perjantai 29. marraskuuta 2013

Sharp Objects

Gillian Flynn: Sharp Objects
Random House Audio Books, 2006
Lukija: Ann Marie Lee

Sehän oli niin, että minä en tykännyt Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä yhtään ja olin sitä mieltä, että en enää hänen tuotantoonsa koske. Mutta sitten tuli tämä äänikirjahullutus ja muistin lupaukseni ystävälle, että luen Sharp Objectsin, joka on hänen lempikirjansa. Näinhän se menee vähän niinku puolihuomaamatta, ajattelin. Seison liukuportaissa ja kirja lorisee päähäni.

Aluksi vierastin lukijan ääntä todella paljon. Oli vaikea suhtautua, kun hän imitoi miehen ääntä ja välillä luki teennäisen pehmeästi. Sitten jotenkin aloin viehättyä hänen tavastaan lausua päähenkilön, Camille Preakerin, nimi. Ja lopulta aloin kaivata hänen ääntään.

Sharp Objects kertoo Camillesta, joka on toimittaja pienessä lehdessä Chicagossa. Pomo lähettää hänet vanhaan kotikaupunkiinsa Wind Gapiin tekemään juttua kahdesta pikkutytöstä, joista toinen on kadonnut ja toinen tapettu. Wind Gapissa Camille joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja perheensä. Ja mikä menneisyys se onkaan. Camillen äiti Adora on sikateollisuusmiljonääri, vanhaa kunnon rahasukua. Camillen sisko Maryann on kuollut lapsena, mutta jäljellä Wind Gapissa on pikkusiskopuoli Amma. Hiljalleen Camillen ihoon arpeutuneet sanat alkavat huutaa yhä lujempaa.

Tässä kävi sillä tavalla hassusti, että minä pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi. Yritin jatkuvasti keksiä tekosyitä notkua jossain yksinäni, että saisin kuunnella. Niitä ei ollut hirmuisesti, mutta silti niin paljon, että laskelmani pettivät ja kuuntelinkin kirjan alle kahdessa viikossa vaikka sen oli tarkoitus riittää kuukaudeksi. Haluaisin edelleen olla sitä mieltä, etten pidä Flynnin mustasta maailmankuvasta, mutta tällä kertaa se ei päässyt yllättämään ja lisäksi Camille oli oikeastaan hyvin sympaattinen ja kiinnostava hahmo. Olen jo salaa suunnitellut, että lähiaikoina kuuntelen kolmannenkin Flynnin. Aika perusdekkareitahan nämä ovat, eivät mitään korkeakirjallisuutta, mutta viihdyin kyllä oikein hyvin. Epäilenpä jopa, että jos olisin lukenut tämän ennen Kilttiä tyttöä, olisihan EHKÄ saattanut pitää siitäkin. Mutta vain ehkä. No todennäköisesti en olisi pitänyt silti, se oli ihan pöljä kirja. Anteeksi vain.

Yleisesti tästä äänikirjameiningistä on sanottava, että voihan perttileijaa sentään että on mahtava homma. Olen ihan koukuttunut. Audiblessa saan kuukausimaksulla joka kuukausi yhden greditin, jolla saan yhden kirjan. Nyt kun luukutin Sharp Objectsin parissa viikossa olin jo valmis laittamaan kaikki rahani seuraavaan kirjaan (ihan oikeasti, minulla ei ole kovin paljon rahaa), mutta onneksi äänikirjamentorini Liina ehti väliin ja huomautti, että työpaikkani tarjoaa ihan ilmaiseksi äänikirjoja. Niinpä kirjauduin HelMetiin ja nyt on puhelimessa uusi kirja odottamassa. Tai no, saatoin lorauttaa sitä korvaani jo tunnin tuossa kotimatkalla. Ensi kuussa en kyllä aio ottaa Audiblesta kirjaa, joka kestää 9 tuntia, vaan jonkun, joka kestää 40. Ei tule ihan heti paniikki sitten.

Jännä juttu on myös, että näköjään äänikirjaminä ja paperikirjaminä luemme ihan erilaisia kirjoja. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani Sharp Objectsia kirjana, mutta äänikirjana se oli huippu. Haluan selvästi äänikirjoissani viihteellisempää, jännempää. Ja kaikkein oudointa on, etten halua kuunnella suomeksi. Paperikirjaminä taas ei yhtään halua lukea muuta kuin suomea. Skidisti skitsofreeninen olo. Mutta mitä väliä kunhan on kivaa. Ja kivaa on!

torstai 28. marraskuuta 2013

Warm Bodies

Jonathan Levine, 2013.

Ja taas hän on elävien kuolleiden kimpussa. Tosin tämä edustaa aika lailla erilaista zombikomediaa kuin vaikka Shaun of the Dead tai Cockneys vs. Zombies, josta vasta bloggasin. Tässä on kyseessä romanttinen komedia.

R on zombi, joka laahustaa ympäri lentokenttää ja urahtelee. Hän ei muista mitään, mutta kaipaa tunteita. Syödessään aivoja hän saa välähdyksiä syömänsä ihmisen tunteista ja elämästä.

Julie on elävä tyttö, joka asuu korkean muurin takana. Hänen isänsä johtaa yhdyskuntaa ja zombilahtausta.

R rakastuu Julieen ja siitä se tarina sitten lähtee. Tarina kulkee hauskasti R:n kertomana, hän on aika nokkela jätkä ollakseen kuollut. Ja Juliekin on mukavan toimelias. Hänellä on monia ilmeitä, jotka muistuttavat kovasti Twilightin Bellaa, mutta toisin kuin Bella, Julie ei jää nostelemaan huohottaen kulmakarvojaan vaan hoitaa hommat.

