torstai 31. lokakuuta 2013

Väsyärsy

Olen väsynyt. Tällä hetkellä ärsyttävät seuraavat asiat:

- Silmäniskuhymiöt. Ette varmasti iske noin paljon silmää. Tai jos iskette, niin menkää silmälääkäriin, ei ole normaalia. Tarkemmin, oikeastaan ärsyttävät ihan kaikki hymiöt, paitsi ihan tavallinen hymiö, mutta ehdottomasti ilman nenää, ja nauruhymiö, mutta sitä saa käyttää vain silloin, kun oikeasti nauraa ääneen. Olen karmiva hymiönatsi. Hankintaan: Huumorintaju.

- Aivot, jotka kääntävät kaiken nurin. Kun joku sanoo esimerkiksi: "Pidän kirjastasi", minä kuulen: "Sanon näin vain koska en halua pahoittaa mieltäsi, koska luettuani kirjasi olen ymmärtänyt, että olet aika surkea pikku otus ja säälin sinua, koska olet kirjoittanut niin typerän kirjan, sinä tyhmelö." Eikä nyt tarvitse kommentoida, että olen tyhmä ajatellessani näin, sillä eihän sitä minulle itselleni tarvitse kertoa, että olen tyhmä. Ei tarvitse myöskään kommentoida, etten ole tyhmä, koska kyllä minä vähän olen, enkä usko kumminkaan. Kaikkea muuta kommentointia otetaan mielellään vastaan! Hankintaan: Itsetunto.

- Alkava flunssa. Kurkkuun sattuu, väsyttää, pää on puuroa, väsyttää, ärsyttää. Tästä tuli mieleen, että katsoimme tänään lapsen kanssa sylikkäin Pikku Kakkosta ja hän yhtäkkiä työnsi sormensa suuhuni. "Mikä se oli?" kysyin. "Räkä", vastasi hän iloisesti. Näin meillä. Hankintaan: Lepoa.

- Eräs keskustelu, jossa Barbieta kutsuttiin huoraksi. Ei se ole Barbien syy, että hän on epänormaalin muotoinen. Tästä omituisesta fyysisestä kuikeloudestaan huolimatta hän on onnistunut hankkimaan pysyvän ihmissuhteen Kenin kanssa, monta, monta, monta eri ammattia ja paljon ystäviä. Minusta se ei tee kenestäkään huoraa. Se on rumasti sanottu. Hankintaan: Barbie.

Huomenna kun olen levännyt suvaitsen taas kaikkia hymiöitä, osaan ottaa vastaan kehuja ja palautetta, en ole tyhmä enkä puuroinen, enkä enää halua Barbieta (minulla on niitä jo pyykkikorillinen kotikotona). Anteeksi ja parempaa huomista.

maanantai 28. lokakuuta 2013

A Dangerous Method

David Cronenberg, 2011.

Tämän elokuvan kanssa kävi nyt pinnalliset. Katsoin kantta ja havainnoin seuraavaa:

1. Michael Fassberder! Oi! Michael Fassbender!!!
2. Aragorn! Ei, tarkoitan Viggo Mortensen! Mutta oman teoriani mukaan elokuva, jossa Viggolla (vai Vigolla?) on parta, on 120% parempi kuin elokuva, jossa ei ole. Näin ollen päättelin, että tämän on oltava loistava elokuva.
3. Ja sitten tuossa keskellä on tuo yksi tyyppi, jonka roolitöitä pyrin välttelemään, jatkossa vielä enemmän, mutta koska havainnot 1 ja 2 sivuuttavat havainnon 3, niin mitäpä tässä enempää selvittämään. Oikeastaan jo pelkkä havainto 1 olisi ollut riittävä. No joo. Pelkkä 2 myös. Onhan sillä Viggolla kuitenkin parta.

Jatkossa minun kannattaisi muistaa, että elokuvia ei kannata ryhtyä katsomaan pinnallisesti. A Dangerous Method oli melkomoisen turhanpäiväinen, tylsä ja mitäänsanomaton kertomus Carl Jungista, hänen potilaastaan Sabine Spielreinistä ja vähän myös Jungin oppi-isästä Sigmund Freudista. Sabine on leukojaan vääntelevä potilas, joka kärsii ilmeisesti jostain hysteriasta tai jostain, mikä ilmenee lähinnä kouristeluna leuan alueella ja käsien heilutteluna, jos ymmärsin oikein. Jung ja Freud psykoanalyseeraavat ja juttelevat ja käyvät tahtojen taistelua ja Sabine-parka on siinä välissä kouristelemassa leukaansa. Eipä siitä sen enempää.

