. Kiitos jo etukäteen.

PS. Johanna Sinisalo oli joskus opiskeluaikoinani vierailemassa yliopistossani. Hän oli hyvin vaikuttava esiintyjä, muistan vieläkin pitkiä pätkiä hänen puheistaan. Jos joskus tulee tilaisuus mennä häntä kuuntelemaan, ja miksei katselemaankin, niin suosittelen. Sain silloin omistuskirjoituksen Ennen päivänlaskua ei voihin, se on hieno. "Metsä kostaa!" Niin siinä lukee.

PPS: Luulin loppuun asti, että kirjan kannessa on röntgenkuva jostain epämuodostuneesta polvesta tai vastaavasta. Nyt vasta tajusin, että se onkin vissiin savua. Tuntuukin heti paljon soveliaammalta, että siinä on savua kuin kuva epämuodostuneesta nivelestä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Satuja kaksivuotiaille hipeille

Punahilkka

Olipa kerran Punahilkka. Se oli tyttö, jolla oli sellainen punainen huppuviitta, jonka takia sitä sanottiin Punahilkaksi. Yhtenä päivänä Punahilkan äiti sanoi, että mummo on sairastunut ja sille pitäisi viedä evästä. Mummo asui metsän keskellä mökkeröisessä.
"No okei", sanoi Punahilkka, "voin mennä."
Ja sitten äiti pakkasi koriin mehua ja pullaa ja muita herkkuja.

Punahilkka hipsi metsäpolkua kohti mummon mökkeröistä, kun susi tuli vastaan.
"Minnepä oot menossa Punahilkka?" kysyi susi.
"Mummo on kipeänä ja vien sille evästä", sanoi Punahilkka.
"Ootpa kiltti. Sekö mummo joka asuu mökkerössä?" kysyi susi.
"Joo just se. No heippa!" sanoi Punahilkka ja jatkoi matkaansa.

Susi kipitti nopsaa oikopolkua edeltä mummon mökkeröiselle ja koputti oveen.
"Kuka siellä?" huusi mummo.
"Minä täällä, Punahilkka, tulin tuomaan sulle vähän evästä kun oot kerta kipeä!" huusi susi.
"Ai no onpa kiva", sanoi mummo ja avasi oven. Sitten susi söi mummon. Oho. Ja susi puki mummon vaatteet päälleen ja kömpi mummon sänkyyn.

Sitten Punahilkka kolkuttikin jo oveen.
"Kuka siellä?" huusi susi mummoa esittäen.
"Minä täällä, Punahilkka!" huusi Punahilkka.
"Kiva kun tulit, tulehan sisälle!" huusi susi.
Punahilkka astui sisään ja mummon sängyn viereen.
"Hei mummo, miksi sulla on niin isot silmät?" kysyi Punahilkka.
"Että näkisin sinut paremmin", sanoi mummo.
"No mutta miksi sulla on niin isot hampaat?" kysyi Punahilkka.
"Että voisin paremmin syödä sinut suihini!" huusi susi ja ahmaisi Punahilkan suuhunsa.

Juuri silloin puunhakkaaja sattui astahtamaan siitä ohi ja näki suden möhömahoineen köllöttävän mummon sängyssä. Puunhakkaaja otti kirveensä ja avasi suden mahan, silleen ihan vähän ja nätisti. Punahilkka ja mummo pötkähtivät ulos hyvin helpottuneina.

"Mitä varten sinä söit meidät?" kysyi Punahilkka kiukuissaan.
"No kun minulla oli niin kova nälkä", sanoi susi.
"Mikset sanonut. Meillähän on tässä korillinen eväitä", sanoi Punahilkka ja nosti korin pöydälle.

Niin he kaikki istuivat mummon pöydän ympärille, susi, Punahilkka, mummo ja puunhakkaaja, ja söivät pullaa ja mehua ja muita herkkuja. Suden maha oli vähän pipi, mutta parani kyllä. Kannattaa sanoa heti jos on nälkä, koska liian nälkäisenä saattaa tehdä tyhmiä juttuja. Sen pituinen se.


Kolme pientä porsasta

Olipa kerran kolme pientä porsasta, jotka päättivät rakentaa itselleen talot.