Kyseessä on onnistunut Romeo ja Julia -pastissi, kovasti sympaattinen, riittävän jänskä ja kaiken kaikkiaan oikein kiva ja herttainen, jos näin voi zombielokuvasta sanoa. Ilahduttavinta oli John Malkovich Julien despoottifaijana, koska minusta John Malkovich on lähes ihaninta maailmassa. Rakastuin häneen palavasti nähtyäni hänet Valmontina Valheissa ja viettelijöissä, joka on ehdottomasti yksi lempielokuvistani ikinä. Eipä mulla oikeastaan muuta, hyvä elokuva oli tämä. Täsmäelokuva kaltaisilleni ihmisille, jotka pitävät zombeista ja romanttisista, nokkelista komedioista ja mielellään samassa paketissa.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Puhelinkammo

Kärsin keskivaikeasta puhelinkammosta. Tämä ei siis kohdistu puhelimeen esineenä, rakastan puhelintani, mutta vihaan siihen puhumista. Tai no, oikeastaan aina sitten kun olen siinä puhumistilanteessa, niin sehän on aika kivaa ja olen siinä suorastaan ihan hyväkin, mutta on ihan käsittämättömän hirveää a) vastata puhelimeen ja b) soittaa puhelimella.

a)
Jossain vaiheessa taannoin tilanne oli niin kauhea, että puhelimen soidessa saatoin tuijottaa sitä, mutten yksinkertaisesti kyennyt vastaamaan. Ajattelin, että mietin ensin mitä soittajalla voi olla asiaa ja miten teoriassa vastaisin siihen ja soitan sitten takaisin. Joka oli tietenkin vielä kauheampaa. Aika usein en koskaan soittanut. Jossain vaiheessa päätin, että vastaan aina kun kuulen puhelimen. Piste. Aina. Tässä vaiheessa puheluita tuli tietenkin huomattavasti vähemmän, koska olin niin kauan ollut vastaamatta ja takaisinsoittamatta. Ymmärrettävää. Lisäksi myönnettäköön, että puhelimeni on 98% ajasta äänettömällä, mutta toisaalta aika usein katse-etäisyydellä, joten näen soitot melko usein. Ja nykyisin soitan myös takaisin noin 75% varmuudella. Nykyisin minulle soittavat isä, sisko, puoliso ja muutama lannistumaton ystävä. Kommunikoin mieluiten tekstiviestein, facebook-viestein ja hätätilassa myös sähköpostein. Onneksi nykymaailma on kääntynyt suosimaan moista viestintää.

b)
Hirveintä on soittaa. Lykkään kaikkia puhelinasioita viimeiseen saakka, vaikka tiedän, että lähes kaikista elämäni puheluista on jäänyt hyvä fiilis. Silti. En tiedä miksi. Mitä sille toiselle sitten sanoo edes? Täällä minä, mitäs sulle, no minä tässä sitä soittelin että öö no en nyt osaa sitä oikein muotoilla mutta mä laitan sulle kuule facebookissa että mitä mulla oli, no heippa. Viime aikoina olen ihmetellyt esimerkiksi sitä, että miksi ihmeessä sähköistä reseptiä ei voi uusia netissä, vaan pitää soittaa terveyskeskukseen. Aivan älytöntä. Siellä on kuitenkin se hiton takaisinsoittopalvelu, joten jos asiassa on joku ongelma, niin soittaisivat vasta sitten takaisin. Säästöä, mä sanon.

Tänään on ollut sillä tavalla kumma päivä, että olen soittanut kaksi puhelua ja vastannut kolmeen. Olen soittanut yhdelle henkilölle, jolle en ole ennen soittanut, ja se meni superhyvin ja leijuin puoli tuntia puhelun jälkeen kun oli niin ihana puhelu. Vastasin tuntemattoman henkilön puheluun, joka myös meni hyvin ja oli tuottelias puhelu ja olin senkin jälkeen hyvin iloinen. Muut puhelut olivat läheisiltä ihmisiltä. Ihanalta naapurilta, joka usutti soittamaan ensimmäisen puhelun ja laittoi numeron. Ystävältä, joka halusi nopeasti tietää, miten kirjoja varataan kirjastosta. Ja sitten soitin iskälle. Tästä kaikesta riemastuneena pakotin puolisonkin soittamaan äidilleen ja ystävilleen. Että kyllä nyt on yhteyttä pidetty. En aio soittaa minnekään enää tämän vuoden puolella, mutta vastaan kyllä jos joku soittaa.

(omituinen juttu on, että töissä minusta on ihan kivaa vastata ja soitella. ehkä siellä olen joku kirjastominä, jonka identiteettiin ei kuulu puhelinkammo. ja toisaalta, ne puhelut eivät ole minulle vaan kirjastolle, joten siinä mielessä se on ihan eri asia. mutta silti aika kumma homma.)

Tiedän kyllä, että puhelinkammo helpottaisi nopeasti ihan vain soittelemalla holtittomasti, mutta en minä halua. Minne minä edes soitteleisin? Ihan hirveä ajatus. Siihen menisi kauheasti aikaakin, tasapuolisuuden nimissä pitäisi sitten soitella joka suuntaan tasaisin väliajoin. Ei kuulkaa, ei soitella. Kirjoitellaan!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Tukkauutisia! Tukkauutisia!

Ikävöittekin jo varmaan tiedonantoja hiuksistani. Kyllä varmasti ikävöitte. Tässä siis kaikille asiasta kyselleille uusimmat tukkauutiset! Kävin lauantaina kampaajalla. Olen itseltäni salaa käynnistänyt projektin, jossa kasvatan näköjään omaa väriä takaisin.


"Pitäisköhän mun alkaa tummentaa hiuksia. Menisköhän siinä minusta kaikki erityinen?" mietiskelin eilen ääneen.
"Ei kannata, hiusvärit on niin last year", totesi puoliso.
"Onko tämä mun oma väri sitten hyvä?" yritin.
"Njaa."
"Millainen hiustenväri mulla sinusta on?"
"No sellainen suomalainen."
"Ai millainen suomalainen?"
"No sellainen hiekka."