Parasta tässä elokuvassa oli mielestäni, että Viggo Mortensenilla oli parta. Mutta toisaalta se seikka romuttaa teoriani parrakkaan Viggon elokuvien laadukkuudesta. Mihinkään voi luottaa.

PS: Minusta Viggo Mortensen Aragornina edustaa lähes täydellisintä kauneutta.

PPS: Muistinko mainita, että Viggo Mortensenilla oli tässä parta?

IMDB
Rotten Tomatoes

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kirjamessuraportti

Nyt on messut messuteltu. Lämmöllä tulen muistamaan. Olin kahtena päivänä, perjantaina ja tänään. Vierailut olivat kovin erilaiset. Tässä tiivistys:

Perjantai:
- Saavuin noin kello 14 paikalle Liinan kanssa.
- Kiersimme nopeasti vähän ympäriinsä. Liina osti Asterixeja, jona aikana kuvittelin näkeväni Risto Isomäen, mistä tulin hyvin iloiseksi. Minä ostin Mikko Rimmisen Hipan, josta tulin myös hyvin iloiseksi.
- Päätimme mennä viinimessuille.
- Tulimme pois viinimessuilta noin tuntia ja aikaan nähden useaa skumppalasia myöhemmin.
- Hihittelimme.
- Kävimme syömässä.
- Tapasimme muutamia kirjabloggaajia. Olivat ihastuttavia ja hauskoja.
- Katsoimme päivän ainoan ohjelmanumeron, Jenni Linturin esiintymisen. Tästä minulla on messupäivän ainoa kuva. Tajusin ottaa sen, koska Liinakin otti. Liinan kirjablogissa on samasta tilanteesta parempi kuva, voitte mennä katsomaan sitä.
- Menimme juomaan lisää skumppaa.
- Vaihdoin baaria. Tapasin ovella Juhani Branderin, joka ehkä lukee blogiani (tai sitten olen muuten vain lörppä näissä lempirunoilija-asioissa) koska hän esitteli minulle lempirunoilijani Henry Lehtosen, joka kuulemma myös on lukenut blogiani, joten terveiset sinne. Suosittelen molempien tuotantoa lämmöllä!
- Sitten en ihan heti mennyt kotiin vaan vaihdoin baaria ja sitten vähän ajan päästä menin kotiin yöbussilla, jonka lattian ja penkit oli hyvin laaja-alaisesti kuorruttanut kertaalleen vatsassa käyneellä eineksellä eräs nuori mies, joka kommentoi asiaa surkeasti, että "mä tein vaan mitä mun piti", ja mitä siihen nyt voi sanoa, muuta kuin että saatan ensi kerralla tulla kotiin taksilla. Poikaparka.

Sunnuntai:
- Saavuin paikalle noin kello 14.45 koko perheen voimalla.
- Kuuntelimme kun Mikko Rimminen esitteli uutuuttaan Hippaa. Oli kiinnostavaa. Häntä haastatteli Juha Hurme, joka haastatteli myös perkkuna Jenniä, ja näiden kahden haastattelun perusteella kiinnostuin myös hänen tuotannostaan. Otin kuvan haastattelusta, siitä tuli niin käsittämättömän surkea puuro, etten laita sitäkään tähän.
- Tapasin sattumalta kavereita.
- Ostimme lapselle kaksi kirjaa. Toisessa etsitään mangusteja, toisessa on vessanpönttö. Hyviä, kestäviä hankintoja.
- Ostin Hesarin Teema-numeron, jonka aihe on "Lue ja kirjoita paremmin". Kyllä kiitos, mielelläni. Haluaisin etenkin oppia lukemaan nopeammin ja kirjoittamaan hitaammin. Ehkäpä tämä läystäke auttaa. Epäilen kyllä että ei auta.
- Näin Juha Tapion ja tarrasin puolisoa hihasta suhisten: "Tuolla on Juha Tapio!", jolloin puoliso raahasi minut pois ennen kuin nolaan koko perheen.
- Kävimme syömässä. Ilmeni, ettei lapsi pidä greipistä.
- Ostimme metrilakua.
- Lähdimme kotiin.

