lauantai 19. lokakuuta 2013

Tuoli meinaa keikata vaan onneksi ei

Seuraa sekavia huomioita viime päiviltä.

Olin eilen työpaikan kehittämispäivässä. Siellä oli kaikin puolin muuten ihanaa ja kehittävää, mutta tarjoilut olivat ylenpalttiset. Söin kello 7.30-16.00 seuraavaa: aamupalaleipä, suuri kuppi kahvia, suuri kasvissämpylä, kuppi kahvia, iso lasi omenamehua, kuppi kahvia, viinirypäleitä, hunajamelonia, appelsiinia, omenamehua, kuppi kahvia, lohta, perunamuusia, perunoita, salaattia, voileipä, lasi kuplavettä, kuppi kahvia, kuppi kahvia, omenamehua, voisilmäpulla, kuppi kahvia, lasi vettä, kuppi kahvia. Sitten tulin kotiin ja olikin ruoka-aika.

Sain kehittämispäivässä runon työtoveriltani. Se alkaa näin:

Siina
sun kirjas
ei ollut
piina

Tulin äärimmäisen iloiseksi ja kiinnitin runon kotona jääkaapin oveen. Passaa sitä katsoa siinä ja olla tyytyväinen itseensä, että en tullut olleeksi piina. Se on aina hyvä asia. Tietenkäänhän ei voi tämän perusteella sanoa mitään yleistä. Toivottavasti kaikki, joille kirjani on piina, jättävät sen suosiolla kesken ja lukevat jotain heille sopivampaa. Ai niin, linkkailin muuten kirjan sivulle blogiarvioita, jos ketä sattuu kiinnostamaan.

Olen Liinan innostamana liittynyt Audibleen. Se on äänikirjakerhosysteemi, jossa kuukausimaksulla saa joka kuukausi vapaavalintaisen äänikirjan. Koska olen Liina-fani ja holtiton matkiapina valitsin tietenkin ensimmäiseksi Moranthologyn, koska kerta Liinakin. Ajattelin, että voin työmatkoilla hyödyntää myös kävelytaipaleet, eikä tarvitse lopettaa lukemista tai vaihtoehtoisesti pelätä kaatumista tai kirjan kastumista sateessa tai sormien palelemista, joka on talvella ikävää. Olen nyt pari päivää kuunnellut ja havainnut, että keskittymiseni meinaa herpaantua aika helposti. Huomaan ällistelleeni jotain kattokuvioita tai ihmisten kenkiä ja eksyneeni ihan Caitlin Moranin retkueesta, mutta onneksi kirjan jutut ovat melko lyhyitä ja pääsen yleensä seuraavaan taas mukaan, jos en jaksa kelata. Niin mitä minä olinkaan sanomassa tästä. En varmaan mitään. Sitä vissiin, että ihan kiva keksintö, iso peukku täältä, aion jatkaa kokeilua. Lisäksi on vähän omituista kun ei kuule. Mutta sen kaikki ihmiset varmaan tietävätkin, kun kaikilla muilla on koko ajan tapit korvissa, paitsi minulla tähän saakka.


Olikohan mulla muuta. Ei kai. Jatkan silti. Käytiin tänään pitkästä aikaa Silvopleessä syömässä. Oli jännittävää. Ohessa kuva aiheesta. Söimme lapsen kanssa yhteiseltä lautaselta, hän halusi syödä seisten syöttötuolissa, minä roikuin hänen kädessään, kuiskaillen passiivisaggressiivisesti: ISTU ALAS, ISTU ALAS TAI TUOLI KEIKKAA JA TULEE PIPI, hän huusi MINÄ ITE! ITE SYÖN! APUA! APUA! Ja puoliso puhui puhelimessa. Se oli sellainen ihastuttava perheruokailu, jollaista en aio kokea toista ihan lähivuosina. Ruoka saattoi olla hyvää, en oikein ehtinyt maistaa. Ainakin se on aina aiemmin ollut.