Tämä keskustelu ei ainakaan kannustanut pysymään omassa värissä. Olen aiemminkin täällä ruikuttanut hiusteni metamorfoosista, joten jatkan aiheesta. Hiukseni ovat kokeneet aikuisiälläni seuraavaa:

Yläasteella: sininen, ruskea, vaalea, punainen, pitkä, lyhyt, polkka.
Lukiossa: punainen
Välivuosina: pitkä vaalea
Yliopistossa: leikkasin tukan lyhyeksi jostain merkillisestä syystä, lopetin värjäämisen ja koska olin köyhä, kävin kampaajalla kaverin koirantrimmaamossa. Istuin siellä porrasjakkaralla cockerspanielin kuvien ja sertien keskellä. Tein tätä vuosia. Hyvä oli tukka, pitkä ja vaalea.
Helsinki: leikkuutin polkan, siirryin vaaleisiin raitoihin. Tukka alkoi kihartua yhä enemmän ja enemmän.
Raskaana: tukka oli paksu, vaalea, polkka, jota töissä kutsuttiin järki ja tunteet -kampaukseksi, koska se meni yhtäkkiä käsittämättömille korkkiruuveille
Imetyksen loputtua: tukka tipahti. Kampaajan mukaan puolet hiuksistani oli alle viisi senttiä pitkiä ja loput olivat omituista, pumpulimaista vaalennettua höttöä.
Viime viikolla: tukasta noin kymmenen senttiä on omanväristä, tukka on edelleen epämääräisen kiharahko, latvat sojottavat sinne tänne, mutta olen kummallisen leimautunut kuontalooni.
Nyt: kampaaja nipsaisi pahimmat latvaruumiit pois, nyt on taas vähemmän vaalennusta, mutta tukka on yllättävän lyhyt. Suoristettuna se näytti hämmentävän hyväkuntoiselta ja no. Tavalliselta. Nyt ei enää näytä kun pesin sen. Suoristus ei ole mun juttu.

En oikein tiedä mitä mieltä olen tästä.


Valehtelin. Tiedänpäs. Tämä on ihan perseestä. Minä haluan takaisin pitkän, hyväkuntoisen tukkani. En vain tiedä miten. Nyt yritän saada oman värini takaisin, että voin lähteä taas tuhoamaan sitä jollain tavalla. Minä niin pidän vaaleasta tukasta, enkä haluaisi siitä luopua, mutta selvästi aika on ajanut minun ja hiusteni ohitse ja on vain hyväksyttävä, että aika aikaa kutakin. Jos haluan olla vaalea, minun on oltava lyhythiuksinen ja valmis tekemään itsekin jotain hiuksilleni. Jos haluan olla pitkähiuksinen, en voi olla vaalea. Tai sitten minun on hankittava jonkun muun tukka, mikä olisi niin kaukana mukavuudenhaluisesta minusta, ettei tule koskaan tapahtumaan. Enkä kyllä ole ihan varma siitäkään, miten eettistä on ostaa kehitysmaiden ihmisten hiuksia. Ainakin minusta olisi outoa kulkea jonkun muun tukassa. Tosi outoa, itse asiassa.

No joo. Mutta se siitä. Kuvituksena puolison ja siskon hiukset, joihin tein lettejä viikonloppuna. Ne onnekkaat paskiaiset! Mikä määrä hyväkuntoista tukkaa. Ihan oikeasti, jos saisin 1/3 puolison tukasta minulla olisi keskimääräistä paksumpi tukka. Ja mitä helvettiä se nyt on, että minulla on siskon kanssa samat vanhemmat ja yksi sai kaikki hiukset. Että haistakaa nyt vaan paska, hiusasioiden jumalat siellä!

Nyt aion rankaista itseäni turhamaisista ajatuksistani ja katsoa kokonaisen Mission Impossible: Ghost Protocol -elokuvan. Ihan hirveä rangaistus. Uh-huh.

torstai 21. marraskuuta 2013

Staalo

Stefan Spjut: Staalo
(Stallo, 2012)
Suom. Taina Rönkkö
Like, 2013

Kuulin Staalosta Maijan blogista, ja varasin heti kirjastosta. Ajattelin, että tässä saattaisi olla nyt käsillä jotain sellaista kovasti kaipaamaani John Ajvide Lindqvist -henkistä ruotsalaista kauhua. Sellaista jopa korkeakirjallista, sellaista ihaninta. Kun Staalo saapui, se olikin yllättävän paksu. Siksi aloittaminen kesti. Minulla on välillä kausia, jolloin siedän vain pieniä kirjoja.

Staalo alkaa pitkähköllä alustuksella 70-luvun lopulta. Pieni Magnus on äitinsä kanssa mökkeilemässä. Sitten hänet nappaa peikko. Monissa arvioissa on oltu sitä mieltä, että tämä oli kirjan parasta antia. Minä taas en olisi jaksanut lukea Magnuksen näkökulmaa yhtään pidempään, oli liian huihui. Tämäkin jo riitti todentamaan minulle, ettei ihmisen kuulu mökkeillä, jos haluaa säilyttää lapsensa ja mielenterveytensä.

Onneksi kirjassa siirrytään 2000-luvun alkuun, Pohjois-Ruotsiin. Susso Myrénillä on peikkoaiheiset nettisivut, jotka ovat saaneet alkunsa hänen pappansa aikoinaan ottamasta valokuvasta, jossa karhulla ratsastaa kummallinen olento. Peikko, väittävät Myrénit. Vaikea sanoa, sanovat muut. Susson näkökulma tarinaan on kiinnostava, hän on jännä hahmo, tarinan toimija. Ruotsissa mieskirjailijat osaavat tehdä näitä naishahmoja, jotka ovat ihmisiä.

Välillä tarina kulkee Susson äidin, Gudrunin, minäkerrontana. Gudrun on kovasti mukana Susson puuhissa.

Kolmas näkökulma on Sevedillä. Hän asuu kummallisessa porukassa maatilalla. Pihalla on Murju, jossa tapahtuu kaikenlaista vähän erikoista ja salattua. Seved on vielä kiinnostavampi kuin Susso.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Pidin pohjoisruotsalaisuudesta, pidin kaikista henkilöistä, pidin jopa jatkuvasta nuuskan kanssa mälväämisestä. Pidin siitä, ettei tämä ollut oikeastaan erityisen pelottava kirja. Lopussa aika jännä, mutta ei pelottava. Erityisesti pidin peikoista. Tai staaloista. Ainoa vika kirjassa oli keskivälin roima tyhjäkäynti. Luulen, että kirjaa olisi voinut tiivistää 200 sivua ilman, että tarina olisi ainakaan kärsinyt. Vähän jäi ärsyttämään myös lopussa pedattu jatko-osa. En oikein ole jatko-osien ystävä. Kerrotaan kaikki mitä on sanottavaa kerralla, jooko. Vaikka toisaalta, luen kyllä varmasti jatkossa kaiken mitä tämä herra Spjut rykäisee kynästään, joten oikeastaan on ihan kiva jos sieltä purskahtaa lisää peikkojuttuja. Mitäpä valittamaan.