Ensimmäinen possu oli vähän pöljä ja rakensi talonsa oljista. Se istuskeli siellä tyytyväisenä katselemassa huterien seiniensä läpi maisemia kun susi ilmestyi paikalle.
"Minä puhkun ja puhallan talosi mäsäksi!" huusi susi ja puhalsi PUUUUUH!
Talo lensi taivaan tuuliin. Porsaalle tuli kauhean paha mieli ja se juoksi toisen possun luo.

Toinen possu oli juuri saanut valmiiksi talonsa risuista. Se otti ensimmäisen possun vastaan ja lohdutti sitä. Susi tuli ensimmäisen possun perässä naureskellen hauskalle vitsilleen.
"Minä puhkun ja puhallan tämänkin talon mäsäksi!" se huusi ja puhalsi PUUUUUH!
Talo lensi taivaan tuuliin. Ensimmäisen possun itku sen kun yltyi ja toinenkin porsas sai kauhean itkukohtauksen. Yhdessä itkua nikotellen ne juoksivat kolmannen possun luo.

Kolmas porsas oli rakentanut talonsa tiilistä. Se päästi kaksi itkevää pientä porsasta sisään ja he laittoivat oven kiinni juuri ennen kuin kikattava susi ehti paikalle.
"Minä puhkun ja puhallan vielä tämänkin talon mäsäksi!" huusi susi ja puhalsi PUUUUUUH!
Mutta mitään ei tapahtunut. Kolmas possu oli rakentanut niin hyvän ja kestävän talon, ettei sitä mikään susi mäsäksi puhaltaisi.
"Höh", sanoi susi.
"Mitä varten sinä noin ilkeästi teit?" kysyi kolmas possu sudelta ikkunan kautta.
"Ai jaa, en minä ajatellut että se oli ilkeää", sanoi susi.
"Meille tuli kauhean paha mieli", sanoi ensimmäinen possu. "Meitä itkettää!"
"Oi voi, anteeksi kamalasti!" sanoi susi.
"No ei se mitään jos et kerta tarkoittanut, mutta voitko luvata ettet enää puhku meidän talojamme?" kysyi toinen possu.
"Toki lupaan!" susi lupasi.
"Haluatko tulla sisään pelaamaan?" kolmas possu kysyi.
Ja susi halusi. He pelasivat monta tuntia ja sitten susi meni kotiin nukkumaan. Onneksi kolmannen porsaan talo oli niin iso, että kaikki mahtuivat sinne ja lisäksi oli paljon kivempaakin asua kolmestaan. Susi tuli melkein joka päivä leikkimään heidän kanssaan. Sen pituinen se.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Paras ystävä

Ainekirjoitus se täällä taas hyvää päivää. Ajattelin jo heittää pyyhkeen kehään, mutta tuli niin hyvä aihe, että vielä kerran pojat. Aihe tuli tällä kertaa Leluteekin Emilialta. Tämän jälkeen saatan kyllä pitää tauon. Ellei taas tule jotain, mistä ehdottomasti haluan kirjoittaa. Joka tapauksessa irrottaudun emännöintiarpajaisista tällä kertaa.



Paras ystäväni

Olen sillä tavalla onnekas, että minulla on paljon ystäviä. Voi olla, että kynnykseni kutsua toista ystäväksi on matalampi kuin monilla, mutta minä nyt vain olen ystävyydessä helppo. Periaatteessa en tykkää ystävien arvottamisesta parhaisiin ja toisiksi parhaisiin, siksi minulla onkin iso lauma parhaita ystäviä. On paras aviomiesystävä, paras siskoystävä, paras lapsuudennaapuriystävä, paras internetystävä. On kuitenkin yksi, joka on ollut monin tavoin merkityksellisin. Ystäväni K.

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, muistan ajatelleeni, että tuo näyttää ihan Modesty Blaiselta, joten meillä ei varmasti ole mitään puhuttavaa keskenämme. Hän oli ajatellut, että voi kauhea mikä elovenatyttö, meillä ei ole varmasti mitään puhuttavaa. Kuinka väärässä voikaan olla! Näin K:n ensimmäisen kerran yliopiston pääsykokeissa, hän minut syksyllä avoimen yliopiston luennolla, kun kumpikaan emme olleet päässeet sisään. Seuraavana syksynä pääsimme. Vuoden kuluttua muutimme yhteiseen asuntoon. Asuimme siellä kolme vuotta.

