lauantai 16. marraskuuta 2013

Moranthology

Caitilin Moran: Moranthology
Random House Audio Books, 2012
Lukija: Caitlin Moran

Hän sai ensimmäisen äänikirjansa kuunnelluksi sitten lapsuuden satukasettien! Woop woop! No oliko se kivaa? No kyllä se oli. Ihan kivaa. Niin kivaa, että ostin jo seuraavankin. Kaksi suurempaa henkilökohtaista ongelmaa havaitsin kyllä.
1) Ei kuule. Tämän johdosta olen koko ajan hätäilemässä, että hännystääkö minua metsässä peikko, huusiko joku nimeäni, tapahtuiko jossain jotain, mikä olisi pitänyt kuulla.
2) Minne katsoa. Aiemmin metrossa joko luin kirjaa tai näpersin puhelinta, jolloin katsomisongelmaa ei ollut. Nyt kuunnellessa huomaan katseeni harhailevan, tuijottelen lähellä istuvia nolosti. Yritän pitää katseeni katorajassa tai jossain muussa kiintopisteessä, mutta jos en keskity siihen, huomaan pian taas möllöttäväni ajatuksissani jotain ihmistä silmiin. Olen yrittänyt myös näpertää puhelinta kuunnellessa, mutta silloin en muista kuunnella. En uskalla ottaa käyttöön japanilaistekniikkaa, eli kuunnella silmät kiinni, koska olisi ihan liian pelottavaa jos ei kuulisi eikä näkisi. Silloin peikko voisi hiipiä metrossa naaman eteen ja huutaa PÖÖ ja sittenhän siinä kuolisi kauhusta. Ei ei. Tämä vaatii vielä työstämistä. Vinkkejä vastaanotetaan.

Mutta itse Moranthologyyn. Pidin kovasti Moranin aiemmasta teoksesta Naisena olemisen taito, joka kertoo naiseudesta. Hauskasti. Moranthology kertoo sitten taas kaikesta muusta. Ja varmaan vähän naiseudestakin. Se koostuu lyhyemmistä ja pidemmistä teksteistä, joissa Moran käsittelee asioita todella laidasta laitaan: hän itse, hänen lapsuutensa, Downton Abbey, Keith Richards, Doctor Who, sota, sosiaalituet, Lontoon olympialaiset, kuninkaalliset häät, Sherlock. Hän on käsitykseni mukaan jonkinlainen tv- ja julkkistoimittaja Englannin maassa, ja hyvin hauska.

Kirjan ongelmia olivat nähdäkseni seuraavat:
- Jutut julkkiksista, jotka eivät kiinnosta minua tai joita en tunne. Kuten pitkä juttu siitä kun Moran oli ryyppäämässä Lady Gagan kanssa, joka sinänsä on hyvin kiinnostavaa ja hauska juttu, mutta Moran oli kirjoittanut sen jo lähes kokonaisuudessa edelliseen kirjaansa.
- Liian ajankohtaiset jutut ja jutut, jotka perustuvat läppään Twitterissä. Varmasti kuninkaallisten häiden aikaan oli kiinnostavaa, miten asiaa käsiteltiin silloin Twitterissä, mutta oikeastaan minua ei enää kovin paljon jaksa innostaa.
- Pitkä jorina Paul McCartneysta. Rrrrakastan Beatlesia siinä missä seuraavakin mies, mutta jostain syystä ihaileva tarina McCartneysta sai minut jatkuvasti tuijottelemaan unelmoivasti lyhtypylväitä ja tippumaan kärryiltä.

Kirjan hyviä puolia olivat mielestäni seuraavat:
- Juttu Eddie Izzardista. Minä niiiiiin pidän Eddie Izzardista! Jos ette vielä pidä, suosittelen tutustumaan häneen ensi tilassa esimerkiksi YouTubessa. Hauskin koomikko ikinä.
- Juttu Keith Richardsista. Jostain syystä en ollut ikinä ennen ajatellut, että Richardsilla on persoonallisuus. Olin ajatellut, että hän on vähän niin kuin sellainen viinanhajuinen maskotti, joka aina tarpeen tullen kannetaan paikalle jostain arkusta. Mutta Moranin jutun kuunneltuani jäi olo, että tekisi mieli lukea Richardsin elämänkerta.
- Moranin omat asiat. Varsinkin jutut lapsuudesta ja keskustelut sängyssä aviomiehen kanssa.
- Kertomukset Downton Abbeyn näyttelijöistä. Jostain syystä ajatus Matthewista ja Marysta aivan lärveissä dippaamassa klubin tanssilattialla on aika kummittelevainen.
- Kirjoitus sosiaalituesta. On erittäin tärkeää, että ihminen, joka on elänyt lapsuutensa sosiaalituella, kertoo mitä se on hänelle merkinnyt. Ja miten tärkeää on, ettei vanhempien valintoja kosteta lapsille.
- Juttu Moranin tukasta. Kyllä. Se oli hyvin kiinnostava ja jopa inspiroiva juttu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan ok. Luen todennäköisesti jatkossa kaiken, mitä Moran kirjoittaa, mutta jos saa toivoa, toivoisin hänen kirjoittavan jotain vähemmän ajankohtaista ja kuluvaa. Esimerkiksi lisää hänen tukastaan ja perheestään. Tai kaloista. Ei niinkään julkkiksista.

PS: Huomenna on taas ainekirjoituksen aika. Tällä kertaa emäntänä on Täti-ihminen. En ole vielä kirjoittanut mitään, joten en lupaa että tänne mitään ilmestyykään, mutta sankaritarinoita on luvassa ainakin muualla. Jännää!

2 kommenttia:

  1. Jaahas, pitäisiköhän tämä nyt sitten hankkia jostain. Minä yritin kuunnella äänikirjoja pyöräillessäni, mutta aina miettiessäni reittivalintoja keskittyminen laski nollaan ja sitten olinkin ihan pihalla että missä mennään. Treeniä tarvitaan. Mutta Moran on hauska, tykkäsin Naisena olemisesta myös, että kyllä tämäkin. Mutta ehkä hankin sitten e-kirjana vaikka.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli minusta aika hyvä ensimmäinen äänikirja, voisin suositella harjoituskappaleeksi siihen hommaan. Jutut ovat enimmäkseen aika lyhyitä, joten ei niin haittaa vaikka tippuukin kärryiltä välillä, seuraavaan juttuun ehtii taas mukaan. Tosin välillä oli hankala tietää milloin luku vaihtui, kun ei ollut mitään selkeää mainintaa tai taukoa.

    VastaaPoista