Tuolla Sivukirjastossa Liina mainitsi, että John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -kirjan suomennoksesta paistaa läpi ruotsi, mikä on nähdäkseni aika yleistä ruotsista käännetyissä kirjoissa, ja oikeastaan pidänkin siitä. Englannin läpi tuleminen ärsyttää, ruotsin ihastuttaa. Mutta tässä kirjassa sellaista ei ollut havaittavissa yhtään. Ja kai se on myönteinen juttu kuitenkin. Hyvä käännös, toisin sanoen.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Cockneys vs Zombies

Matthias Hoene, 2012

Yhden naisen ristiretkeni jatkuu. Tarkoitukseni on löytää uusi Shaun of the Dead. Koska on tehty yksi Shaun of the Dead, täytyy olla mahdollista tehdä myös toinen. Rohkeasti tutkin kaiken vähänkään sinne päin viittaavan. Oliko se tämä elokuva? Oliko? Oliko?

Ei se ihan ollut. Valitettavasti. Mutta siitä huolimatta Cockneys vs Zombies on ihan ookoo zombihömpöttely. Nauroinkin kerran. Siihen liittyi zombivauva. Se oli varmaankin sellainen kohtaus jolle ei olisi kovin korrektia nauraa.

Zombivirus pääsee valloilleen avatusta haudasta Itä-Lontoon rakennustyömaalla. Kohta lähes kaikki hoippuvat aivojen perässä, vain muutama pikkurikollinen onnistuu muilimaan ilman tartuntaa. Sitten he lähtevät pelastamaan vaariaan vanhainkodista, missä kovat vanhukset pitävät rintamansa kuolleita vastaan.

Cockneyt ovat käsittääkseni sellaisia työväenluokkaisia, itsetietoisia tyyppejä, jotka asuvat tietyllä Itä-Lontoon alueella ja puhuvat cockneyn murretta. Guuglatessani mielestäni tunnetuimmat tämän ihmisryhmän edustajat olivat Sid Vicious ja Michael Caine. Ihan kiinnostavaa. Näin sitä sivistyin tämänkin elokuvan myötä.

Muistin juuri. Nauroin toisenkin kerran. Vanha papparainen raahautuu pihanurmikon yli kävelytukensa kanssa edeten noin sentin minuutissa. Hänen kannoillaan hoippuu zombeja lähes yhtä hitaasti. "Ne ovat niin nopeita!" huutaa pappa. Höh. Ei se kerrottuna toimi. Nyt teidän varmaan on pakko katsoa tämä elokuva, että saatte naurunne.

PS: Täällä käy nykyään ihan hulluna porukkaa. Venäjältä, Ameriikasta ja Kiinasta. Epäilen heitä roboteiksi. Mutta jos ette ole ihan kaikki robotteja niin kiva että käytte. Tai siis ei nyt mitään ihmismassoja, tai robotti-, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän kuin vähän aikaa sitten.

PPS: Laittelen lisää arvosteluja tuonne kirjan sivuille. Jos nyt jotakuta sattuu kiinnostamaan.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Sankaritarina

Se on ainekirjoitus neljättä kertaa tässä nyt. Täti-ihminen on puikoissa ja aihe on ihastuttavan moniulotteinen. Toivoinkin, että tulisi aihe joka levittäisi kirjoitukset keskenään erilaisiksi. Harmillisesti itselläni on ollut tässä vähän ongelmia sijoittaa tähän aikaa, mutta yritetään nyt jotain rääpäistä, ettei jää väliin. Minä kun niin tykkään osallistua!


Sankaritarina

Eräänä syksyisenä iltana äiti oli laittanut tiskikoneen päälle hieman liian ajatuksissaan. Kaikki tutit olivat koneessa uniaikaan.
- Kaikki tutit ovat koneessa, äiti totesi isälle.
Isä mulkaisi äitiä. Mikä alkeellinen virhe. Mutta näin oli kuten oli. Tutit olivat koneessa. Lapsi katseli kiinnostuneena isän sylistä. Mitähän tämä nyt tarkoitti.
- Kai siitä tutista pitää luopua joskus kuitenkin, sanoi äiti.
- Minä haluu minu tutti, lapsi sanoi.
- Tutit on nyt kaikki koneessa, isä sanoi. - Mutta ei se haittaa.
- Ei haittaa! lapsi sanoi reippaasti.

Tunnin kuluttua oli selvää, että kyllä haittaa. Kukaan ei ollut ymmärtänyt tutin merkitystä nukutuksessa. Aiemmin lapsen nukahtaminen oli sujunut seuraavasti: lapsi sänkyyn, tutti suuhun, vanhempi lurittelee parit unilaulut, lapsi sammuu. Aikaa kului viidestä kymmeneen minuuttia.
- Minä ei ottaa nukattaa! nyyhkytti itkuinen lapsi.
Lopulta lapsi sammui itkuunsa kahden tunnin huudon päätteeksi.

Uupuneet vanhemmat istuivat sohvalla. He ymmärsivät, että tutti ei voisi enää palata. Lasta ei voisi laittaa moneen kertaan käymään läpi tätä harjoitusta. Tämä oli nyt vain vedettävä läpi, vaikka oli huonoin mahdollinen hetki. Tosin aina on huono hetki kärsimykselle.

Mutta miten opettaa lapsi nukahtamaan? Perheen isä nukahtaa menemällä sänkyyn ja sulkemalla silmänsä. Perheen äiti nukahtaa lukemalla niin kauan, että nukkuu. Mutta lapsi ei osaa rauhoittua. Hän ei osaa pysyä paikallaan.