Ne olivat mahtavia vuosia. Mitä antaumuksillisinta opiskelijaelämää vietimme me. Yritin kirjoittaa siitä tähän, mutta kaikki latistuu kun sen laittaa sanoiksi. Yritin kirjoittaa siitä, miten piirsimme suolalla mattoon, miten leivoimme peräreikänorsupipareita, miten joimme vettä pää alaspäin, miten baarin vessassa sovittiin, että ikinä ei tässä ystävyydessä railoteta, miten yritin vuosi toisensa jälkeen selittää ratkaisua arvoitukseen: "Jos tiili painaa kilon ja puoli tiiltä, paljonko silloin painaa kaksi tiiltä?" Ei, ei sitä nyt vain saa ymmärrettävästi sanallistettua. Sen voinee kuitenkin sanoa, että käsittämättömän läheiseksi sitä tulee ihmisen kanssa, kun asuu yhdessä, opiskelee yhdessä, käy samassa työpaikassa ja siihen päälle vielä viettää kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Ihan vaan, koska toinen on niin älyttömän kiva, siisti, paras ja hauskin.

Peräreikänorsut
Sitten K muutti takaisin Turkuun. Ja kohta minä muutin Helsinkiin. Nykyisin emme näe kovin usein, oikeastaan näemme naurettavan harvoin huomioiden miten lähekkäin asumme. Ikinä emme myöskään soita puhelimella. Sen sijaan tekstiviesteilemme. Joinain päivinä kymmenen viestiä, toisina päivinä yhden. Se yksi on tärkeä, se on hyvänyönviesti. Jos K:lta ei tule hyvänyönviestiä, jossa on raportti päivän tapahtumista, on mahdollisesti syytä huoleen. Silloin pitää heti aamulla laittaa toiselle huolestunut viesti ja puolilta päivin olla jo sormi liipasimella valmiina soittamaan poliisille. Onneksi ei ole vielä koskaan tarvinnut tehdä niin, aina se viesti on lopulta tullut.

Kirjoitan tätä torstaina ja huomenna perjantaina menen K:a vastaan juna-asemalle. Hän tulee tänne leipomaan perinteisiä peräreikänorsuja kummilapsensa kanssa ja minä saan taas nauraa itseni tärviölle. Ja kun tämä julkaistaan sunnuntaina, olen saattamassa parasta ystävääni takaisin junalle. Sitten illalla laitetaan hyvänyönviestit ja ikinä ei railoteta.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kimalaisen mettä

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
(Hummelhonung, 1995)
Suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1996

Kaksi veljestä asuu naapureina. Hadar on kuolemaisillaan syöpään, kuihtuu ja haisee. Hänen luokseen eksyy kirjailijatar, joka kirjoittaa kirjaa Kristoforoksesta. Naapurimökin piipusta näkyy savua. Niin kauan kuin savu näkyy, elää Hadar. Hän ei aio kuolla ennen veljeään. Olof on obeesi, hän imee taukoamatta sisuksiinsa sokeria ja on millä hetkellä hyvänsä kuolemassa sydänvikaan. Mutta ei ennen Hadaria. Ei missään tapauksessa. Kirjailijatar seilaa mökkien välillä ja hiljalleen selviävät veljesvihan ristiriitaiset taustat. Sillä siitä on kyse. Hadar ja Olof vihaavat toisiaan.

"Yksinkertaisesti sanottuna: se että hän yhä eli johtui siitä että hän eli omaa sairauttaan vastaan mutta veljen sairauden puolesta, että hän siis kamppaili veljen elämää vastaan mutta oman elämänsä puolesta."

Kimalaisen mettä on aivan kuvottava kertomus. Kirjassa on hyvin vähän mitään kaunista, paitsi kieli. Kaiken kaikkiaan kirja jätti hämmentyneen olon. Sellaisen olon, että haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, haluaisin, että joku selittäisi minulle mistä tässä oli kyse. Jäi nimittäin voimakas tunne, että jostain suuremmasta tässä puhuttiin, mutta minä en ymmärrä. Ehkä ymmärtääkseen pitää lukea trilogian muutkin osat, Pylssy ja Dorén raamattu. Ja varmaan jossain vaiheessa näin teenkin.

