maanantai 25. marraskuuta 2013

Tukkauutisia! Tukkauutisia!

Ikävöittekin jo varmaan tiedonantoja hiuksistani. Kyllä varmasti ikävöitte. Tässä siis kaikille asiasta kyselleille uusimmat tukkauutiset! Kävin lauantaina kampaajalla. Olen itseltäni salaa käynnistänyt projektin, jossa kasvatan näköjään omaa väriä takaisin.


"Pitäisköhän mun alkaa tummentaa hiuksia. Menisköhän siinä minusta kaikki erityinen?" mietiskelin eilen ääneen.
"Ei kannata, hiusvärit on niin last year", totesi puoliso.
"Onko tämä mun oma väri sitten hyvä?" yritin.
"Njaa."
"Millainen hiustenväri mulla sinusta on?"
"No sellainen suomalainen."
"Ai millainen suomalainen?"
"No sellainen hiekka."

Tämä keskustelu ei ainakaan kannustanut pysymään omassa värissä. Olen aiemminkin täällä ruikuttanut hiusteni metamorfoosista, joten jatkan aiheesta. Hiukseni ovat kokeneet aikuisiälläni seuraavaa:

Yläasteella: sininen, ruskea, vaalea, punainen, pitkä, lyhyt, polkka.
Lukiossa: punainen
Välivuosina: pitkä vaalea
Yliopistossa: leikkasin tukan lyhyeksi jostain merkillisestä syystä, lopetin värjäämisen ja koska olin köyhä, kävin kampaajalla kaverin koirantrimmaamossa. Istuin siellä porrasjakkaralla cockerspanielin kuvien ja sertien keskellä. Tein tätä vuosia. Hyvä oli tukka, pitkä ja vaalea.
Helsinki: leikkuutin polkan, siirryin vaaleisiin raitoihin. Tukka alkoi kihartua yhä enemmän ja enemmän.
Raskaana: tukka oli paksu, vaalea, polkka, jota töissä kutsuttiin järki ja tunteet -kampaukseksi, koska se meni yhtäkkiä käsittämättömille korkkiruuveille
Imetyksen loputtua: tukka tipahti. Kampaajan mukaan puolet hiuksistani oli alle viisi senttiä pitkiä ja loput olivat omituista, pumpulimaista vaalennettua höttöä.
Viime viikolla: tukasta noin kymmenen senttiä on omanväristä, tukka on edelleen epämääräisen kiharahko, latvat sojottavat sinne tänne, mutta olen kummallisen leimautunut kuontalooni.
Nyt: kampaaja nipsaisi pahimmat latvaruumiit pois, nyt on taas vähemmän vaalennusta, mutta tukka on yllättävän lyhyt. Suoristettuna se näytti hämmentävän hyväkuntoiselta ja no. Tavalliselta. Nyt ei enää näytä kun pesin sen. Suoristus ei ole mun juttu.

En oikein tiedä mitä mieltä olen tästä.


Valehtelin. Tiedänpäs. Tämä on ihan perseestä. Minä haluan takaisin pitkän, hyväkuntoisen tukkani. En vain tiedä miten. Nyt yritän saada oman värini takaisin, että voin lähteä taas tuhoamaan sitä jollain tavalla. Minä niin pidän vaaleasta tukasta, enkä haluaisi siitä luopua, mutta selvästi aika on ajanut minun ja hiusteni ohitse ja on vain hyväksyttävä, että aika aikaa kutakin. Jos haluan olla vaalea, minun on oltava lyhythiuksinen ja valmis tekemään itsekin jotain hiuksilleni. Jos haluan olla pitkähiuksinen, en voi olla vaalea. Tai sitten minun on hankittava jonkun muun tukka, mikä olisi niin kaukana mukavuudenhaluisesta minusta, ettei tule koskaan tapahtumaan. Enkä kyllä ole ihan varma siitäkään, miten eettistä on ostaa kehitysmaiden ihmisten hiuksia. Ainakin minusta olisi outoa kulkea jonkun muun tukassa. Tosi outoa, itse asiassa.