Unirituaaliin otettiin mukaan unilelu ja iltasatu. Äidin mielestä paras tapa nukahtaa olisi, jos lapsi makaisi sängyssä, äiti silittäisi ja laulaisi ihastuttavia unilauluja.
- Laulaako äiti oravalaulun?
- Ei.
- Laulanko nukkumattilaulun?
- Ei. Ei laulia!
- Saako äiti silittää?
- Ei!
- Entäs peikkolaulu?
- EI LAULIA!
Lapseen ei saa koskea eikä hänelle saa laulaa. Lapsi haluaa kiemurrella, potkia ja jutella. Välillä kiskoa äitiä tukasta. Lopulta lapsi saa hysteerisen kohtauksen, jonka jälkeen hän lopulta sammuu.

Äiti soimaa itseään siitä, että lapselle ylipäätään koskaan annettiin tutti, siitä, ettei siitä luovuttu kokonaan aiemmin, siitä, että meni laittamaan kaikki tutit yhtä aikaa tiskikoneeseen, siitä, ettei osaa opettaa toista rauhoittumaan.
- Toisaalta jotkut nukuttavat lapsiaan niiden syntymästä asti tuntikausia päivässä. Jos me nukutetaan nyt pieni kausi, niin ollaan silti päästy aika helpolla, lohduttaa puoliso.

Kauko-Taisto periytyy äidiltä lapselle

Nukahtaminen on kauhean vaikeaa. On vaikea pitää silmiä kiinni, rauhoittua, kun on niin paljon kaikkea jännää, niin monta juttua mahtavaa kerrottavana. Ymmärtäähän sen. Lopulta tulevat illat, jolloin lapsi makaa rauhallisesti paikallaan, hänet saa peitellä, hän katsoo hymyillen äitiä ja antaa pehmokissalleen Kauko-Taistolle pusun. Nukutus saattaa kestää edelleen kaksi tuntia, mutta ainakin sen ajan on herttaista ja rauhallista. Perheellä on vielä pitkä matka siihen, että lapsi nukahtaa kymmenessä minuutissa kuten ennen, mutta hiljalleen he ovat päässeet siihen, että uniaika ei pelota ketään. Sankari menee mielellään unimaahan leikkimään uniautoilla.

- Mitä unia näit?
- Kaika-unia!
Äitiä hymyilyttää. Kaika on naapurin tyttö.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Moranthology

Caitilin Moran: Moranthology
Random House Audio Books, 2012
Lukija: Caitlin Moran

Hän sai ensimmäisen äänikirjansa kuunnelluksi sitten lapsuuden satukasettien! Woop woop! No oliko se kivaa? No kyllä se oli. Ihan kivaa. Niin kivaa, että ostin jo seuraavankin. Kaksi suurempaa henkilökohtaista ongelmaa havaitsin kyllä.
1) Ei kuule. Tämän johdosta olen koko ajan hätäilemässä, että hännystääkö minua metsässä peikko, huusiko joku nimeäni, tapahtuiko jossain jotain, mikä olisi pitänyt kuulla.
2) Minne katsoa. Aiemmin metrossa joko luin kirjaa tai näpersin puhelinta, jolloin katsomisongelmaa ei ollut. Nyt kuunnellessa huomaan katseeni harhailevan, tuijottelen lähellä istuvia nolosti. Yritän pitää katseeni katorajassa tai jossain muussa kiintopisteessä, mutta jos en keskity siihen, huomaan pian taas möllöttäväni ajatuksissani jotain ihmistä silmiin. Olen yrittänyt myös näpertää puhelinta kuunnellessa, mutta silloin en muista kuunnella. En uskalla ottaa käyttöön japanilaistekniikkaa, eli kuunnella silmät kiinni, koska olisi ihan liian pelottavaa jos ei kuulisi eikä näkisi. Silloin peikko voisi hiipiä metrossa naaman eteen ja huutaa PÖÖ ja sittenhän siinä kuolisi kauhusta. Ei ei. Tämä vaatii vielä työstämistä. Vinkkejä vastaanotetaan.

Mutta itse Moranthologyyn. Pidin kovasti Moranin aiemmasta teoksesta Naisena olemisen taito, joka kertoo naiseudesta. Hauskasti. Moranthology kertoo sitten taas kaikesta muusta. Ja varmaan vähän naiseudestakin. Se koostuu lyhyemmistä ja pidemmistä teksteistä, joissa Moran käsittelee asioita todella laidasta laitaan: hän itse, hänen lapsuutensa, Downton Abbey, Keith Richards, Doctor Who, sota, sosiaalituet, Lontoon olympialaiset, kuninkaalliset häät, Sherlock. Hän on käsitykseni mukaan jonkinlainen tv- ja julkkistoimittaja Englannin maassa, ja hyvin hauska.

Kirjan ongelmia olivat nähdäkseni seuraavat:
- Jutut julkkiksista, jotka eivät kiinnosta minua tai joita en tunne. Kuten pitkä juttu siitä kun Moran oli ryyppäämässä Lady Gagan kanssa, joka sinänsä on hyvin kiinnostavaa ja hauska juttu, mutta Moran oli kirjoittanut sen jo lähes kokonaisuudessa edelliseen kirjaansa.
- Liian ajankohtaiset jutut ja jutut, jotka perustuvat läppään Twitterissä. Varmasti kuninkaallisten häiden aikaan oli kiinnostavaa, miten asiaa käsiteltiin silloin Twitterissä, mutta oikeastaan minua ei enää kovin paljon jaksa innostaa.
- Pitkä jorina Paul McCartneysta. Rrrrakastan Beatlesia siinä missä seuraavakin mies, mutta jostain syystä ihaileva tarina McCartneysta sai minut jatkuvasti tuijottelemaan unelmoivasti lyhtypylväitä ja tippumaan kärryiltä.