Kirjoitin tästä hämmennyksen vallassa postauksen jo silloin kun luin tämän, muutama kuukausi sitten, mutta olin niin äimistynyt, etten julkaissut sitä. Tänään käsittelimme tätä lukupiirissämme ja yritin muotoilla sitä, miten tuntui, että tässä haluttiin sanoa minulle jotain, mutta minä en ymmärtänyt. En ymmärtänyt, miten Hadar ja Olof saattoivat laittaa kaiken edelle vihansa toisiaan kohtaan. Silloin hyvin viisas lukupiiriläiseni sanoi: "Ehkäpä kirjailija halusikin sanoa, että viha on suurempi kuin rakkaus." Halusiko hän sanoa niin? En minä tiedä. Mutta kyllä se siltä vähän tuntuu, että niin kirjailija tuli sanoneeksi halusi tai ei.

Hieno pieni kirja. Voitti aikoinaan Augustin, eikä syyttä. Olisi ansainnut vaikka kaksi, jos minulta kysytään. Eivät kysyneet, antoivat yhden.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Stanislavin hankinta ja seuraamukset

Sitten itsenäisyyspäivän on tapahtunut seuraavaa:

1. Minulla on uusi tietokone! Se on pieni, ihana, ja sen nimi on Stanislav! Olemme rakkaudessa! Sen hankinta oli äärikoettelemus, johon kuului hyytävä vaellus pitkin ja poikin Blade Runnerista muistuttavaa Jätkäsaarta ja sitten pakokauhuista ajelua hissillä ylös alas ja törötystä ihmispaljoudessa ja lopuksi vielä kammottava ratikkamatka Tallinasta palaavien ördääjien keskellä. En aio mennä Verkkokauppa.comiin ihan lähivuosina, mutta tämä kokemus saa minut arvostamaan Stanislaviani yhä enemmän. Myyjä ei myyntitilanteessa puhunut minulle mitään eikä myöskään tarjonnut muovikassia, ja olin niin häkeltynyt etten tajunnut itse pyytää, joten roudasin tietokonelaatikon kainalossa Kamppiin, jossa puoliso suvaitsi ottaa sen lastenrattaisiin ja itse livahdin toipumaan koettelemuksesta Juttutupaan.

Kuvan auto liittyy asiaan ihan yhtä paljon kuin
mikään tässä blogissa koskaan liittyy mihinkään.

2. Juttutuvassa oli kirjoittajaryhmäni pikkujoulut. Ei niistä sen enempää, mutta tilaisuudessa jaettiin taas mitä parhainta tietoa esimerkiksi tekstinkäsittelystä. Nyt olenkin päättänyt kirjoittaa romaani kakkosen kokonaan Google-dokumentteina, ja olen viime päivät väkertänyt suunnitelmaani mitä ihastuttavimmaksi tiedostorykelmäksi Google Driveen. Se näyttää niin hienolta etten malta odottaa, että tiedostojen sisällä on muutakin kuin ranskalaisia viivoja! Aion nimittäin yrittää kirjoittaa tämän romaani kakkosen ihan eri tavalla kuin ensimmäisen. Ensimmäisen kirjoitin niin, että istuin koneelle ja aloin kirjoittaa ihan mitä sattuu suoraan pötköön vain, sitten vähän leikkailin ja liimailin, eikä se ollut kovin taloudellinen tapa. Tällä kertaa ajattelin mennä tyvestä puuhun ja tein oikein suunnitelman. Sitten vain toteutan sen. Helppoa!