(Mutta koska minusta postauksissa on hyvä olla kuva, ei vähiten siksi, että ne näyttävät kivoilta Feedlyn feedissä, niin tässä teille kuva kannosta. Voitte ehkä suhtautua siihen jotenkin vertauskuvallisena kirjallisuuskantona tai jotain.)

torstai 24. lokakuuta 2013

Yhen oon kirjottanu!

"Anteeksi, kirjoitatko sinä kirjoja?" kysäisi asiakasherra.
"Yhden", mutisin punastuen.
"No niin minä sanoin vaimolle, että täällä Hesarissa on meidän kirjastovirkailija, mutta vaimo sanoi, että eikä oo."

No niin olin. Tai siis en minä ollut oikeastaan, minä olen ollut lähinnä kotona, mutta kirja-arvostelu oli. Hyvä niin. Hyvä että oli arvostelu. Hyvä arvostelu. Hyvä hyvä hyvä.

Ja huomenna aion mennä kirjamessuille. Ihan vain lorvehtimaan. Liinan kanssa ja kirjoittajatoverien ja todennäköisesti muutaman muunkin ihmisen, olletikin kun kyseessä on aika iso tapahtuma. Ei ole kovin ihmeellisiä messutärppejä jakaa, ainoat suunnitelmat ovat juoda skumppaa hyvässä seurassa, ostaa pari kirjaa jos ovat messutarjouksessa juuri ne mitä olen vailla, ostaa puolisolle metrilakua, joka ei ole metrin mittaista, voitteko kuvitella, ei itse asiassa lähellekään, olen mitannut joskus, minusta aikamoinen häväistys, ja sitten aion mennä kuuntelemaan Jennin esiintymisen. Siellä on varmasti kauheasti kaikkea hauskaa ja kiinnostavaa, johon toivottavasti spontaanisti törmään, mutta en ole jaksanut perehtyä ohjelmaan kovin ponnekkaasti. Monesti esimerkiksi festareilla tulee kauhea suorituspaine, kun koko ajan pitää juosta lavalta toiselle. Nyt aattelin että en. En juokse. Lorvin. Skumppalasi kädessä. Löytänette minut siis sieltä viinimessujen puolelta enimmäkseen.

(Tämä ei muuten ollut kirjamessumainos. Sain kyllä liput ilmaiseksi työn puolesta, mutta en mainostaakseni messuja, vaan tutustuakseni alan uusimpiin judansseihin. Se on tosi tärkiä olla inessä skenessä, meillä aina kirjastossa ruukataan sanua.)

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ainekirjoitus 2013: Mitä tänään syötäisiin?

On kolmannen ainekirjoituksen aika. Homma lähti Liinalasta, kävi Leopardikuningattaren luona, tällä kertaa aiheen antoi Tuulista. En juuri nyt inspiroitunut ruoka-asioista ja lisäksi luen juuri Anu Silfverbergin loistavaa esseekokoelmaa Luonto pakastimessa, ja tiedän, että jos nyt ryhtyisin ruotimaan sapuskaa, ei jälki olisi nättiä. Olisi paatoksellista. Eikä ehkä edes kovin reilua. Anteeksi, jos käsittely ei vastaa aihetta. Mutta tämä itse asiassa on aika hyvä esimerkki siitä, millaisia aineita kirjoitin yläasteella ja lukiossa, oli aihe mikä hyvänsä.


Mitä tänään syötäisiin?

- Kato, leppäkerttu. Iso leppäkerttu.

Taavi osoitti maahan. Se todella oli iso leppäkerttu. Tennispallon kokoinen. Huomiota herättävän suuri leppäkerttu, äiti ajatteli. Otan valokuvan. Hän kaivoi taskustaan puhelimen. Taavi lähti leppäkerttua kohti käsi ojossa, äiti tarttui haalarin hihaan.

- Älä koske. Annetaan leppäkertun olla. Äiti ottaa kuvan.

Tarvitaan jotain antamaan mittakaavaa, äiti ajatteli. Leppäkerttu tuijotti heitä. Tai ehkä se ei tuijottanut. Oli vaikea sanoa, mikä oli silmä ja mikä ei. Se raotti vähän panssariaan, läpikuultava siipi vilahti, kimmelsi. Äiti nappasi maasta muovisen, keltaisen leikkilapion ja heitti sen leppäkertun lähistölle. Riittävän hyvä. Juuri kun hän oli saanut kameran valittua puhelimesta, kuului jostain nopeasti lähestyvä pörinä.