Kirjan hyviä puolia olivat mielestäni seuraavat:
- Juttu Eddie Izzardista. Minä niiiiiin pidän Eddie Izzardista! Jos ette vielä pidä, suosittelen tutustumaan häneen ensi tilassa esimerkiksi YouTubessa. Hauskin koomikko ikinä.
- Juttu Keith Richardsista. Jostain syystä en ollut ikinä ennen ajatellut, että Richardsilla on persoonallisuus. Olin ajatellut, että hän on vähän niin kuin sellainen viinanhajuinen maskotti, joka aina tarpeen tullen kannetaan paikalle jostain arkusta. Mutta Moranin jutun kuunneltuani jäi olo, että tekisi mieli lukea Richardsin elämänkerta.
- Moranin omat asiat. Varsinkin jutut lapsuudesta ja keskustelut sängyssä aviomiehen kanssa.
- Kertomukset Downton Abbeyn näyttelijöistä. Jostain syystä ajatus Matthewista ja Marysta aivan lärveissä dippaamassa klubin tanssilattialla on aika kummittelevainen.
- Kirjoitus sosiaalituesta. On erittäin tärkeää, että ihminen, joka on elänyt lapsuutensa sosiaalituella, kertoo mitä se on hänelle merkinnyt. Ja miten tärkeää on, ettei vanhempien valintoja kosteta lapsille.
- Juttu Moranin tukasta. Kyllä. Se oli hyvin kiinnostava ja jopa inspiroiva juttu.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan ok. Luen todennäköisesti jatkossa kaiken, mitä Moran kirjoittaa, mutta jos saa toivoa, toivoisin hänen kirjoittavan jotain vähemmän ajankohtaista ja kuluvaa. Esimerkiksi lisää hänen tukastaan ja perheestään. Tai kaloista. Ei niinkään julkkiksista.

PS: Huomenna on taas ainekirjoituksen aika. Tällä kertaa emäntänä on Täti-ihminen. En ole vielä kirjoittanut mitään, joten en lupaa että tänne mitään ilmestyykään, mutta sankaritarinoita on luvassa ainakin muualla. Jännää!

torstai 14. marraskuuta 2013

Swinging with the Finkels - Parit vaihtoon

Jonathan Newman, 2011


Öhöm. Nyt en kyllä voi muistaa miksi ihmeessä halusin oikein varata kirjastosta tämän elokuvan. Ainoa syy, jonka voin keksiä, on Martin Freeman. Pidän hänestä. Tai pidin, voisi ehkä sanoa.

Myönnän, tämä kirjoitus on aika hatara, koska katsottuani elokuvaa ensimmäiset kymmenen minuuttia tein samaan aikaan voileipiä, nettailin puhelimella, juttelin puolison kanssa ja bloggasin, mutta olen aika varma, että kulutin näin aikani paremmin kuin keskittymällä. Koska nähdäkseni tässä oli tyyppiesimerkki elokuvasta, josta en pidä.

Se kertoi Finkeleistä, Alvinista ja Elliestä, jotka ovat olleet naimisissa jokusen tovin. Menestyviä ovat ja lapsettomia, toisin kuin ystäväpariskunta, jotka vuodattavat pikkulapsiarjen karmeutta, rouva sähköinen rintapumppu molemmissa tisseissä roikkuen ja herra golfkentällä. Finkelit päättävät, että ankeudelle on tultava loppu, ja ajattelevat ottaa Ellien homoystävän neuvosta vaarin ja ryhtyä parinvaihtoon. No siitähän ei hyvä seuraa, koska tämä on amerikkalainen elokuva, ja niissä on aina tultava epäkristilliselle toiminnalle asianmukainen lopputulos.

Jos minulta kysytään, ja kyllä kysytään, koska tämä on minun blogini, niin Finkeleiden ongelmat ovat seuraavat: Alvin on ihan hiton ankea, kuiva, nuiva ja elämäänsä kyllästynyt. Ellie on turhanpäiväinen surusilmä, jolta puuttuu persoonallisuus. Kun nämä kaksi laitetaan yhteen, en ihmettele että on tylsää. Minullakin oli, vaikka elokuva kesti vain tunnin ja kaksikymmentä minuuttia ja tein koko ajan jotain muutakin. Tyyyylsää. Lisäksi en pitänyt elokuvan huumorista, joka oli aika lapsellista alapäähuumoria. Alapäähuumorikin voi olla hyvää jos se on hyvää, mutta tämä ei ollut.

Että enpä suosittele tätä elokuvaa kenellekään en.

IMDB

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Isolla kirkolla

En ole hyljännyt blogia, on vain ollut vähän haasteellista kun rakas työjuhtani Taisto ei taas ota yhteyttä verkkoon ja talon muut tietokoneet ovat puolison työkoneita, enkä uskalla mennä näpöttelemään niitä omin päin, ja puoliso on ollut paljon poissa, usein koneet mukanaan, ja isäni on ollut kylässä ja olen ollut seuranpidossa ja oli perhekahvilan kahvinkeittovuorokin ja ja ja seli seli.

Eipä tässä nytkään mitään asiaa ole, mutta kun nyt pääsin livahtamaan tänne nettiin niin kerrotaanpa nyt sitten mitä merkittävää tein tänään. Kävin kaupungilla!

Kävimme lapsen kanssa lounaalla Satkarissa, joka on paitsi tosi hyvä ravintola, myös varsin lapsimyönteinen paikka. En ole missään saanut niin iloista vastaanottoa raskautuneelle olemukselleni kuin siellä. Tarjoilija näytti pakahtuvan onnesta, kun me tuntemattomat ihmiset saamme lapsen. Tai siis saimme. En ole raskaana. Tämä tapahtui siis vuonna 2011. Olenko epäselvä? Anteeksi. No kuitenkin. Edellisellä kerralla lähtiessämme oli kolme miestä ovella vilkuttamassa lapselleni kun lähdimme. Tämä tapahtui siis vuonna 2013. Tälläkin kertaa oli ihan kivaa ja tosi hyviä kasvispyöryköitä, siis tänään, marraskuussa herran vuonna 2013. Tässä on siis kolme erillistä vierailua, jos joku tipahti jo kärryiltä kertojan hoiperrellessa aikatasoissa. Kerron tämän lähinnä koska minun on vaikea välillä keksiä paikkoja joihin uskaltaisin lapsen kanssa kahdestaan lounaalle. En halua olla bisnesväen tiellä tai tulla mulkoilluksi. Niin että tässä vinkki: Satkar. Hyvää ja kivaa. Lisäksi annokset ovat niin isoja, että vaikka molemmat lapsen kanssa söimme oikein kaksin käsin, ruokaa jäi silti. Emmekä ole sellaisia pieniruokaisia ihmisiä kumpikaan.

