torstai 21. marraskuuta 2013

Staalo

Stefan Spjut: Staalo
(Stallo, 2012)
Suom. Taina Rönkkö
Like, 2013

Kuulin Staalosta Maijan blogista, ja varasin heti kirjastosta. Ajattelin, että tässä saattaisi olla nyt käsillä jotain sellaista kovasti kaipaamaani John Ajvide Lindqvist -henkistä ruotsalaista kauhua. Sellaista jopa korkeakirjallista, sellaista ihaninta. Kun Staalo saapui, se olikin yllättävän paksu. Siksi aloittaminen kesti. Minulla on välillä kausia, jolloin siedän vain pieniä kirjoja.

Staalo alkaa pitkähköllä alustuksella 70-luvun lopulta. Pieni Magnus on äitinsä kanssa mökkeilemässä. Sitten hänet nappaa peikko. Monissa arvioissa on oltu sitä mieltä, että tämä oli kirjan parasta antia. Minä taas en olisi jaksanut lukea Magnuksen näkökulmaa yhtään pidempään, oli liian huihui. Tämäkin jo riitti todentamaan minulle, ettei ihmisen kuulu mökkeillä, jos haluaa säilyttää lapsensa ja mielenterveytensä.

Onneksi kirjassa siirrytään 2000-luvun alkuun, Pohjois-Ruotsiin. Susso Myrénillä on peikkoaiheiset nettisivut, jotka ovat saaneet alkunsa hänen pappansa aikoinaan ottamasta valokuvasta, jossa karhulla ratsastaa kummallinen olento. Peikko, väittävät Myrénit. Vaikea sanoa, sanovat muut. Susson näkökulma tarinaan on kiinnostava, hän on jännä hahmo, tarinan toimija. Ruotsissa mieskirjailijat osaavat tehdä näitä naishahmoja, jotka ovat ihmisiä.

Välillä tarina kulkee Susson äidin, Gudrunin, minäkerrontana. Gudrun on kovasti mukana Susson puuhissa.

Kolmas näkökulma on Sevedillä. Hän asuu kummallisessa porukassa maatilalla. Pihalla on Murju, jossa tapahtuu kaikenlaista vähän erikoista ja salattua. Seved on vielä kiinnostavampi kuin Susso.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Pidin pohjoisruotsalaisuudesta, pidin kaikista henkilöistä, pidin jopa jatkuvasta nuuskan kanssa mälväämisestä. Pidin siitä, ettei tämä ollut oikeastaan erityisen pelottava kirja. Lopussa aika jännä, mutta ei pelottava. Erityisesti pidin peikoista. Tai staaloista. Ainoa vika kirjassa oli keskivälin roima tyhjäkäynti. Luulen, että kirjaa olisi voinut tiivistää 200 sivua ilman, että tarina olisi ainakaan kärsinyt. Vähän jäi ärsyttämään myös lopussa pedattu jatko-osa. En oikein ole jatko-osien ystävä. Kerrotaan kaikki mitä on sanottavaa kerralla, jooko. Vaikka toisaalta, luen kyllä varmasti jatkossa kaiken mitä tämä herra Spjut rykäisee kynästään, joten oikeastaan on ihan kiva jos sieltä purskahtaa lisää peikkojuttuja. Mitäpä valittamaan.

Tuolla Sivukirjastossa Liina mainitsi, että John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -kirjan suomennoksesta paistaa läpi ruotsi, mikä on nähdäkseni aika yleistä ruotsista käännetyissä kirjoissa, ja oikeastaan pidänkin siitä. Englannin läpi tuleminen ärsyttää, ruotsin ihastuttaa. Mutta tässä kirjassa sellaista ei ollut havaittavissa yhtään. Ja kai se on myönteinen juttu kuitenkin. Hyvä käännös, toisin sanoen.

5 kommenttia:

  1. Voi miten kivaa, että tykästyit tähän tyhjäkäynnistä huolimatta! :)
    Minuakin se alun mökkikohtaus hirvitti, mutta onneksi kirja ei ollutkaan yhtä pelottava enää siitä eteenpäin. Minusta loppu ei suoranaisesti jättänyt sellaista oloa, että jatkoa on varmasti tulossa, vaan vain suuren "ehkä"n.

    Herraisä, mun pitäisi olla jo nukkumassa, en ymmärrä itsekään tätä kommenttiani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle jäi tosi voimakas olo siitä lopussa kaupassa vierailleesta frouvasta, että tarina jatkuu siihen suuntaan. Oletan, että Lennart oli sitä samaa porukkaa. Tai sitten ei ja luin tapani mukaan liikaa rivien välistä :)

      Poista
  2. Minä pidin kovasti juurikin siitä alun uhkaavasta tunnelmasta, mutta kun tarina siirtyi nykypäivään tapahtui lässähdys ja jännitys katosi, tarinaa olisi tosiaan saanut huoletta tiivistää roimalla otteella. Gudrun minäkertojana ei toiminut minusta ollenkaan vaan Susso olisi ollut ikäänkuin luontevampi valinta. Näkökulman vaihtuminen minäkertojasta Sussoon ja Sevediin tökki ja piti aina hetki miettiä missä mennään. Ei silti mikään kamalan huono kirja, mutta ei kyllä hyväkään vaikka aihe loistava olikin. Minä jäin kaipaamaan juuri sitä jännitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en minäkään tarkemmin ajateltuna tiedä mitä se Gudrun toi koko tarinaan. Mutta ei se minua häirinnytkään. En taida olla kovin kriittinen lukija :)

      Mulle sopii vähäjännityksisyys. En ole kovasti pelkäämisen perään, vaikka tämäntyyppisestä "kauhusta" tykkäänkin kovasti.

      Poista
  3. Juuri sain kirjan päätökseen ja etsin heti ovatko muutkin tykänneet yhtä paljon kuin minä! Ja Lennarthan muuten, nyt ymmärsin miksi se muovipussi ja pelottavan suuret voimat...

    VastaaPoista