- Äiti, hirmu iso leppäkerttu! Taavi hihkaisi ilahtuneena ja osoitti taivaalle.

Puiden yli pörisi suuri leppäkerttu orava suussaan. Se pörisi heitä kohti kuin mikäkin elävä helikopteri. Se oli moottoripyöräkypärän kokoinen. Äiti nappasi Taavin syliinsä ja lähti juosten perääntymään ovea kohti. Leppäkerttu pudotti puolikkaan oravan maahan pienemmän leppäkertun viereen, joka avasi pystysuoran suunsa ja haukkasi oravan hännän. Se katkesi kuin suolatikku.

Äiti ehti juuri kiskaista alaoven leppäkertun edessä kiinni. Se jysähti lasiin ja möksähti selälleen maahan. Hetken se pyöri siinä selällään, kunnes pääsi jaloilleen. Se seisoi tanakasti kuudella jalallaan ja näytti jokseenkin päättäväiseltä, jos niin voi sanoa. Se astahteli ovelle ja painautui sitä vasten. Äiti nosti puhelimensa ja kuvasi pätkän videota. Minä lähetän tämän Luontoiltaan, hän ajatteli.

Hänen siinä kuvatessaan muurahaiset tulivat näkyviin. Se oli luonnollista sen jälkeen, kun suurin muurahainen nosti naapuritalon ilmaan. Ikkunoista putoilevat naapurit ja lemmikit oli helppo poimia suuhunsa.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Tuoli meinaa keikata vaan onneksi ei

Seuraa sekavia huomioita viime päiviltä.

Olin eilen työpaikan kehittämispäivässä. Siellä oli kaikin puolin muuten ihanaa ja kehittävää, mutta tarjoilut olivat ylenpalttiset. Söin kello 7.30-16.00 seuraavaa: aamupalaleipä, suuri kuppi kahvia, suuri kasvissämpylä, kuppi kahvia, iso lasi omenamehua, kuppi kahvia, viinirypäleitä, hunajamelonia, appelsiinia, omenamehua, kuppi kahvia, lohta, perunamuusia, perunoita, salaattia, voileipä, lasi kuplavettä, kuppi kahvia, kuppi kahvia, omenamehua, voisilmäpulla, kuppi kahvia, lasi vettä, kuppi kahvia. Sitten tulin kotiin ja olikin ruoka-aika.

Sain kehittämispäivässä runon työtoveriltani. Se alkaa näin:

Siina
sun kirjas
ei ollut
piina

Tulin äärimmäisen iloiseksi ja kiinnitin runon kotona jääkaapin oveen. Passaa sitä katsoa siinä ja olla tyytyväinen itseensä, että en tullut olleeksi piina. Se on aina hyvä asia. Tietenkäänhän ei voi tämän perusteella sanoa mitään yleistä. Toivottavasti kaikki, joille kirjani on piina, jättävät sen suosiolla kesken ja lukevat jotain heille sopivampaa. Ai niin, linkkailin muuten kirjan sivulle blogiarvioita, jos ketä sattuu kiinnostamaan.

Olen Liinan innostamana liittynyt Audibleen. Se on äänikirjakerhosysteemi, jossa kuukausimaksulla saa joka kuukausi vapaavalintaisen äänikirjan. Koska olen Liina-fani ja holtiton matkiapina valitsin tietenkin ensimmäiseksi Moranthologyn, koska kerta Liinakin. Ajattelin, että voin työmatkoilla hyödyntää myös kävelytaipaleet, eikä tarvitse lopettaa lukemista tai vaihtoehtoisesti pelätä kaatumista tai kirjan kastumista sateessa tai sormien palelemista, joka on talvella ikävää. Olen nyt pari päivää kuunnellut ja havainnut, että keskittymiseni meinaa herpaantua aika helposti. Huomaan ällistelleeni jotain kattokuvioita tai ihmisten kenkiä ja eksyneeni ihan Caitlin Moranin retkueesta, mutta onneksi kirjan jutut ovat melko lyhyitä ja pääsen yleensä seuraavaan taas mukaan, jos en jaksa kelata. Niin mitä minä olinkaan sanomassa tästä. En varmaan mitään. Sitä vissiin, että ihan kiva keksintö, iso peukku täältä, aion jatkaa kokeilua. Lisäksi on vähän omituista kun ei kuule. Mutta sen kaikki ihmiset varmaan tietävätkin, kun kaikilla muilla on koko ajan tapit korvissa, paitsi minulla tähän saakka.


