keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Puhelinkammo

Kärsin keskivaikeasta puhelinkammosta. Tämä ei siis kohdistu puhelimeen esineenä, rakastan puhelintani, mutta vihaan siihen puhumista. Tai no, oikeastaan aina sitten kun olen siinä puhumistilanteessa, niin sehän on aika kivaa ja olen siinä suorastaan ihan hyväkin, mutta on ihan käsittämättömän hirveää a) vastata puhelimeen ja b) soittaa puhelimella.

a)
Jossain vaiheessa taannoin tilanne oli niin kauhea, että puhelimen soidessa saatoin tuijottaa sitä, mutten yksinkertaisesti kyennyt vastaamaan. Ajattelin, että mietin ensin mitä soittajalla voi olla asiaa ja miten teoriassa vastaisin siihen ja soitan sitten takaisin. Joka oli tietenkin vielä kauheampaa. Aika usein en koskaan soittanut. Jossain vaiheessa päätin, että vastaan aina kun kuulen puhelimen. Piste. Aina. Tässä vaiheessa puheluita tuli tietenkin huomattavasti vähemmän, koska olin niin kauan ollut vastaamatta ja takaisinsoittamatta. Ymmärrettävää. Lisäksi myönnettäköön, että puhelimeni on 98% ajasta äänettömällä, mutta toisaalta aika usein katse-etäisyydellä, joten näen soitot melko usein. Ja nykyisin soitan myös takaisin noin 75% varmuudella. Nykyisin minulle soittavat isä, sisko, puoliso ja muutama lannistumaton ystävä. Kommunikoin mieluiten tekstiviestein, facebook-viestein ja hätätilassa myös sähköpostein. Onneksi nykymaailma on kääntynyt suosimaan moista viestintää.

b)
Hirveintä on soittaa. Lykkään kaikkia puhelinasioita viimeiseen saakka, vaikka tiedän, että lähes kaikista elämäni puheluista on jäänyt hyvä fiilis. Silti. En tiedä miksi. Mitä sille toiselle sitten sanoo edes? Täällä minä, mitäs sulle, no minä tässä sitä soittelin että öö no en nyt osaa sitä oikein muotoilla mutta mä laitan sulle kuule facebookissa että mitä mulla oli, no heippa. Viime aikoina olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että miksi ihmeessä sähköistä reseptiä ei voi uusia netissä, vaan pitää soittaa terveyskeskukseen. Aivan älytöntä. Siellä on kuitenkin se hiton takaisinsoittopalvelu, joten jos asiassa on joku ongelma, niin soittaisivat vasta sitten takaisin. Säästöä, mä sanon.

Tänään on ollut sillä tavalla kumma päivä, että olen soittanut kaksi puhelua ja vastannut kolmeen. Olen soittanut yhdelle henkilölle, jolle en ole ennen soittanut, ja se meni superhyvin ja leijuin puoli tuntia puhelun jälkeen kun oli niin ihana puhelu. Vastasin tuntemattoman henkilön puheluun, joka myös meni hyvin ja oli tuottelias puhelu ja olin senkin jälkeen hyvin iloinen. Muut puhelut olivat läheisiltä ihmisiltä. Ihanalta naapurilta, joka usutti soittamaan ensimmäisen puhelun ja laittoi numeron. Ystävältä, joka halusi nopeasti tietää, miten kirjoja varataan kirjastosta. Ja sitten soitin iskälle. Tästä kaikesta riemastuneena pakotin puolisonkin soittamaan äidilleen ja ystävilleen. Että kyllä nyt on yhteyttä pidetty. En aio soittaa minnekään enää tämän vuoden puolella, mutta vastaan kyllä jos joku soittaa.

(omituinen juttu on, että töissä minusta on ihan kivaa vastata ja soitella. ehkä siellä olen joku kirjastominä, jonka identiteettiin ei kuulu puhelinkammo. ja toisaalta, ne puhelut eivät ole minulle vaan kirjastolle, joten siinä mielessä se on ihan eri asia. mutta silti aika kumma homma.)