Sitten mukelo nukahti rattaisiin ja minä yritin etsiä hänelle housuja. Eli pökseli pökselssönejä, kuten meillä sanotaan. Puetaanpa nyt sukkeli sukkelströmit ja pökseli pökselssönit, sanomme. Voiherrajjumala, puhisee se menneisyyden minä, joka vannoi ettei ala lässyttää. Etpä, sanoo nykyisyyden minä ivallisesti. En löytänyt. Siis housuja. Haluaisin löytää kohtuuhintaiset trikoopöksyt, jotka ovat hauskat ja tyylikkäät yhtä aikaa. Niitä on vauvoille, mutta ei kaksivuotiaille. Ärsyttää. Näin hauskat silakkahousut Oi mutsi mutsin lapsosella ja tuumasin, että nuohan olisivat aika vinkeät, mutta kun onnistuin paikantamaan ne tajusin, että ne maksavat 32 euroa. Se ei ole minun budjetissani kohtuuhinta trikoohousuista. Ärsytti vielä enemmän. En näe syytä maksaa itseäni kipeäksi housuista, joiden käyttöikä on maksimissaan kuukausia, todennäköisesti viikkoja, jos ne ovat valkoiset ja kalliit, koska silloin roiskahtaa ensimmäisenä päivänä punaviini ja lapsi kaatuu polvilleen piikkimatolle. Hänellä on sellainen tapa, ettei hän oikein pysy pystyssä juotuaan punaviiniä. Tuo oli siis vitsi. Lapsi ei juo punaviiniä, ei edes ohessa olevassa kuvassa, vaan vettä, viinilasista, mutta silti.

Mutta onneksi Forumin yläkerrasta sai kahvia. Istuin hetken uppoutuen Staaloon, kahviin ja sitten lapsi heräsi. Edelleenkään ei ole riittävästi pökseli pökselssönejä, mutta jäi hyvä mieli ruuasta ja kahvista. Sitten lähdimme iloisina metrolla kotiin. Sen pituinen se.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Miksi en pidä Touhulan arvoituksista

Lapseni lempiohjelma on nykyisin Touhulan arvoitukset, joka tulee arkiaamuisin kakkoselta. Se perustuu Richard Scarryn hahmoihin, jotka ratkaisevat erilaisia arvoituksia Touhulan kaupungissa. "Hettula Kittala!" lapseni huutaa nähdessään Hessu Kissalan. "Huomenna tulee taas?" hän varmistaa kun ohjelma loppuu.

Harmillisesti minä en pidä Touhulan arvoituksista. Siihen on kaksi suurempaa syytä:

1. Hessu Kissala, Mato Matala ja muut ratkaisijat ovat käsittääkseni lapsia. Silti he kaahaavat Touhulassa henkilöautoillaan, kaikki omillaan. Ymmärrän, että innokas henkilöautoilu voi kuulua Scarryn alkuperäiseen 50-60-luvun maailmaan, mutta nykypäivänä se tuntuu ihan älyttömältä. Mikseivät lapset voi polkupyöräillä, kävellä, juosta tai edes mennä kaikki samalla autolla, jos nyt on pakko autolla mennä?

2. Hessu Kissala on jatkuvasti tosi-tv:ssä. Sarjassa on omituinen big brother -meininki, koko ajan joku valvoo. Heti kun Hessu Kissala hoksaa, että tässähän on arvoitus, paikalle ryysää tietenkin omalla autollaan juontaja Luru Lude, joka juontaa arvoituksen käyntiin. Ja sitten kun kaverukset ovat ratkaisseet arvoituksen, syöksyy taas Luru Luteen auto paikalle ja Hessu saa kertoa mikrofoniin ratkaisun. En tykkää tämmöisestä maailmankuvasta yhtään. Ei olla aina telkkarissa, jutut ovat merkityksellisiä vaikkei sitä näytettäisikään telkkarissa.

Onneksi on Scarryn alkuperäisiä kirjoja, jotka ovat tosi ihania. Tai ehkä ne eivät ole. Niihin en kuitenkaan osaa suhtautua kovin kriittisesti, koska ne ovat osa omaa lapsuuttani, enkä voi nähdä niissä mitään vikaa. Tämän muistaen yritän pitää turpani kiinni kun lapsi nauttii Hettula Kittalastaan. Lapsi voi olla kriittinen sitten myöhemmin, nautitaan nyt vain piirretyistä. Eiköhän sitä auto- ja telkkari-kriittisyyttä tule tässä perheessä ihan riittämiin muissa yhteyksissä.

JA SITTEN VIELÄ: Laitoin hetkeksi kommentointiin sanavalvonnan päälle, koska aloin saada ärsyttävässä määrin roskapostia. Ne eivät näy blogissa, mutta saan joka kerta sähköpostin kun sellainen mäjähtää roskapostisuodattimeen. Tosin käsittääkseni jos on tilannut jonkun postauksen kommentit, saa myös roskapostit, eikä se varmasti ole kivaa niistä, jotka näin tekevät, jos nyt kukaan tekee, en tiedä. Toivottavasti jaksatte yrittää nakutella sana-arvoitukset, vaikkei Luru Lude syöksykään mikrofoni ojossa onnittelemaan. Vai syöksyykö? Kokeilemaan!

maanantai 4. marraskuuta 2013

Totuus joulupukista

Ennen kuin lapsi syntyi, oli perheessämme selkeä yhteinen linja lapselle valehteluun. Se oli sellainen, että lapselle ei valehdella. Sitten minä aloin lipsua.

Nimittäin viime viikolla postista putkahti suuri lelumainoskatalogi, jonka lapsi ehti napata ennen kuin kerkesin tuhota sen. Hän kutsuu sitä pikkulehdeksi ja katselee antaumuksella, hokee joka sivulla: "Tuon ottaa! Äiti! Tuon ottaa!" Aluksi olin, että hmm joo, sitten olin, että no katsotaan sitten joskus, sitten olin, että no katsotaan kun se joulukin on tulossa, sitten olin, että sun pitää kuule varmaan jutella näistä joulupukin kanssa. "Ukin kanssa? Soittaa ukille!" innostui lapsi. "Ei ei, ukki ei ole joulupukki!" hätäännyin. Sitten guuglasin joulupukin ja esittelin pitkää valkoista partaa, punaisia vaatteita, poroja, tonttuja, lahjoja. Sen jälkeen unilaulu on ollut jo viikon Petteri Punakuono.