Olikohan mulla muuta. Ei kai. Jatkan silti. Käytiin tänään pitkästä aikaa Silvopleessä syömässä. Oli jännittävää. Ohessa kuva aiheesta. Söimme lapsen kanssa yhteiseltä lautaselta, hän halusi syödä seisten syöttötuolissa, minä roikuin hänen kädessään, kuiskaillen passiivisaggressiivisesti: ISTU ALAS, ISTU ALAS TAI TUOLI KEIKKAA JA TULEE PIPI, hän huusi MINÄ ITE! ITE SYÖN! APUA! APUA! Ja puoliso puhui puhelimessa. Se oli sellainen ihastuttava perheruokailu, jollaista en aio kokea toista ihan lähivuosina. Ruoka saattoi olla hyvää, en oikein ehtinyt maistaa. Ainakin se on aina aiemmin ollut.

Siinä taisi olla kaikki. Eikä kun huomenna on taas Ainekirjoitushaasteen vuoro, aiheena Tuulista-blogista kotoisin oleva "Mitä tänään syötäisiin?". Voin paljastaa, että kirjoitin mitä suurimmassa määrin aiheen vierestä. Uuu. Uuuuu. Tuollainen ääni kuulu, kun jännitys tiivistyy.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Hattu rakkaus

On ollut vähän alavireisiä ajatuksia. Mutta tänään olen ilahtunut kahdesti.


Aamulla höpötin jotain yleistä lapselle, kun tämä yhtäkkiä purskahti nauruun ja totesi: "Äiti on hattu." Mainittakoon, että oletan hänen tarkoittaneen, että olen hassu, eikä niinkään, että olen päähine. Toivottavasti. Ettei tässä nyt ole kyseessä lapsi, joka luuli äitiään hatuksi.
 
Töissä ovesta käveli maalitahrainen mies, jonka paidassa luki suurin kapiteelein: MINÄ RAKASTAN SINUA. Siitä tuli sellainen lämmin olo. Että minäkin rakastan sinua, maalitahrainen mies, ja sinua siellä, ja sinua. Myöhemmin kyyninen minäni yritti ehdotella, että kyseessä oli varmaan sellainen ironinen paita, mutta vaiensin sen. Ei ollut. Siinä oli vain rakkaudentäyteinen maalarimies. Ja minä olen rakkaudentäyteinen kirjastotäti. Tänään olen. Varmasti.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Jääkaappini sisin olemus

Blogeissa kiertää haaste, jossa esitellään jääkaappi. Saara haastoi minutkin mukaan. Mietin tässä vähän, että a) ketä kiinnostaa minun jääkaappini, b) miksi minua kiinnostavat kuitenkin muiden jääkaapit, c) olen aina suhtautunut pienellä ylenkatseella julkkiksiin, jotka esittelevät vaatekaappinsa naistenlehdissä, miten tämä linjautuu siihen, että minä, tavis, esittelen jääkaappini internetissä? ja d) suhtaudunko tähän vähän liian vakavasti?

No. Mitä sitä tyhjää pähkimään, paljastetaan nyt sitten. Ylemmyydentuntoiset tirkistelylle vieraat voivat sulkea ikkunansa. Vaikka tuskinpa kenenkään jääkaappi mitään paljastaa. Ainakaan minun. Paitsi jos säilyttää siellä huumeitaan ja paloiteltuja ruumiita. Niin siinä tapauksessa paljastaa jotain. Meillä niitä säilytetään kellarin arkkupakastimessa. (tämä oli siis vitsi, poliisille tiedoksi)

Jääkaappi oli tässä asunnossa ostaessa. Se on muuten ihan kiva kaveri, jääkaappipakastin, ei kovin vanhakaan, mutta sille on tapahtunut jotain traumaattista nuoruudessaan, jonka vuoksi jääkaapin ovi ei sulkeudu itsestään tiiviisti. Se pitää muistaa tyrkätä voimalla kiinni. Tähän on totuttu, mutta silloin tällöin ovi jää raolleen ja takaseinä jäätyy. Sellaista on elämä. Joku innokas varmaan päättäisi oitis korjata oven. Meilläkin on ollut siitä vähän puhetta. Vasta kaksi ja puoli vuotta on ollut puhetta. Näitä hommia ei hätäilemällä tehdä.