Tiedän kyllä, että puhelinkammo helpottaisi nopeasti ihan vain soittelemalla holtittomasti, mutta en minä halua. Minne minä edes soitteleisin? Ihan hirveä ajatus. Siihen menisi kauheasti aikaakin, tasapuolisuuden nimissä pitäisi sitten soitella joka suuntaan tasaisin väliajoin. Ei kuulkaa, ei soitella. Kirjoitellaan!

19 kommenttia:

  1. Ois ollu mahdollisuus vastata kolmanteenkin puheluun, mutta hämmennyt varmaan kun eihän me koskaan soitella! :)

    Mä niin samastuin tähän, ylläri. Hassua kyllä, että työpuhelut ei aiheuta näitä tuntemuksia vaikka ne onkin osoitettu mulle. Ehkä siinä on se työrooli antamassa tsemppiä.

    K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no ku sä ehit laittaa asian viestinä ennen ku ehdin soittaa takaisin! Niin mä sitten vastasin siihen viestiin sitten niin. Puhelin oli yllättäen taskussa äänettömällä. Mutta asia tuli selväksi ja hoidettua, eikä kenenkään tarvinnut puhua kenenkään kanssa :)

      Poista
  2. Eiku neljänteen tarkoitan!

    VastaaPoista
  3. Musta on hassua, että on ihminen, joka voi kirjoittaa mun puhelinkammon sanoiksi noin tismalleen osuvasti.

    Tuo vastaamisjuttu etenkin on tosi hankala selitettävä. Kerran yksi kaveri luuli, että olen suuttunut sille, kun en ikinä vastannut puhelimeen. Siitä on vieläkin paha mieli, siis minulla. Miten laimealta mahtoi siinä vaiheessa kuulostaa, että "no kun mä vaan en pysty vastaamaan".

    Ei mullekaan juuri kukaan enää soittele. Nyt vielä harvempi kun en ole juuri kellekään muistanut uutta numeroani antaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen saanut kuulla paljon tästä kohteliaasta tavastani. Useimmat ovat suhtautuneet pilkallisen ärsyyntyneesti, kukaan ei tietääkseni ole suuttunut. Olen ollut aika avoin tästä puhelinkammostani. Toisaalta minusta ei kyllä kammoa varmaankaan huomaa sitten kun minut puhelimen päähän saa, olen siinä kuitenkin ihan ok. Itse kyllä huomaan, kun yleensä puhelujen ajan ramppaan hermostuneesti mattoa edes takaisin.

      Mutta eipähän tarvitse ihmetellä miksi tullaan juttuun, kun meillä on niin yhtenevä käsitys kommunikoinnista. Kirjoittaen kiitos.

      Poista
  4. Olenko ihan hirveä jos tähän sanon, että onpa kiva kun jollain on vielä hankalampi puhelinsuhde kuin mulla?

    Minä nimittäin vastailen puhelimeen ihan sujuvasti ja soitankin miehelle tai siskoille. Ja äitille ja isälle. Mutta kaikki viralliset puhelut! Äääh! Mun täytyy lukittautua pyykkihuoneeseen muiden kuulumattomiin, tasata hengitystä hyvän aikaa, miettiä valmiiksi miten esittelen itseni, pakottautua puhumaan rauhallisesti ja selkeästi... Etenkin inhoan vaikkapa lääkäriajan varaamista. Ensin on hirveän vaikeaa päästä läpi sinne ja kun lopulta joku vastaa ja saa selostettua asian, niin yhdistetäänkin jollekin muulle. Ja taas on puhuttava samat asiat uudestaan. Lisäksi, mitä intiimimpi vaiva, sitä useammalle ihmiselle se on selostettava.