3. Noin yleisesti olen niin rakastunut Stanislaviin, että en ole viime aikoina ehtinyt lukea, katsoa elokuvia, blogata tai edes päivittää facebook-statusta. Sen sijaan olen etsinyt uusia appeja, pelannut yhtä aika koukuttavaa peliä, yrittänyt saada kellon oikeaan aikaan, yrittänyt vaihtaa taustakuvan epäonnistuneesti, ihaillut lärviäni nettikamerassa (minulla ei ole ennen ollut sellaista) ja muuta sellaista, kyllähän te tiiätte. Ei voi sanoa että aika olisi silti mennyt hukkaan, olen myös tehnyt romaani kakkosen eteen enemmän kuin koko syksynä yhteensä ja olen siitä hyvin innoissani. Luulen, että tulen pitämään sen kirjoittamisesta. Ja jos en pidä niin sitten tuhoan sen dramaattisesti ja kirjoitan romaani kaksipisteykkösen.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Ekstravapaa eli touhupäivä

Sovittiin, että itsenäisyyspäivänä hoidetaan ylimääräiset hommat. Meillä ei nykyisin ole juuri koskaan sellaisia vapaapäiviä, että jommalla kummalla ei olisi jotain menoa, joten tänään ei annettu edes lapsen sairastelun hiljentää tahtia. Tänään tässä huushollissa on:

  • Leivottu pullaa: korvapuusteja ja omenabostonia. Leivon suunnilleen kerran vuodessa pullaa, ja nyt oli se päivä. Samalla heitin viimevuotiset pakastimesta roskiin uusien tieltä. Tällä kertaa tein niin päin, että jätin palaneet kaappiin ja laitoin onnistuneet pakastimeen, ja näin maksimoin todennäköisyyden, että kaikki tulee syötyä.
  • Laitettu kolme tietokonetta siihen kuntoon, että ne voi lähettää teuraalle. Surkeaa luopua uskollisesta Taistostani, mutta puoliso katsoi minulle niin kivan uuden koneen, että se vähän lohduttaa. Kiinnyn kauheasti kaikkeen tavaraan, mikä on vähän tyhmää, koska kyllä tietokoneen pitää toimia kuin tietokone, eikä esimerkiksi kuin kuollut jänis.
  • Hoidettu noin sata ylimääräistä muovipussia oikeisiin paikkoihinsa, eli käytännössä kellariin. Täällä on tapana lysätä lapsen pieniä ja liian isoja vaatteita muovikassissa työhuoneen vahvistimen päälle. Vahvistintakaan ei itse asiassa ole kukaan käyttänyt niin kauan kuin olen sen kanssa asunut, eli kahdeksisen vuotta. Aiemmin se oli minusta siisti sisustuselementti, mutta juuri nyt aloin ajatella, että oikeastaan se onkin ruskea, iso ja turha. Hmm. No, on se kuitenkin vahvistin. Eli siisti.
  • Päällystetty kenkälaatikko kauniilla paperilla. Olen säilönyt rumia kenkälaatikoita hyllyn päällä vuosia, että päällystän ne jonain päivänä nätisti ja voimme laittaa niihin turhia tavaroitamme joita emme koskaan tarvitse. Tuli siitä aika nätti. "Mitä me tänne laitetaan?" kysyin lapselta. "Autoja!" hän ilmoitti. Mitäs tyhmiä kyselen.
  • Pesty pyykkiä. Aina pitää pestä pyykkiä, mutta tämmöisenä päivänä voi pestä kaksi pyykkikorissa vanunutta punaista puseroa. Sellaiseen ei arkisin ole aikaa, silloin mestään tummaa neljässäkympissä ja kuudenkympin lapsenpyykkiä.
  • Viety kaikki roskat, jopa lasit ja metallit. En tiedä miksi se on niin vaikeaa, kun meillä on nykyisin nekin tuossa omassa roskasysteemissä, eikä sadan metrin päässä, kuten aiemmin.
  • Laitettu quorn limonelloa, katettu pöytään oikein viiniä ja kynttilät. Verkkareissa ja leggingseissä silti istuttiin pöytään, ei sitä nyt ihan hulluksi ruveta itsenäisyyspäivän vuoksi.
  • Katsottu itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Nättinä olivat ihmiset. Vähän meitä kyllä puolison kanssa harmitti, kun itsenäisyyspäivän parasta antia on ollut, kun kaiken maailman tyypeiltä kysellään, että mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Sitten ollaan kehitelty yhä hassumaisempia vastauksia, jotka saatte kuulla sitten kun me pääsemme linnaan. Hihihi. Oikeasti kuitenkin olisin aivan pönäkkänä siinä ja solkuttaisin jotain, että kyllähän se merkitsee minulle elämää ja vapautta ja siteeraisin tippa linssissä Nälkämaan laulua. (Paitsi juuri nyt postatessa tuolla on joku nuori jäbä kertomassa, että ei hän oikein tiiä tietsä mitä itsenäisyys merkitsee ja sun kantsii varmaan kysyy joltain vähän vanhemmalta mitä veteraanit merkitsee, kun mulle ne on niinku historiaa. Arvostan! En vastauksen sisältöä sinänsä, vaan sitä, että kerrankin joku oli rehellinen eikä tekopyhä.)
Ainoa joulukoriste.
Lisään tähän loppuun vielä quorn limonellon ohjeen, koska se on ihan törkyhyvää. Tiedättekö sen Ysibaarin pollo limonellon? Itse en ole sitä nimenomaista syönyt, mutta olen tehnyt useamman kerran versioita tofusta ja soijasuikaleista. Tämä oli parasta, koska quornpalat ovat tosi kanamaisia.