Siinä taisi olla kaikki. Eikä kun huomenna on taas Ainekirjoitushaasteen vuoro, aiheena Tuulista-blogista kotoisin oleva "Mitä tänään syötäisiin?". Voin paljastaa, että kirjoitin mitä suurimmassa määrin aiheen vierestä. Uuu. Uuuuu. Tuollainen ääni kuulu, kun jännitys tiivistyy.

7 kommenttia:

  1. Nauran ihan kippurassa teidän ruokailulle, koska se kuulostaa ihan meidän ruokailulta :D Toi "tuoli keikkaa ja tulee pipi" on meilläkin jokapäiväisessä käytössä :D

    Minäkin ajattelin kirjoittaa aiheesta ohi. Se on hauskinta.

    VastaaPoista
  2. Haha :) Ihan mahtava teksti. Ei yhtään kuulostanut toi ruokailu tutulle. Eiku..

    VastaaPoista
  3. Kirjasi ei ollut minustakaan piina vaan suorastaan sikahauska! Tässä pari bongaamaani kirjoitusta kirjastasi (hassusti bongasin myös oman postaukseni ;))
    http://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/2013/10/siina-tiuraniemi-kukkia-birgitalle.html

    http://www.pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/2013/10/hulvaton-kukkia-birgitalle.html

    VastaaPoista
  4. Liina ja Anu: Me ollaan käyty paljon ravintoloissa koko lapsen elämän ajan, mutta nyt ekaa kertaa tuntui, että olisi ollut kivempaa syödä kotona. Täällä on tukevampi tuoli, ei kaadu eikä huoju. Tosin nytkin ensimmäiset 10 minuuttia oli oikein mukavia, lapsi istui ja hihkui NAMNAM ja puoliso ei puhunut puhelimessa. Mutta sitten kaikki kääntyi nurin puolessa sekunnissa. Uhmaikä. En viihdy. Ehkä pitäis antaa sen tuolin kerran kaatua, että hän ymmärtäis mitä silloin tapahtuu. (en tietenkään oikeasti anna.)

    Pihi nainen: Kiitos sanoistasi, sekä tässä että postauksessasi! Olin toki jo lukenut molemmat postaukset, koska seuraan teidän molempien blogeja ja kuvittelin ne jo linkittäneenikin, mutta hyvä kun huomasit. Luulo ei ole tiedon väärti!

    VastaaPoista
  5. Hahaa tuolle ravintolasessiolle! Meidän ystäväperheessä tuoli-keikkaa-ja-tulee-pipi-tilanteissa todetaan vain lakonisesti: "kohta turskahtaa aivonesteet". Lasten isoäidillä on tapana vähän liioitella erinäisiä vaaroja ja niistä aiheutuvia ikävyyksiä.

    Onnittelut hyvästä arviosta tänpäiväisessä Hesarissa! Pelkästään ylistävä se ei kai olisi voinut ollakaan, mutta ainakin minun korviini kritiikki oli kuitenkin aika lempeää ja kohdistui ulko-Siinallisiin seikkoihin kuten kustannustoimittajaan ja kirjan kanteen. Kuvassa näytit kovasti tyttömäiseltä ja sulla oli hyvä pilke silmäkulmassa. Menen nyt kirjaston nettisivuille ja varaan kirjasi, koska ilmeisesti se ei ole laisinkaan piinallinen. En myöskään pahastu, jos joskus törmäämme leikkipuistossa MÄÄ ITTE -meiningeissä, vaikutat just hyvältä tyypiltä.

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi! Toivottavasti törmäämme, nythän sä sitten tunnistat minut :)

      Poista
  6. :D

    Me kävimme sunnuntaina pitkästä aikaa ravintolassa ja voi että olin ylpeä muksuistamme (5 ja 7v), käyttäytyivät ihan ihmisiksi. Toisenlaistakin on ollut... ;)

    VastaaPoista