    Tyhmä juttu koko puhelin.
    Melkein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin aina lukittaudun jonnekin puhumaan, työhuoneeseen yleensä. Mulle oikeastaan virastoihin soittelu on helpompaa kuin jollekin oikealle ihmiselle, jolle mulla on asiaa. Vähän niin kuin se työpuhelimeen vastaaminen, niin virastossakin on vastassa virasto eikä ihminen. Tosin esimerkiksi terveyskeskus on nykyään melkein ainoita paikkoja, joissa asioitaan ei voi hoitaa sähköisesti. Kai sekin on muuttumassa, onneksi. Että ehkäpä se sähköinen reseptikin on joskus oikeasti asiakkaallekin sähköinen.

      Poista
  5. Liityn posseen! Lähes mikään ei ole niin vastenmielistä kuin soittaa puhelimella omien asioiden hoitamiseen liittyen. Hyi hitto. Valmistelen tilannetta vaikka kuinka kauan ja yleensä lykkään sitten vielä vähän.

    Työpuheluissakin olen vähän arka, mutta onneksi olen onnistunut peittämään sen hyvin ja selviytynyt aina vähän eteenpäin. Työroolilla on osuutta asiaan. Nyt juuri mulla ei edes ole työpuhelinta, jolla soittaa tai johon vastata. Sen sijaan saa ihan luvan kanssa naputtaa sähköpostia ja Wilmaa/Helmeä. KIITOS.

    Vastaaminen on vähän helpompaa, joskin yleensä siellä sitten onkin lehtimyyjä, joille olen nykyisin aika törkeä. Hyi minua.

    Mutta ei, minä en halua puhua puhelimessa. Piste. Ihanaa, että meitä on muitakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä ei olekaan aivan vähän :)

      Mä olen yleensä kauhean ystävällinen puhelinmyyjille, kun mua vähän säälittää kun he joutuvat raukat soittelemaan kaiken maailman ihmisille. Tosin olen kaikilla mahdollisilla estolistoilla, enkä tällä hetkellä saa kovin paljon niitä soittoja.

      Poista
  6. Minun spontaanireaktio puhelimen soimiseen on rauhallinen Ei. Mutta yleensä se on ihan kiva kuitenkin. Puhun keskimäärin vain kahden ihmisen kanssa kuitenkin koska ystäväni jakavat pitkälti kanssani tämän "puhelin ei" -kokemuksen.
    Ja minä jaan sinulle blogissani haasteen, haa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa järkevältä reaktiolta. Ja kiitos haasteesta, yritän ottaa siltä nirrin tässä lähiaikoina. Kiva haaste!

      Ja kiitos myös kirjabloggauksestasi. Tulin hyvin iloiseksi! Mulla on joku tämmöinen juttu, etten muka voi käydä kommentoimassa mun kirjan bloggauksia, kun se ei oikein kai kuulu johonkin kirjoittamattomaan etikettiin, mutta olen silti hirveän kiitollinen ja iloinen kaikista. Vähän kai sellaista tekijän kuolemaa muka, että pärjätköön itsekseen kirja nyt maailmalla sitten, ei ole enää mulla siihen sanottavaa.

      Poista
    2. Kiitos kiitos Siina :)))! Ymmärrän tuon ettet halua käydä kommentoimassa mutta ihana kun kommentoit näin :).

      Poista
  7. Just wait! Aika parantaa melkein kaikki fobiat. Minä olen huomannut itsestäni, että vanhetessa on rauhallisempaa pelkojenkin suhteen.