Ovessa on esimerkiksi tämmöinen inspiroiva ja kaoottinen korttirykelmä. Kerään kortteja oveen ja vähän valokuviakin, sijoittelen ne hyvin summittaisesti. Päällekkäin. No enkä ripustele yleensä päällekkäin, ne ovat nyt noin lähinnä siksi, että perheen nuorin jäsen käy ihailemassa niitä ja sitten ne tuppaavat siinä rytäkässä liikkumaan ja magneetteja hukkuu. Puolison panos jääkaapin koristeluun on mind map otsikolla How To Focus in the Age of Distraction.

Näyttääpä ankealta. Jääkaapissa on yleensä aina ylimmällä hyllyllä rasvatonta luomumaitoa, tuoremehua, säilykkeitä kuten kurkkusalaattia ja silliä. Näköjään myös yskänlääke. Toinen hylly on hillohylly. Siellä on hilloa ja puolison kahvijuomat. Näköjään myös puolikas sitruuna. Kolmannella hyllyllä on voileipäkamat. Eli yleensä oivariini, kevyt oltermanni, punajuurisalaatti. Ja lapsen saunapillimehut ja hätävarapurkkiruoat. Tuossa laatikoitten päällä on kaikkea epämääräistä, nyt näemmä ketsuppi, chili, parmesan ja pieni skumppa, joka on odottanut juomista ainakin viime vuodesta. Toisessa laatikossa on vihanneksia, toisessa alkoholia. Eli tällä hetkellä pari siideriä ja yksi Sol. Meillä kotona juodaan lähinnä kerran viikossa saunassa yksi juoma per lärvi, muut juomingit hoidetaan kaupungilla. En tiedä miksi, ei vain tule juotua. Esim. viinin juonti olisi kauhean hyvä, kun sitten olisi aina viiniä risottoon, sen sijaan, että teen aina risoton ilman viiniä. Tai no, en nyt tiedä kannattaako sitä varten ruveta juopottelemaan. Pitää vielä miettiä.

Ovessa on avatut purkit ja sweet chili -kastike. Ylempänä muut maustekastikkeet, kuten curry, pestot, ketjap manis ja kalakastike, majoneesi, sinappi. Voita, munia, kuivahiivaa. Minipullo kossua, jonka ostin joskus kuusi vuotta sitten aikeenani tehdä penne vodkaa, minipullo jägermeisteria, joka on jäänyt pyörimään ystävien häistä. Siellä oli jekunetsintä, ja löysin enemmän kuin pystyin juomaan. Näistä häistä on nyt yli kolme vuotta. Kyllä pitäisi ryhdistäytyä tuon alkoholin kanssa, ei ole normaalia säilyttää noin paljon juomatonta alkoholia kodissaan.

Koska Saarakin esitteli niin minäkin. Kuiva-ainekaappi. Siellä on aina leipää, kahvia, mausteita, teetä. Puuroa, erilaisia riisejä, pastoja, jauhoja, sokereita. Kuivattuja hedelmiä, rusinoita, pähkinöitä. Tuo kaappi on vähän outo, olen suunnitellut, että sinne pitäisi saada vielä yksi hylly. Ei tarvitsisi säilyttää kamaa päällekkäin noin paljon eikä tulisi niin nopeasti kaaos.

Noin yleisesti meillä syödään aika paljon pakasteita ja puolivalmisteita, varsinkin kalapakasteita, koska niissä pakkauksissa on hyvin merkitty MSC. Ja ne ovat helppoja. Pulakaikkelia ja valkosipulitäytekalaa. Lisäksi meillä syödään paljon tofua, melko paljon kasviksia, paljon quornia, papuja ja linssejä. Quornin ilmestyttyä kauppoihin soijan käyttö on romahtanut, koska quorn on niin paljon parempaa.

Aika lailla perussettiä, mutta jääkaappi on tyhjempi kuin normaalisti. Yleensä siellä on eilistä ja toissapäiväistä ruokaa useammassa astiassa ja tarpeita ruuan laittoon. Nyt ei ole, kun ei ole käyty kunnolla kaupassa ja ruuanlaittotarpeet ovat hellalla valmiina padassa. Tein Ehtoisan emännän ohjeella pilkottuja kikkeleitä. Hyvää! Suosittelen kaikille.