Eilen puoliso kuuli ensimmäisen kerran kun horisin joulupukista lapsen kanssa. "Niin, joulun aikaan tavarataloihin tulee sellaisia miehiä, jotka pukeutuvat tekopartoihin ja väittävät olevansa joulupukki", sanoi puoliso. Mulkaisin häntä. "Pitääkö sun pilata koko homma?" suhisin. "Ei lapsille saa valehdella", sanoi puoliso. "No joo mutta se on vaan satua", selitin.

Lapsen mentyä nukkumaan nostin joulupukin pöydälle. Olen samaa mieltä siitä, että lapselle ei saa valehdella, mutta en silti halua pilata joulun satumaisuutta.

Onhan toki niin, että lasta ei saa kiristää olemaan kiltti sillä, että joulupukki ei muuten tuo lahjoja. Muutenkaan en näe järkeä siinä, että joku tuntematon ukko tuo lahjoja sen sijaan, että lapsi saisi lahjoja vanhemmiltaan ja muilta läheisiltään, jotka rakastavat häntä riippumatta siitä onko lapsi tuhma tai kiltti. Lisäksi, jos lapselle järjestelmällisesti valehdellaan vuosikausia jostain ja sitten yhtäkkiä ollaankin, että ehhehhee, läppäläppä, niin ei se ole reilua ja siinä voi pienen ihmisen luottamus vanhempien juttuihin kokea ison kolauksen. Ei tietenkään kaikkien, mutta joidenkin. Itse en ottaisi riskiä.

Toisaalta kuitenkin lapsella on oikeus satumaailmaan, enkä minä suostu sitä häneltä viemään. Voin aina sivulauseessa mainita, että tämä on sitten satua, nämä keijut ja tontut ja joulupukki, mutta ei se tarkoita, etteikö niitä mielikuvituksessa voisi olla ja etteikö niistä voisi iloita. En minä ole jokaisen kuvakirjankaan jälkeen pitämässä puhetta, että kissathan ei muuten osaa kävellä ja tiedäthän ettei maatiloilla ole oikeasti tuollaista vaan eläimet kituvat parsissa. En myöskään tiedä minkä ikäisenä lapsi voi ottaa vastaan tiedon, ettei esimerkiksi Nalle Puh ole olemassa, vaikka hänelle on juuri luettu tästä tyypistä kokonainen kirja ja lisäksi hän juuri lauantaina näki itsensä kokoisen Nalle Puhin naapurissa, että miten niin ei ole olemassa, äiti, häh.

Keskusteluyrityksen lopputulema oli, että lapselle ei edelleenkään valehdella. Yritän jatkossa muistaa aina välillä mainita, että joulupukki on satua, kuten onnelliset possutkin. Harmin paikka, mutta niin se on. Ja puoliso toivottavasti voi olla pilaamatta tunnelmaa edes joka toinen kerta, kun uppoamme tonttufiiliksiin tai etsimme metsästä menninkäisiä.

Hankalaa. Erittäin hankalaa. Lisäksi takaraivossa nakuttaa pelottava mielikuva, että lapsi on parin vuoden päästä pihan pelätyin joulupukkiateisti, joka pilaa vanhempien hyvät joulukiristykset ja lasten fiilikset. Kiusallista. Erittäin kiusallista.

lauantai 2. marraskuuta 2013

The Great Gatsby

Baz Luhrmann, 2013

Olen varmaankin useaan kertaan luetellessani lempikirjojani livauttanut sekaan F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun. Muistan sen hyvin voimakkaana lukukokemuksena, vaikken varsinaisesti muistakaan mitä siinä oikeastaan tapahtui tai mistä oli kysymys. Lisäksi saatan sekoittaa mielessäni mössöksi Graham Greenen Jutun lopun kanssa, jonka taisin lukea heti perään silloin joskus muinaisaikoina.

Olen pitänyt kovasti paitsi Kultahatusta kirjana, myös Baz Luhrmannin elokuvaestetiikasta. Minusta Romeo + Juliet oli aikoinaan kovasti vaikuttava, Moulin Rouge viihdyttävä. Siksi riemastuin kun kuulin, että Luhrman ohjaa Kultahatun. Oi että, ajattelin, tästä tulee spektaakkeli! No, sitten tulivat ensimmäiset arviot, jotka olivat melkoisen ikäviä. Ei onnistunut Baz nyt, sanoivat. Voi että, minä ajattelin, voi harmi. Minä kun olin niin odottanut.

Luulen, että minun onneni olivat nuo arviot. Eilen tyrkkäsin blu-rayn pesään melko mitättömin odotuksin. Kai se on edes nätti, toivoin. Yllätyin positiivisesti. Alussa tuntui, että aika on ajanut ohi Luhrmannin räiskeestä, mutta kyllä sekin alkoi maistua sitten kun vauhtiin päästiin. Olin selvästikin unohtanut koko tarinan, joten jännääkin piisasi. Millainen jäbä on mysteerinen Gatsby? Mikä on totta ja mikä ei? Saavatko Daisy ja Gatsby toisensa? Mistä tässä kaikessa on kysymys? Tippa oli linssissä kun lopputekstit pyörähtivät.

Jos tarina olisi ollut tuoreena mielessä olisi The Great Gatsby varmasti ollut pettymys. Mutta koska ei ollut, olin helppo nakki. Viihdyin, nautin. Kuvittelin, että pitäisin erityisesti Carey Mulliganista Daisyna, mutta ihastuinkin täysin Leonardo DiCaprioon Gatsbyna. Aamulla kaivoin Kultahatun hyllystä. Pakko lukea uudestaan!

(Löysin muuten kirjaston kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Fitzgeraldin Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Tulin siitä silloin hyvin iloiseksi. Ihana kierrätyshylly!)

IMDB
Rotten Tomatoes