    Kännykkä on ärsyttävämpi kuin lankapuhelin, koska pitäisi aina soittaa takaisin, kun huomaa jonkun soittaneen. Tuntuu, että pitäisi olla aina saatavilla. Lankapuhelinaikana ei myöskään soiteltu niin paljon, koska soittaminen oli kallista. Lankapuhelimen ärsyttävä puoli oli taas se, ettei puhelimesta nähnyt kuka soittaa vaan joutui usein vastailemaan toisille perheenjäsenille tuleviin puheluihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas pidin enemmän lankapuhelimista. Oli kivaa vastata, kun ei yhtään tiennyt kuka siellä voi olla. Lapsena en ollut yhtään puhelinkammoinen, soittelin ihan hulluna kaikkialle. Olin myös hyvin puhelinetikettitietoinen. Meille oli tolkutettu, että aina pitää esitellä itsensä kun soittaa, ja sitten kun äidille tai isälle soitti joku, joka ei sanonut nimeään, huusin suureen ääneen: "ÄITI! TÄÄLLÄ SOITTAA JOKU JOKA EI ESITELLYT ITSEÄÄN!" Varmaan oli mukava soittaa meille.

      Siinä mielessä en oikein usko parantuvani tästä, kun olen tämän vasta aikuisiällä vaivakseni saanut. Mutta toivon toki, että olet oikeassa. Ylipäätäänkin kammo menee kausittain, välillä vastaaminen on ihan mahdotonta ja välillä melkein ok. Useimmiten siltä väliltä.

      Poista
    2. Joo, olet oikeassa, kyllä lankapuhelin voittaa! Minua rasittaa se, ettei kännykkää saisi jättää kotiin edes lenkille mennessä. Ja kun näkee soittajan nimen eikä halua vastata, niin sehän jää vaivaamaan.

      Onko sinulle sattunut puhelimessa jokin epämiellyttävä asia, josta on jäänyt fobia? Se voi olla jokin epämiellyttävä tilanne, joka on unohtunut, mutta jättänyt viipyvän varjon.

      Muistan, miten kielissä opetettiin pitkään puhelinetikettiä, vaikka sitä ei enää käytännössä voinut toteuttaa: Can I take a message, Mamma, telefon till dej! Oppilaat sanoivat, ettei kukaan sellaista tarvitse, mutta me opettajat yritimme tolkuttaa, että virastotyössä kyllä. ; )

      Poista
    3. Ei, en ainakaan muista, että puhelimessa olisi koskaan tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Mutta ehkäpä se tosiaan on unohtunut.

      Poista
  8. Mä niin samaistun! Ja ilahdun, kierosti, sillä olen luullut olevani kammoni kanssa yksin :)

    Mulla on ilmaantunut yksi lisähaaste minun ja kommunikoinnin väliin: vanha puhelimeni meni rikki. Uudessa ei ole näppäimistöä, vaan kosketusnäyttö, jolla kirjoittaminen on ihan arsesta. Eli kun oon aikaisemmin viestinyt lähes yksinomaan kännykällä tekstaillen ja sähköpostitellen, niin enää en pysty, koska kosketusnäyttö. Enkä jaksa kyllä tähän koneellekaan tulla. Niin että vähiin on jäänyt minun ja maailman välinen yhteydenpito. Sujuvasti luen kännykällä internetiä, sähköposteja ja tekstareita, mutta en vastaa, en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin vastustin pitkään kosketusnäyttöä kun pelkäsin etten osaa enää kirjoittaa. Näppäimistöllä tekstasin juostessani bussiin ja joka paikassa, ei tarvinnut kuin yhden käden, nyt tarvitsee kaikki raajat ja aistit. Nyt on tekstailu vähentynyt huomattavasti. Mutta kyllä sitä oppii käyttämään kun vain antaa mennä. Enää en vaihtais takaisin ikinä! Kyllä se siitä! Ai biliiv in juu!

      Poista
  9. Ällistyttävää, minulla on sielunsisaria, vaikka olen luullut tähän saakka olevani ainut maailmassa!!! Mikä helpotus, nyt en en ainakaan vastaa enää kenellekkään, enkä varsinkaan soita, kuin pakon edessä. Minä olen tekstiviesti-ihminen:)

    VastaaPoista