Quorn limonello

300g quornpaloja
öljyä
sipuli
chilijauhetta tai cayennepippuria
ruokakermaa
1 rkl kurkumaa
3 valkosipulin kynttä
2 tl raastettua inkivääriä
2 rkl tai enemmänkin sitruunamehua
2 rkl hunajaa
2 dl maustamatonta juggea aka jukrua aka jugurttia
suolaa
pastaa, tässä tapauksessa tuoretta nauhapastaa, spagetti lienee myös aika ok
parmesania
tuoretta basilikaa

Kuulottele quorneja ja sipulia öljyssä. Pastavesi kannattaa laittaa tulille myös ja pasta keittymään sitten kun laskujesi mukaan on järkevä hetki. En minä tiedä kauanko sinun pastasi kiehuu, tämä pitää sinun laskeman aivan itse omana itsenäsi. Lisää sörsselin sekaan chiliä tai cayennea maun mukaan. Kerma sekaan ja anna porista. Sitten sekaan kurkuma, valkosipuli, inkivääri, sitruunamehu ja hunaja. Siinä saa kuplia kunnes pasta on kypsää. Viimeisenä soosin sekaan jugge. Lautaselle raasta ihan hulluna parmesania ja basilikaa kaiken päälle nätisti.

Täti-ihminen postasi juuri myös quornista. Sitä ei voi kyllä liikaa hehkuttaa, loistava kasvisprotsku. Aion toteuttaa nuo tädin sapuskat lähiaikoina. Tykkään hirveästi ihmisten arkiruokapostauksista ja teen lähes viikottain ruokaa, johon olen saanut inspiraation blogeista. Viimeksi tein Minnan chorizopastaa, mutta tuunasin makkarat soijachorizoiksi. Aivan hyvää tuli.

PS: Siivotessani Taistoa löysin moussakan ohjeen, johon olin kirjoittanut: "HUOM! Älä missään nimessä tee tätä itsenäisyyspäivänä ellet halua seistä koko helvetin päivää keittiössä, kuten teit vuonna 2011 ja sitä edellisenä." Selvästikin olen jotain sentään oppinut, moussakaa ei ole sen koommin tehty.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Onnenhetket

Sinisen keskitien Bleue haastoi minut mukaan Leluteekin Emilian alulle laittamaan haasteeseen, jossa alituisen ruikutuksen sijaan kerrotaan perhearjen onnenhetkistä. Kiitos haasteesta. Tämä lapsiperhearkihan on sillä tavalla erilaista kuin lapseton arki, että notkahdukset ovat syvempiä ja leijunnat korkeampia. Jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, sekä äidillä että lapsella. Isä tässä perheessä on onneksi suhteellisen tasainen henkilö.

Viime aikoina onnea on tuottanut ehdottomasti eniten lapsen puhuminen. On ilmennyt, että meillä asuu hyvin rakkaudentäyteinen ja tunteikas persoona. Anteeksi jo etukäteen, tiedossa on pateettista oman lapsen ihastelua. Eihän tämä varsinaista kuvaa meidän arjesta anna, arkeen kun kuuluvat myös ne notkot, mutta kyllä nähdäkseni arki voimakkaan voittopuolisesti onnellisuuden puolelle jää.

Joulukuun toisen päivän pihakukkaset.