No joo. Mutta se siitä. Kuvituksena puolison ja siskon hiukset, joihin tein lettejä viikonloppuna. Ne onnekkaat paskiaiset! Mikä määrä hyväkuntoista tukkaa. Ihan oikeasti, jos saisin 1/3 puolison tukasta minulla olisi keskimääräistä paksumpi tukka. Ja mitä helvettiä se nyt on, että minulla on siskon kanssa samat vanhemmat ja yksi sai kaikki hiukset. Että haistakaa nyt vaan paska, hiusasioiden jumalat siellä!

Nyt aion rankaista itseäni turhamaisista ajatuksistani ja katsoa kokonaisen Mission Impossible: Ghost Protocol -elokuvan. Ihan hirveä rangaistus. Uh-huh.

5 kommenttia:

  1. Kasvata nyt se oma väri silleen takaisin, että siinä ei ole enää yhtään värjättyä. Se värjätyn ja värjäämättömän hiuksen kontrasti on sellainen, että käytännössä se hiuksen oma väri pääsee esille vasta sitten, kun värjättyä ei ole enää yhtään häiritsemässä.

    Sitten on helpompi tehdä päätös.

    (Mulle sanotaan usein tämän aiheen kohdalla, että joo joo, mutta kun sulla on noin kivan värinen tukka, mihin reaktioni on ensinnäkin että 0_o ja sitten että ei tarvitse imarrella ja sitten viimeiseksi, mitä kukaan ei halua uskoa, että se kiva väri oli ihan KARSEA tismalleen siihen sekuntiin asti kun viimeiset vaaleat latvat nipsaistiin pois. Kaikki ihmiset, ml. oma äitini, olivat sen näköisiä, että kandeeko tuota väriä nyt oikeasti takaisin kasvattaa.)

    VastaaPoista
  2. Mä olen kanssa omavärinen nykyään, kun lapsen saamisen myötä hiukset kaikkien suureksi yllätykseksi kokivat muutoksia; mun tapauksessani lähtivät ohimoilta ja tummenivat. Näin ollen leikkasin keväällä hiukset ihan lyhyiksi ja nyt sitten kasvattelen ja kun näihin on edes vähän tullut mittaa, niin väri alkaakin olla aika kiva. Sellainen vaalea ja vähän punaiseen viittaava keskiruskea, jossa on vähän aurinkoraitoja. Ennen tätä se oli vain likaisentumma juurikasvu. Komppailen siis tuota Liina-henkilöä siinä, että hiusten oma väri näkyy vasta sitten, kun se saa tilaa. Ja mä veikkaan, että oikeasti tukan pitää antaa lisäksi kasvaa hartiamittaan. Sen jälkeen voi sitten todeta, että väri on tylsä ja tuhota vuosien työn. Luonnonlaki. / Heta K-M

    VastaaPoista
  3. Kun luin juttua, niin mietin että onpa sinulla otsaa narista, kun on tuommoiset upeat hiukset! :D Tiedoksi vaan puolisolle ja siskolle, teitä kadehtii yksi toinenkin. Meidän perheessä on myös käynyt niin, että pikkuveljeni sai kaiken tukan ja mulle jäi ohut ja pehmeä vauvahaivenpää.

    VastaaPoista
  4. Liina ja Heta: Niin mä kans toivon, että oma väri kirkastuu kun viimeiset vaaleat hampsut häipyvät.

    Jennijee: :) Mä en oikeasti edes ajatellut, että joku voisi ajatella noita mun hiuksiksi, mutta onneksi sitten kumminkin laitoin epähuomiossa selityksen kuvista.

    VastaaPoista
  5. No kyllä luuli, ja oli ihan että mitä helvettiä, oot värjänny hiukset kertomatta mulle! Että onneksi oli selitys.

    K

    VastaaPoista