Ai niin. Haastan mukaan jo mainitun Ehtoisan emännän, koska hän tekee mitä ilmeisimmin mielenkiintoista sapuskaa. Liinan ja Täti-ihmisen haastaisin myös, mutta Saara jo ehti.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kohtauksia Turun kirjamessuilta

Olimme nousemassa junasta Kupittaalla. Pakkasin kamoja lastenrattaisiin kun kuulin lapseni ilmoittavan: "Ite painaa nappia joo!" "Paina vaan", vastasin, olettaen, että lapseni aikoo painaa ovenavausnappia kuten aiemminkin. No. Ei aikonut. Painoi SOS-hälytysnappia. Hälytys tuli, posket punaisena selittelimme puolison kanssa konnarille, että kuinka kauhean pahoillamme olemme. Konnaria nauratti, näin käy kuulemma usein. Mitäs ripottelevat vaunujensäilytystilan täyteen hälytysnappeja neljänkymmenen sentin korkeuteen.

Pyyhälsimme ystäväni kanssa messuille juuri parahiksi kuuntelemaan Kari Hotakaisen esiintymistä. Hän oli hurmaava ja oli kiinnostavaa seurata kuinka haastattelija Touko Siltala meinasi jatkuvasti kuolla nauruun. Kiinnostava oli myös vierustoverini. Hän oli tasavallan presidentti. Siinä vierekkäin seisoimme takarivissä ja kuuntelimme esityksen. Olisin kovasti halunnut ottaa valokuvan Saulista, mutta en kehdannut, joten piirsin hänet teille. Tältä hän näytti:



Vähän myöhemmin näimme Hotakaisen istuksimassa pöydän ääressä Tuomas Kyrön kanssa, joka oli muuten myös hauska esiintyjä, sekä minun että haastattelija Touko Siltalan mielestä, mutta tämä tuskin yllättää ketään, no niin. Niin sitä olin sanomassa, että olisin halunnut ottaa Hotakaisesta ja Kyröstäkin kuvan kun niin nätisti siinä olivat tyrkyllä, mutta en taaskaan ilennyt. Onneksi ystäväni piirsi heistä kuvan, voitte todeta yhdennäköisyyden messuohjelmasta, jonka päällä olen havainnollisesti kuvannut piirroksen. Mitä asiakaspalvelua tässä blogissa harrastetaankaan!



Tein kirjahankintoja Sammakon osastolla. Ostin kaksi kirjaa ja tulin hyvin iloiseksi kun kassahenkilönä oli yksi suosikkirunoilijoistani, Henry Lehtonen. Meinasin kertoa hänelle, että olen ihailija mutta pidin turpani kiinni ja ostin vain kirjat. Minut on vallannut jokin outo ujous selvästikin. En halunnut häneltä edes muovikassia, mikä osoittautui virheeksi.



Nimittäin sain puolisolta tuliaiseksi Saksasta aivan todella hienon kauppakassin, sellaisen pieneen tilaan taittuvan ja tosi kauniin. Palasin ulkoa asioikseni hakemaan sen kotoa, että voin kantaa siinä kirjaostokseni. Ja sitten messuilla tajusin hukanneeni sen. Olin pröystäillyt sillä aiemmin ystävälleni ja sitten mitä ilmeisimmin tiputtanut sen. Olin aivan kärsimyksessä, koska en ikinä hukkaa mitään. No, mutta jos jotain piti hukata niin hyvä että meni kauppakassi eikä esimerkiksi puhelin, lompakko tai avaimet, jotka myös olivat samassa laukussa. Harmillista silti.

Pari viimeistä tuntia istuin blogimeiningeissä. Kuuntelin ensin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen esityksen kirjablogikirjastaan, joka olikin kiinnostavaa. Sen jälkeen oli Taika Dahlbomin organisoima paneelikeskustelu, johon osallistui muutama kustantamon edustaja, sekä Kirsi Kirsin kirjanurkasta, Minna Ja kaikkea muuta -blogista ja Morre Morren maailmasta. Yleisössä oli paljon kirjabloggaajia, joiden kamerat räiskyivät. Pysyttelin taaempana, koska kärsin jo mainitusta ujoudesta, enkä taaskaan ottanut yhtään kuvaa. Oli kuitenkin älyttömän kiinnostavaa ja kivintä oli saada kasvot monelle bloggaajalle. Kiitos esityksistä, viihdyin.