Minä autan!
Kun menen keittämään kahvia, laittamaan iltapuuroa, kuorimaan perunoita, ripustamaan pyykkiä, mitä hyvänsä, kajahtaa: "Minä autan!" ja lapsi raahaa hirveällä vaivalla tuolia kohteeseen. Ja sitten hän auttaa. Mittaamaan puuroa, laittamaan kahvinkeitintä päälle, pilkkomaan perunoita. Hänestä alkaa olla ihan oikeasti apua. Tai no, ainakaan hänestä ei ole kovin paljon haittaa ja hän on tosi söpö touhottaessaan.

Rakkaus
Yksi ilta olin nukuttanut lasta jo tunnin, kun hän edelleen kujerteli hereillä, silitti tukkaani ja selitti: "Minä rakatta äitiä! Äiti on inana! Minä paaaaljo rakatta äitiä!" Eihän siinä oikein voi sanoa, että nyt turpa umpeen ja nukutaan. Eilen hän kuiskasi viimeiseksi ennen nukahtamistaan: "Äitillä on inana tukka". Asiantuntija on puhunut, aiempi tukkavalitukseni on täten mitätöity. Lapsi myös luettelee päivittäin monta kertaa ketä kaikkia hän rakastaa. Lista ei ole aivan lyhyt.

Ookoo äiti!
Jostain syystä sydän murtuu joka kerta kun lapsi liittää vastaukseensa sanan "äiti". Esimerkiksi kun hän vahingossa muksaisee minua ja hihkaisee heti kauhuissaan: "Anteekki äiti!" Tai jos autan häntä jotenkin, hän sanoo "Kiito äiti!", ja usein hän tulee kumarrellen hokemaan tätä silloinkin kun en ole nähdäkseni tehnyt yhtään mitään hänen hyväkseen, jolloin koen syvää riittämättömyyttä. Kivintä on, kun ehdotan jotain, hän innostuu ja hihkaisee: "Ookoo äiti!"

Vooi vooi
Jos joku menee pieleen, lapsi huokaa hyvin surkeana: "Vooi vooi!" Esimerkiksi eilen hänen piparkakkunsa meni rikki ja hän huokaili sen äärellä: "Vooi vooi, pipari meni rikki, minun hieno pipari, vooi vooi!" Sydänhän siinä särkyy vierestä katsellessa.

Ystävyys
Lapsella on tosi ihania ystäviä tässä naapurustossa, joista hän höpöttää koko ajan ja joita hän rakastaa kovasti. Ihaninta on katsoa kahta kaksivuotiasta, jotka yhtäkkiä kirjastossa spontaanisti halaavat toisiaan, tai lähtiessä kikattaen halailevat ja pussaavat suulle. Tai ihan vain ilme lapsen kasvoilla, kun ystävä tulee viimein leikkipuistoon. Se on parasta.

Mannapuuro
Koska perheessämme on itseni ja lapsen lisäksi kolmaskin henkilö, joka liittyy arkeemme, lienee tasapuolisuuden nimissä mainittava, että puolisokin ilahduttaa minua useita kertoja päivässä. Eilen hän keitti ensimmäistä kertaa elämässään mannapuuroa minun ohjeistaessa sohvalla. "Sekoita sitä maitoa koko ajan, se kiehuu tosi nopeasti yli. Maito ei kiehu samalla tavalla kuin vesi, se vain yhtäkkiä nousee ja tulee yli. Sun pitää pysyä koko ajan siinä ja sekoittaa." "Joo joo", kuului keittiöstä. Sitten tuli kriittinen sekunti, jonka aikana puoliso irrotti vispilästä auttaakseen lasta lelun kanssa ja maito kiehui pitkin hellaa. "Minä vvvvvihaan ruuanlaittoa, vvvvvihaan!" keittiöstä kihisi. Miksi tämä ilahdutti? Paristakin syystä: 1) Puoliso erittäin harvoin hermostuu ja kun se tapahtuu, se on vähän hassua ellei syy ole tämän vakavampi, 2) Puurosta tuli lopulta erinomaista, 3) Se oli käsittääkseni viimeinen puolison keittämä mannapuuro, joten kyllä siitä on syytä iloita ja se ihan interneetissä mainita.