Illalla suunnistimme perinteisesti Apteekkiin, kuten aina aiemminkin kun olen kirjamessuilla ollut humputtelemassa. Sinne tuntuu kokoontuvan oiva näyttely kuuluisia kirjailijoita, kuten nytkin. Kävimme ylpeinä esittelemässä piirrustuksen Kari Hotakaiselle. Hän oli selvästi hyvin vaikuttunut. Ei siitä sen enempää. Käyn nykyään aika harvoin missään ulkona, on kiva säästellä paukkuja tämmöisiin erikoistapahtumiin. Ja kylläpä kannatti. Hauskaa oli. Tästä todisteena hämärä valokuva:



Kiitos Turku. Olit kaunis, niin kuin aina olet.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Walking Dead

Tiedättehän Walking Deadin. Se on sellainen kovasti kehuttu, arvossapidetty telkkarisarja, joka kertoo zombiapokalypsista. Perustuu sarjakuvaan.
 
Katsottiin puolison kanssa ensimmäinen tuotantokausi silloin kun se tuli telkkarista. Jotenkin nihkeydellä katsottiin, nyt muistelen. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, muttei sitten taas mitään ihmeellistäkään, vähän oli ällö ja typerä. Yksissä tuumin päätettiin, että ei enää kuluteta aikaa toiseen tuotantokauteen.
 
Sitten jossain vaiheessa aika kultasi muistot. Aloin syrjäyttää oman kokemuksen muiden kokemuksilla, joita tulvi mieleeni tekstiviesteitse (kyllä, sain tekstiviestejä joiden aihe oli Walking Deadin hyvyys), facebookissa, vaikka missä. Olinkin yhtäkkiä sitä mieltä, että oli aivan kirottua, että netflixissä oli silloin vain yksi kausi. En tiedä onko nyt enemmän, kun meillä ei sitä tällä hetkellä ole. Pakko kyllä kohta ottaa taas käyttöön, kun siellä on kuulemma lisää Breaking Badia.
 
No niin. Sitten lainasin innoissani kirjastosta Walking Deadin toisen tuotantokauden muistellen, että tämähän oli ihan legendaarinen ja nyt päästään taas asian ytimeen. Eilen löimme dvd:n laitteeseen. Seuraavan kymmenen minuutin kuluessa käytiin lähes seuraavankaltainen keskustelu:
 
"Eikö me muuten jo kerran päätetty ettei katsota tätä enää?"
"Päätettiin."
"Miksi me katsotaan tätä taas?"
"En minä tiedä."
"Voidaanko lopettaa katsominen jo?"
"Katsotaan vielä vähän aikaa."
"Joko voidaan lopettaa hhhyi sssaattana."
"Kuinka helvetin tyhmiä nuo voi olla!"
"Nuo on niin tyhmiä! Idiootteja!"
"Mmmmiksi tuo meni tuonne?!"
"Mmmmiksi nuo tekee noin?! Tyhmät! Idiootit!"
 
Ja sitten se loppui. Mutta emme voi lopettaa katsomista, syy ilmenee seuraavassa sarjan olemusta hyvin kuvaavassa kaaviossa:
 
Kuva: themetapicture.com
 
Zombi vieköön cliffhangerit!!!

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Lapsi 2.0

- Toi ääni on?
- Naapuri veti vessan.

- Toi ääni on?
- Se on lentokone.
- Kaku Kiinaan.
- Joo, Saku meni lentokoneella Kiinaan. Mutta ei se enää ole lentokoneessa, se on nyt ollut jo pitkään siellä Kiinassa.

- Toi ääni on?
- Naapuri siirtää huonekaluja.

- Toi ääni on?
- Äiti ei kuule mitään ääntä.
- TOI ÄÄNI ON?
- No nyt kuulen kun täällä joku lapsi huutaa, että TOI ÄÄNI ON.

- Toi ääni on?
- Talonmies ajaa nurmikkoa.
- Annu ajaa.
- Joo, Hannu ajaa.

- Toi ääni on?
- Jääkaappi hurisee.

- Toi ääni on?
- Äiti hengitti.

- Toi ääni on?
- Lohikäärmeet lentelevät talomme ympärillä. Fläp fläp fläp niiden siivet menee.